Katkelmia "KAVALERISTIN MUISTIOISTA" Nikolai Gumiljevilta.

(Pienet katkelmat N. Gumiljevin muistiinpanoista ensimmäisen maailmansodan taisteluista antavat hyvän käsityksen siitä, miten sekä viholliset että omat venäläiset ulanit suhtautuivat kasakkeihin. – Kasakkaverkko)

1
"Päätettiin tasoittaa rintama perääntymällä noin kolmekymmentä verstaa, ja ratsuväen piti suojata tämä perääntyminen. Myöhään illalla lähestyimme asemaa, ja heti vihollisen suunnasta päällemme laskeutui ja pysähtyi hitaasti valokeila, kuin ylemmyydentuntoisen henkilön katse. Me poistuimme; se liikkui maata ja puita pitkin meitä seuraten. Silloin me ratsastimme täyttä vauhtia ympyröitä ja menimme kylän taakse, ja se jatkoi vielä pitkään etsien meitä toivottomasti sinne tänne.

Vartioni lähetettiin kasakkadivisioonan päämajaan, jotta toimisimme yhteyshenkilöinä heidän ja meidän divisioonan välillä. Lev Tolstoi "Sodassa ja rauhassa" ivaa päämajoja ja suosii sotilasupseereita. Mutta en ole nähnyt yhtäkään päämajaa, joka olisi lähtenyt ennen kuin kranaatit alkoivat räjähtää sen rakennuksen yllä. Kasakkapäämaja sijaitsi suuressa kylässä R. Asukkaat olivat paenneet edellisenä päivänä, kuljetus oli lähtenyt, jalkaväki myös, mutta me istuimme yli vuorokauden kuunnellen hitaasti lähestyvää tulitusta – kasakat viivyttivät vihollisen eteneviä ryhmiä. Pitkä ja leveärintainen eversti juoksi joka minuutti puhelimen luo ja huusi iloisesti: "Niin ... erinomaisesti ... viivyttäkää vielä vähän ... kaikki menee hyvin..." Ja näistä sanoista kaikilla kartanoilla, ojanpohjilla ja metsänreunoilla, joissa kasakat olivat, levisi luottamus ja rauhallisuus, jotka ovat niin tärkeitä taistelussa. Nuori divisioonan komentaja, jonka nimi kuului yhteen Venäjän kuuluisimmista, astui silloin tällöin verannalle kuuntelemaan konekiväärien tulitusta ja hymyili sille, että kaikki menee kuten pitää.
Me, ulanit, keskustelimme vakavien, partaisten kasakoiden kanssa, osoittaen sitä hienostunutta kohteliaisuutta, jota eri osastojen ratsuväki jäsenet osoittavat toisilleen.
Lounaaksi kuulimme, että viisi henkilöä meidän eskadroonaamme oli joutunut vangiksi. Illalla näin jo yhden näistä vangituista, muut olivat tulleet heinäseipäälle. Tässä mitä heille tapahtui. Heitä oli kuusi vartiovuorossa. Kaksi seisoi vuorossa, neljä istui hökissä. Yö oli pimeä ja tuulinen, vihollinen lähestyi vartijaa ja kaatoi hänet. Vartija ampui ja juoksi hevosille, hänetkin kaadettiin. Hetken kuluttua viisikymmentä vihollista tunkeutui pihaan ja alkoi ampua talon ikkunoista, jossa meidän tarkkailijat olivat. Yksi meistä juoksi ulos ja, työskentelyllä miekalla, puhkaisi tiensä metsään, muut seurasivat häntä, mutta ensimmäinen kaatui kompastuen kynnykseen, ja hänen ystävänsä kaatuivat hänen päälleen. Viholliset, jotka olivat itävaltalaisia, riisuttivat heidät aseista ja lähettivät heidät päämajaan vartiossa viiden miehen kanssa. Kymmenen miestä jäi yksin, ilman karttaa, täydellisessä pimeydessä, keskelle teiden ja polkujen sekamelskaa.
Tien varrella itävaltalainen aliupseeri kysyi huonolla venäjällä meidän joukkomme, missä "kosi", eli kasakat, ovat. Me vastasimme kiukkuisesti ja lopulta ilmoitimme, että "kosi" ovat juuri siellä, mihin heitä johdetaan, vihollisrintaman puolella. Tämä teki valtavan vaikutuksen. Itävaltalaiset pysähtyivät ja alkoivat keskustella vilkkaasti keskenään. Oli selvää, etteivät he tienneet tietä. Silloin meidän aliupseerimme tarttui itävaltalaisen hihasta ja rohkaisevasti sanoi: "Ei hätää, mennään, minä tiedän minne mennä." He lähtivät, tehden hitaan kaarroksen kohti venäläisiä linjoja.
Vaaleissa aamuhämärissä puiden lomassa vilkkuivat harmaat hevoset – husaari partio. – "Tässä ovat kosi!" huudahti meidän aliupseerimme, nappasi itävaltalaiselta kiväärin. Hänen toverinsa riisuttivat muiden aseet. Husaari naurahti, kun aseistautuneet itävaltalaisilla kivääreillä varustetut ulanit saapuivat heidän luokseen, saattamassa juuri vangitsemiensa vankien kanssa. Me lähdimme taas päämajaan, mutta nyt venäläiseen päämajaan. Matkalla kohtasimme kasakan. "No, näytä itsesi, setä", pyysivät meidän miehemme. Tämä työnsi päähänsä papahkun, pörrötti partaansa, kiljaisi ja laukaisi hevosen täyteen vauhtiin. Pitkään tämän jälkeen piti rohkaista ja rauhoittaa itävaltalaisia.

