Miten valita osto ja vuokraus hallituksen pääomahankkeissa?

Hallituksen pääomahankkeiden rahoittamisessa valinta ostamisen ja vuokraamisen välillä on keskeinen kysymys. Tässä päätöksessä on otettava huomioon useita tekijöitä, jotka vaikuttavat pitkän aikavälin taloudellisiin seurauksiin. Esimerkiksi, ostopäätöksen ja vuokrauksen välinen ero voi riippua omaisuuden kustannuksista, käyttöajan pituudesta, jälleenmyyntiarvosta ja muista taloudellisista näkökohdista.

Vuokraamisen etuja on useita. Ensinnäkin, se tarjoaa käytännön mahdollisuuden hallituksille, joilla on rajalliset taloudelliset resurssit, hankkia tarvitsemansa laitteet ja tilat. Ilman vuokrausmahdollisuutta monet hallitukset eivät voisi toteuttaa tarvittavia investointeja. Toiseksi, se voi vapauttaa olemassa olevia resursseja muihin tarpeisiin. Kolmanneksi, vuokraus tarjoaa nopean ja joustavan ratkaisun, jota ei aina saavuteta veronkorotuksilla tai lainanotoilla. Neljänneksi, vuokraus tarjoaa lähes täydellisen rahoituksen, ja useimmissa tapauksissa myös toimitus- ja asennuskustannukset sisältyvät vuokramaksuihin, mikä keventää hallituksen välitöntä taloudellista taakkaa. Viidenneksi, vuokraaminen voi suojata hallitusta teknologisen vanhentumisen riskiltä. Kun uudet ja paremmat tuotteet tulevat markkinoille, omistaminen ei aina ole etu. Ja viimeisenä, vuokraaminen ei vaikuta hallituksen lainanottokykyyn eikä heikennä sen luottoluokitusta.

Jos osto on halvempi vaihtoehto kuin vuokraus, hallituksen kannattaa ostaa omaisuus. Mutta tässä laskelmassa on tärkeä rajoitus: se ei ota huomioon rahan aika-arvoa, joka on erityisen tärkeää pitkän käyttöiän omaavien pääomahankintojen kohdalla. Tämä tarkoittaa, että vaikka osto voi näyttää edullisemmalta lyhyellä aikavälillä, vuokraaminen voi olla kannattavampaa pitkällä aikavälillä, erityisesti jos omaisuuden arvo laskee nopeasti tai jos sen ylläpito tulee kalliiksi.

Tässä yksinkertaisessa esimerkissä on myös otettava huomioon muita tekijöitä, kuten intangibilit asiat, kuten käytön mukavuus, sijainti ja vuokralaisen ja vuokranantajan välinen henkilökohtainen suhde, jotka voivat vaikuttaa lopullisiin kustannuksiin. Myös erityiset sopimusvaatimukset, kuten vakuutusten hankkiminen omaisuuden suojaamiseksi, voivat vaikuttaa päätöksentekoon ja lisätä kustannuksia.

Lopuksi, ulkoiset rahoituslähteet, kuten avustukset ja lainat, voivat olla hyödyllisiä hallituksille, joilla ei ole riittävästi sisäisiä varoja pääomahankkeiden rahoittamiseen. Erityisesti valtion tai muiden organisaatioiden antamat avustukset voivat tarjota ratkaisun, jos ne eivät rajoita hallituksen liikkumavaraa liikaa. Tällaiset avustukset voivat kuitenkin olla sidottuja tiettyihin sääntöihin ja ehtohin, jotka saattavat kaventaa hallituksen mahdollisuuksia investoida omiin valintoihinsa.

Endtext

Miksi hallituksen menot jatkuvasti kasvavat ja mitkä tekijät vaikuttavat niiden kasvuun?

Yhdysvaltain hallituksen menojen rakenne on monivaiheinen ja monimutkainen, ja sen kehittyminen on seurausta historiallisista ja poliittisista tekijöistä. Hallituksen menojen kasvu on ollut nopeaa erityisesti liittovaltion tasolla, jossa budjetin koko on kasvanut useisiin triljooniin dollareihin vuodessa. Erityisesti pakolliset menot, jotka muodostavat merkittävän osan valtion budjetista, ovat saaneet aikaan rajoituksia talouspolitiikan joustavuudelle ja valtion mahdollisuuksille reagoida taloudellisiin haasteisiin.

