Kuinka Trumpin hallinnon toimeenpanopolitiikka paljasti syvän institutionaalisen osaamattomuuden?

Trumpin hallinnon ensimmäinen toimeenpanomääräys, matkustuskielto (EO 13769), esitteli varhaisessa vaiheessa yllättävän selvästi toimeenpanovallan päätöksenteon piirteitä, jotka toistuivat myöhemmin hallinnon muissa maahanmuuttopoliittisissa toimissa. Vaikka olisi ollut mahdollista antaa hallinnolle hyvän tahdon oletus sen kokemattomuuden vuoksi, tämä selitys menetti uskottavuutensa nopeasti, kun samat institutionaaliset puutteet ilmenivät vuoden 2018 "nollatoleranssipolitiikassa" ja siihen liittyvässä perheiden erottamista käsittelevässä toimeenpanomääräyksessä (EO 13841).

Carrie Cordero ja Quinta Jurecic ovat analysoineet hallinnon toimintaa molemmissa tapauksissa ja todenneet, että niissä esiintyi lähes identtisiä oikeudellisen ja hallinnollisen valmistelun epäonnistumisia. Molemmissa tapauksissa toimeenpanomääräykset olivat huolimattomasti laadittuja ja osoittivat selkeää puutetta oikeudellisessa arvioinnissa sekä virastojen välisessä koordinoinnissa. Tämä ei ollut pelkästään byrokraattinen epäonnistuminen – se oli rakenteellinen epäonnistuminen, joka johti oikeusistuimien skeptisyyteen politiikan todellisista motiiveista ja aiheutti vakavaa hallinnollista sekasortoa.

Matkustuskiellon luonnosteluun osallistuivat Stephen Bannon ja Stephen Miller, joiden toimintaa on kuvattu lähes improvisoiduksi – luonnos syntyi kirjaimellisesti "lautasliinalle". Samalla tavoin Millerillä oli keskeinen rooli myös perheiden erottamista koskevassa määräyksessä. Valkoisen talon oikeudellinen neuvonantaja Don McGahn oli mukana molemmissa prosesseissa, mutta jopa hän epäröi aluksi varmistaa määräyksen laillisuuden, koska epäili sen rikkovan Flores-sopimusta.

Erityisen merkittävä oli oikeusministeriön ulkopuolisen tahon, Valkoisen talon neuvonantajan, 1. helmikuuta antama ohjeistus, jonka mukaan vihreän kortin haltijat eivät kuuluneet kiellon piiriin. Tämä oli poikkeuksellinen toimenpide, joka osoitti, että hallinto yritti paikata epäonnistunutta lainsäädäntötyötä ilman virallista uudelleenkirjoitusta. Kuitenkin liittovaltion vetoomustuomioistuin totesi yksiselitteisesti, ettei Valkoisen talon neuvonantajalla ollut valtuuksia tulkita toimeenpanomääräyksiä presidentin puolesta.

Oikeusprosessit etenivät nopeasti eri osavaltioissa. Seattlelainen liittovaltion tuomari James Robart määräsi koko maan kattavan täytäntöönpanokiellon 3. helmikuuta 2017. Virginian tuomioistuin keskittyi uskonnonvapauden rikkomukseen, kun taas Marylandin oikeusprosessi siirtyi käsittelemään toista, uudelleenmuotoiltua määräystä. Haasteet perustuivat sekä perustuslaillisiin että lainsäädännöllisiin väitteisiin: Yhdysvaltain perustuslain due process-, equal protection- ja establishment clause -säännöksiin, mutta myös vuoden 1952 maahanmuuttolakiin, uskonnonvapauden palauttamista koskevaan lakiin, pakolaislakiin sekä hallintomenettelylakiin.

Tapa, jolla nämä politiikat ja määräykset laadittiin ja toimeenpantiin, paljastaa syvän rakenteellisen osaamattomuuden ja virkamieskulttuurin väheksynnän. Neuvottelujen, oikeudellisen tarkastelun ja virastojen välisen yhteydenpidon laiminlyönti ei ollut satunnainen poikkeus, vaan toistuva ilmiö, joka määritti Trumpin hallinnon toimintatapaa. Tämä johti ei ainoastaan institutionaaliseen epäonnistumiseen, vaan myös vahingoitti hallinnon uskottavuutta ja kykyä puolustaa politiikkaansa oikeudessa.

Toinen keskeinen näkökohta on oikeudellisen valmistelun merkitys presidentillisessä politiikassa. Kun täytäntöönpanomääräykset jätetään ilman pätevää oikeudellista arviointia ja koordinointia, niiden sisältö ei ainoastaan vaaranna hallinnon politiikan toimeenpanoa, vaan voi itsessään muodostua oikeudellisen riidan lähteeksi. Tämä johtaa tarpeettomiin oikeudenkäynteihin, institutionaaliseen hämmennykseen ja hallinnon sisäiseen epävarmuuteen.

Myös tapa, jolla media ja oikeudellinen yhteisö reagoivat hallinnon toimiin, korostaa oikeudellisen prosessin arvoa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kun presidentillinen valta käyttää toimeenpanomääräyksiä ilman laajaa harkintaa ja oikeudellista tukea, se altistaa itsensä sekä oikeudelliselle vastustukselle että institutionaaliselle delegitimaatiolle. Tämä ei ole vain hallinnollinen tai poliittinen ongelma – se on perustuslaillinen kriisi, joka paljastaa syvemmän ongelman toimeenpanovallan käytössä ilman toimivia tarkastusmekanismeja.

Miten presidenttivalta todella toimii: muodollinen valta, retoriikka ja Donald Trumpin tapaus

Poliittisen vallan ymmärtämisessä sanat eivät ole pelkkä lisäke vallankäyttöön — ne ovat sen ydin. Sanat tekevät politiikan. Tämä periaate ei ole uusi; tutkijat kuten Murray Edelman ovat jo vuosikymmenten ajan korostaneet, kuinka poliittiset toimijat onnistuvat usein paremmin luomaan vaikutelman aktiivisuudesta kuin todellisesti ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Tässä kontekstissa presidenttien retoriikka ei ole pelkkä kommunikaatiokeino, vaan keskeinen vallankäytön instrumentti.

Yksi keskeisimmistä teoreetikoista tällä alalla, Richard Neustadt, määritteli presidentin vallan ensisijaisesti kyvyksi suostutella — ei vain käskyttää. Neustadtin analyysi tarkentaa ymmärrystä siitä, miten presidentit vaikuttavat paitsi kansaan myös muihin vall