2
Seuraavana päivänä kasakkadivisioonan päämaja ja me sen mukana vetäytyivät neljä verstaa, joten me näimme vain R:n kylän tehtaan savupiiput. Minut lähetettiin viemään raporttia meidän divisioonamme päämajaan. Tie kulki R:n kautta, mutta sinne olivat jo saapuneet saksalaiset. Yritin silti mennä, ehkä onnistuisi pääsemään ohi. Vastaani tulleet upseerit viimeisistä kasakkapartiosta pysäyttivät minut kysymyksellä – vapaaehtoinen, minne? – ja, kuultuaan, pudistelivat päätään epäilevästi. Viimeisen talon seinän takana seisoi kymmenkunta jalkautettua kasakkaa kiväärit valmiina. – "Ette mene läpi", sanoivat he, "tuolla jo ammutaan." Vasta kun olin liikkeellä, alkoi kuulua laukauksia, ja kuulat tanssivat ympärillä. Pääkatua pitkin eteni joukko saksalaisia, kujilla kuului muiden joukkojen ääniä. Käännyin ja kasakat seurasivat minua ampuen muutaman laukauksen.
Tiellä kenttätykistön eversti, joka oli jo pysäyttänyt minut, kysyi: "No, etkö päässyt?" – "Ei, siellä on jo vihollinen." – "Näitkö itse vihollisen?" – "Kyllä, itse näin." Hän käännähti ja sanoi ordonanssilleen: "Ampukaa kaikilla tykeillä kylään." Menin eteenpäin.