Nykyisin noin 73 prosenttia kaikista liittovaltion menoista on pakollisia menoja. Tämä osuus on kasvanut merkittävästi 47 prosentista vuonna 1973. Pakolliset menot, kuten eläkejärjestelmä (Social Security), terveydenhuolto (Medicare, Medicaid) ja velan korkokulut, muodostavat lähes koko liittovaltion budjetin pääosan. Tämä jättää hallitukselle vain noin 27 prosenttia menojen hallinnan alle. Koska suuri osa menoista on pakollista ja "hallinnan ulkopuolella", tämä rajoittaa hallituksen kykyä tehdä merkittäviä taloudellisia aloitteita ilman lainanottoa tai merkittäviä säästötoimia.

Erityisesti sosiaaliturvaohjelmat, kuten eläkkeet ja sairausvakuutus, tekevät suurimman osan liittovaltion menojen kasvusta. Sosiaaliturva muodostaa noin 23 prosenttia budjetista, ja Medicare ja Medicaid yhdessä lähes 25 prosenttia. Lisäksi valtion velan korkokulut vievät noin 9 prosenttia. Muut pakolliset menot, kuten ruokarahat (esimerkiksi SNAP), tilapäiset avustukset ja ansiotulojen verotuki (EITC), muodostavat vähemmän merkittävän mutta silti tärkeän osan valtion menosta.

Tärkeä osa hallituksen menojen kasvua on myös puolustusmenojen suuri osuus. Puolustusmenot ovat olleet merkittävä osa liittovaltion budjettia, ja ne voivat vaihdella merkittävästi kansainvälisen poliittisen tilanteen mukaan. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana puolustusmenot nousivat valtavasti, mutta nykyisin ne muodostavat noin 13 prosenttia liittovaltion budjetista. Toisaalta kotimaan menot, kuten terveydenhuolto, koulutus, vanhustenhoito ja kotimaan turvallisuus, vievät loput 87 prosenttia.

Hallitus käyttää myös resurssejaan kulutukseen ja investointeihin. Kulutusmenoihin sisältyvät julkiset hyödyt, kuten kansallinen puolustus, terveydenhuolto ja koulutus, jotka suoraan hyödyttävät kansalaisia. Toisaalta investoinnit, kuten infrastruktuurin kehittäminen ja tutkimus- ja kehitystoiminta (R&D), tukevat taloudellista kasvua pitkällä aikavälillä.

Kehitys ei rajoitu pelkästään liittovaltion tasolle. Osavaltioiden ja paikallisten hallitusten menot ovat myös kasvaneet merkittävästi. Nämä menot voivat poiketa liittovaltion menoista, koska ne voivat ulottaa itsensä alueellisiin hankkeisiin, kuten infrastruktuurin parantamiseen, terveydenhuoltopalveluihin ja koulutukseen.

Erilaiset hallituksen kulutukseen liittyvät luokitukset, kuten "budjetin ulkopuoliset menot" (off-budget), tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman valtion talouspolitiikkaan. Esimerkiksi sosiaaliturvarahastot ja Yhdysvaltain postipalvelu (USPS) eivät ole osa tavallista budjettiprosessia, vaikka niiden taloudelliset vaikutukset voivat olla merkittäviä. Samoin liittovaltion keskuspankki (Federal Reserve) ja muut itsenäiset virastot voivat käyttää erilaisia talouspolitiikan välineitä ilman poliittista painetta.

Miten valtion ja paikallishallinnon tulonlähteet muovaavat julkista taloutta?

Valtion ja paikallishallinnon tulot muodostuvat moninaisista lähteistä, joista keskeisimmät ovat verot, maksut ja erilaiset avustukset. Paikallishallinnon tulot ovat usein verrattain pieniä suhteessa valtionosuuksiin, usein alle kymmenen prosentin osuudella kokonaisrahoituksesta. Tämä vajaus pyritään paikkaamaan erilaisin keinoin, kuten liittovaltion verovapauksilla, jotka alentavat kuntien lainanhoitokustannuksia tai tarjoavat verohelpotuksia paikallisille kiinteistö-, myynti- ja tuloveroille. Näiden avulla kannustetaan asunnonomistajuuteen ja tavaroiden sekä palvelujen kulutukseen, mikä lisää paikallista verotuloa.