Kuitenkin minun piti päästä päämajaan. Katsellessani vanhaa karttaa tästä alueesta, joka sattui minulla olemaan, kysellen toveriltani – aina lähetetään kaksi ihmistä raporttia viemään – ja kyselemällä paikallisilta, lähestyin määräämääni kylää kiertotietä metsien ja suotien kautta. Liikkuminen täytyi tehdä vihollisen etenemistä pitkin, joten ei ollut mitään ihmeellistä, että jonkin kylän ulkopuolelta, jossa juuri joimme maitoa hevosen selästä, vihollisen ratsupartiomme katkaisi tiemme jyrkässä kulmassa. He ilmeisesti luulivat meitä vartiomiehiksi, sillä sen sijaan, että olisivat hyökänneet meitä vastaan ratsain, he alkoivat laskeutua ratsailta ampumaan. Heitä oli kahdeksan, ja me kiersimme talojen ympäri ja lähdimme pakoon. Kun tulitus hiipui, katsoin taakseni ja näin kukkulan huipulla ratsastajia – he ajoivat meitä takaa, he olivat ymmärtäneet, että meitä oli vain kaksi.
Tässä vaiheessa kuului taas laukauksia sivultamme, ja suoraan meitä kohti ryntäsi kolme kasakkaa – kaksi nuorta, kulmikkaat pojat ja yksi parta. Me törmäsimme ja pidätimme hevoset. – "Mitä siellä teillä?" kysyin partalaiselta. – "Jalkaväen tiedustelijat, noin viisikymmentä. Entä teillä?" – "Kahdeksan ratsastavaa." Hän katsoi minua, minä häntä ja ymmärsimme toisiamme. Hetken olimme hiljaa. – "No, lähdetäänkö sitten!" hän sanoi äkisti, ikään kuin vastahakoisesti, mutta hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kulmikkaat pojat, jotka katsoivat häntä huolestuneina, ravistivat päätään ja alkoivat kääntää hevosiaan. Me noustiin juuri jättämällemme kukkulalle ja näimme vihollisen tulevan vastakkaiselta kukkulalta. Kuulin korvissani, ei tiedäkseni, ääntä joka oli joko kiljuntaa tai vihellystä, samaan aikaan kuin moottorin torvi ja ison käärmeen sihinä, ja edessäni vilahtivat kasakoiden selät, ja minä itse heitin ohjat pois, surkeasti potkin raudoilla, vain suurella tahdonvoimalla muistaen, että pitää paljastaa sapeli. Meillä oli varmaan hyvin päättäväinen ilme, sillä saksalaiset eivät epäröineet vaan lähtivät pakoon. He pakenivat epätoivoisesti, ja etäisyys ei juurikaan vähentynyt. Silloin partakasakka veti miekastaan, ampui, ohi meni, ampui uudelleen, ja yksi saksalaisista nosti molemmat kätensä, horjahti ja lensi hevosen selästä. Hetken kuluttua jo lensimme ohitse.
Mutta kaikella on loppunsa! Saksalaiset kääntyivät jyrkästi vasemmalle, ja meitä kohti alkoi sataa kuulia. Me törmäsimme vihollisen rivistöön. Kuitenkin kasakat kääntyivät vasta sen jälkeen, kun saivat kiinni kuolleen saksalaisen hevosen. He ajoivat sitä takaa välittämättä kuulia, aivan kuin omassa steppissään. – "Batjurinille on käyttöä", sanoivat he, "häneltä ammuttiin hyvä hevonen eilen." Me erosimme mäen takana ja puristimme toistemme käsiä ystävällisesti.
Päämajan löysin vasta viiden tunnin kuluttua, ja ei kylästä, vaan metsäaukealta matalilta kannoilta ja kaatuneiden puiden juurakoilta. Se oli jo myös vetäytynyt vihollisen tulen alla."

"Ylipäätään tällaiset tapaukset eivät ole harvinaisia: yksi kasakka vannoi minulle, että pelasi saksalaisten kanssa korttia. Hän oli yksin kylässä, kun sinne saapui vahva vihollisen partio. Pakeneminen olisi ollut myöhäistä. Hän riensi nopeasti riisumaan hevosensa, piilotti satulan olkiin, pukeutui isännältä saamaansa zippuniin, ja sisään tulleet saksalaiset löysivät hänet innokkaasti puimassa viljaa navetassa. Hänen pihallaan oli jäänyt kolmihenkinen partio. Kasakka halusi katsoa lähemmin saksalaisia. Hän meni hökkiin ja löysi heidät pelaamassa korttia. Hän liittyi peliin ja voitti tunnissa kymmenen ruplaa. Kun partio lähti ja partio meni pois, hän palasi omien luo. Kysyin häneltä, mitä mieltä hän oli saksalaisista. "Ei mitään", hän sanoi, "vain pelaavat huonosti, huutavat, kiroilevat, ajattelevat, että kaikki on elämää varten. Kun voitin, he halusivat lyödä minut, mutta en antanut." Kuinka hän ei antanut, sitä en saanut tietää: molemmat kiirehdimme."

Miksi biomassan ja energian määrä vähenee trofiatasojen noustessa?
Tetrasykliinit: Käyttö ja farmakokinetiikka
Mikä on adjunktion menetelmä yksikäsitteisyyden osoittamiseen hyperbolisessa ongelmassa?
Kaivosten jätevedet ja niiden vaikutukset ympäristöön: hapon, neutraalin ja emäksisen veden käsittely
Miten planeettojen kuoret eroavat toisistaan?
Perusopetuksen oppimistavoitteet ja metakognitiivisten taitojen kehittäminen FGOSE:n mukaisessa opetuksessa
Tiedonanto- ja analyysiraportti Makarjevin kunnan yleissivistävästä koulusta nro 2 matala-asteisesti suoriutuvien oppilaiden tukijärjestelmän kehittämishankkeen kriteerien mukaan
Kiinteistön sovittelupalvelun koordinaattorin tehtävänkuvaus
"Jatkosodan taistelija: Siperian kasakka ja punakaartilainen"
Périodinen järjestelmä ja kemiallisten alkuaineiden ominaisuuksien säännönmukaisuudet.