Valtion ja paikallishallinnon väliset tulonsiirrot ovat merkittävä osa paikallishallinnon taloutta, mutta niiden vaikutuksia on vaikea yleistäen arvioida, sillä eri alueet reagoivat avustuksiin vaihtelevasti. Useimmiten ehdottomat avustukset saavat laajempaa kannatusta, koska ne tarjoavat saajilleen vapautta käyttää varojaan tarpeidensa mukaan. Sen sijaan ehdolliset kohdennetut avustukset ovat vähemmän suosittuja, vaikka ne usein lisäisivät paikallisia menoja, sillä niihin liittyy käyttöehdot, jotka rajoittavat avustusten hyödyntämistä. Julkishallinnon reaktio avustuksiin mitataan usein elastisuudella, eli kuinka joustavasti paikallishallinto sopeutuu saamiinsa tukiin. Yleisesti ottaen ehdottomien avustusten kohdalla elastisuus on korkea, kun taas ehdollisten avustusten kohdalla se on matala.

Yrityksiltä perittävä franchise-vero on erityinen verolaji, jota kannetaan oikeutena harjoittaa liiketoimintaa tietyssä osavaltiossa. Veron määrä vaihtelee osavaltioittain ja perustuu esimerkiksi yrityksen osakepääomaan tai nettovarallisuuteen. Yleensä osavaltioilla, joissa on korkea yritystulovero, on alhainen franchise-vero ja päinvastoin. Texas on esimerkki osavaltiosta, jossa franchise-vero on korkea, mutta yritystuloveroa ei ole. Vaikka franchise-vero muodostaa paikallisten tulojen osalta pienen osan, sen merkitys on kasvanut viime vuosina.

Paikallishallinnot käyttävät myös sisäisiä rahasiirtoja eri rahastojen välillä, jotta voidaan tasapainottaa tilapäisiä alijäämiä. Vaikka tämä menetelmä auttaa välttämään palveluiden heikentämistä, verojen korotuksia tai palvelumaksujen lisäämistä, se ei kuitenkaan lisää kokonaisrahoitusta, koska kyse on varojen siirrosta rahastosta toiseen.

Lotot ovat yleistyneet merkittävinä tulonlähteinä lähes kaikissa osavaltioissa, lukuun ottamatta Alabamaa, Alaskaa, Hawaijia, Nevadaa ja Utahia. Ensimmäinen lotto aloitettiin Puerto Ricossa 1934, ja nykyään 45 osavaltiota sekä pääkaupunkialue ja eräät muut alueet ylläpitävät niitä. Loton tuotto oli noin 30 miljardia dollaria vuonna 2021. Alun perin loton tuotot käytettiin koulutukseen ja liikenteeseen, mutta ajan myötä ne ovat laajentuneet kattamaan mm. luonnonsuojelua, veteraanien tukemista, opettajien ja pelastajien eläkerahastoja sekä sosiaalipalveluita. Loton tuottojen tulevaisuus on epävarma, mutta historiallinen kehitys viittaa kasvun jatkuvan.

Ymmärtäminen siitä, mistä julkisen sektorin tulot muodostuvat, on olennaista, jotta voidaan hahmottaa hallinnon budjettikäyttäytymistä. Tulonlähteiden moninaisuus ja niiden keskinäiset suhteet vaikuttavat siihen, miten julkishallinto pystyy vastaamaan kasvaviin menoihin ja muuttuvien taloudellisten olosuhteiden haasteisiin. Tulovero, kiinteistövero ja myyntivero ovat edelleen keskeisiä, mutta niiden rinnalle on kehittynyt muita tulonlähteitä, joiden merkitys kasvaa, erityisesti käyttö- ja palvelumaksujen sekä valtionosuuksien osalta.

Julkisen talouden rakenteen ymmärtäminen edellyttää myös tietoisuutta verovapaiden toimijoiden vaikutuksesta tulonmenetyksiin sekä siitä, että tulojen lähteiden vaihtelu ja hallinnon reagointi niihin eivät ole homogeenisia. Tämä tekee talouden suunnittelusta ja ennustamisesta haastavaa, mutta samalla tarjoaa mahdollisuuksia uudistaa ja monipuolistaa julkista rahoitusta. Lisäksi julkisen sektorin velkaantuminen ja omaisuuden myynti voivat tarjota väliaikaisia helpotuksia, mutta niihin liittyy riskejä, jotka on otettava huomioon kestävää talouspolitiikkaa rakennettaessa.

Miten päätöspaketit vaikuttavat nollaperusteiseen budjetointiin (ZBB)?

ZBB:ssä käytetään yleensä neljää rahoitustasoa. Ensimmäinen taso, joka määritellään ”minimitasoiseksi toiminnaksi”, kertoo rahoituksen tason, jonka alapuolelle ohjelma tai toiminto ei enää ole elinkelpoinen. Tämä voi olla esimerkiksi 90 % edellisen vuoden budjetista. Toisella tasolla, ”nykyisellä palvelutasolla”, rahoitus on 100 % nykyisestä budjetista, eikä odoteta suurempia muutoksia, ellei ohjelman sisällössä tapahdu merkittäviä muutoksia. Kolmas taso, ”välitason rahoitus”, on hieman suurempi kuin nykyinen palvelutaso, mutta ei saavuta täyttä budjettia. Neljäs taso, ”toivottu taso”, on ohjelman täysi pyyntö ja se käytetään silloin, kun ohjelman rahoitus ylittää kolmannen tason määrän.

Kun päätöspaketit on määritelty, ne asetetaan tärkeysjärjestykseen budjettirajoitusten mukaan. Tärkeysjärjestys tehdään aina alimmasta johdosta, joka arvioi ja laittaa oman osastonsa paketit tärkeysjärjestykseen. Tämän jälkeen ne siirretään ylemmille tasoille, missä niitä arvioidaan ja priorisoidaan edelleen, kunnes päätös tehdään ylimmällä tasolla. Tällainen prosessi antaa mahdollisuuden tarkastella niitä paketteja, jotka ovat tärkeysjärjestyksessä korkeimmalla, ja näin päätöksentekijöillä on mahdollisuus tehdä parempia valintoja rajoitettujen resurssien puitteissa.

Päätöspakettien rankkaaminen voi olla monivaiheinen ja monimutkainen prosessi, erityisesti silloin, kun pakettien määrä ja päätösyksiköiden määrä ovat suuria. Tämä voi vaikeuttaa kokonaisten ohjelmien ja toimintojen tarkastelua perusteellisesti. Vaikka prosessi voi tuoda esiin hallitsemattomuutta ja lisääntyvää byrokratiaa, se tarjoaa silti tärkeitä etuja. Ensinnäkin se antaa päätöksentekijöille eri tasoilla mahdollisuuden vaikuttaa ohjelmien ja toimintojen sisältöön ja varmistaa, että vain tärkeimmät ja eniten hyötyä tuottavat ohjelmat saavat tarvitsemansa rahoituksen.

Erityisesti virastojen tasolla, missä vastuu pakettien yhdistämisestä kuuluu johdolle, prosessin monimutkaisuus voi kasvaa entisestään. Tästä huolimatta tämä prosessi tarjoaa viranomaisille mahdollisuuden hallita ohjelmien ja toimintojen sisältöä ja varmistaa, että resurssit kohdennetaan mahdollisimman tehokkaasti.

ZBB-prosessissa budjetin valmistelu etenee vaiheittain. Ensiksi valitaan päätösyksiköt, sitten laaditaan päätöspaketit ja lopuksi nämä paketit priorisoidaan. Tämä järjestelmä mahdollistaa sen, että virasto voi vertailla ohjelmia ja arvioida niiden kustannuksia suhteessa budjetin rajoituksiin. Esimerkiksi, jos virastolle on myönnetty vain tietty summa, sanotaan 4,3 miljoonaa dollaria, voidaan valita vain ne pakettien osat, joiden kokonaissumma ei ylitä tätä rajaa. Tällaisten vertailujen avulla saadaan selville, mitkä ohjelmat voidaan rahoittaa nykyisellä budjetilla ja mitkä jäävät pois.

Vaikka ZBB tarjoaa joustavuutta ja tarkkuutta ohjelmien ja toiminnan arvioinnissa, sen käyttöön liittyy myös merkittäviä rajoitteita. Liian monen päätösyksikön ja paketin käyttäminen voi lisätä paperityötä ja heikentää virastojen välistä koordinointia. Lisäksi päätöspakettien ranking saattaa olla monimutkainen ja stressaava prosessi, erityisesti suurilla virastoilla, joissa on paljon erilaisia ohjelmia ja toimintakokonaisuuksia. Tämä tekee ZBB:n käyttöönotosta monivaiheisen ja haastavan, mutta samalla varmistaa, että resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti.