Artem Veselij "Venäjä, veren peittämä"

Artem Veselyi "Venäjä, verellä pesty"

Veselyi Artem (oikea nimi Kočkurov Nikolai Ivanovich) (1899, Samara – 1938, vangittuna), venäläinen prosaisti. Hän aloitti työnsä 14-vuotiaana, liittyi bolševikkipuolueeseen vuonna 1917, oli agitattori ja julkaisi artikkeleita lehdissä: hän julkaisi useita esseitä ja kertomuksia. Hän oli punaarmeijan taistelija ja Mustanmeren laivaston merimies. Vuonna 1921 hän julkaisi "Punaisessa uutisessa" kertomuksen "Kylässä Maslenitsalla" ja näytelmän "Me", jotka käsittelivät vallankumouksen ja sisällissodan tapahtumia. Vuonna 1923 "Nuoren kaartin" lehdessä julkaistiin romaani "Tulirohkeat joet". Kirjailijan pääteos oli romaani "Venäjä, verellä pesty" (osittain julkaistu 1929, kokonaan 1932), jota Artem Veselyi täydensi ja muokkasi koko elämänsä ajan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Volgan alueelle ja Kubaniin, jossa käydään kamppailua uuden elämän puolesta, tapahtuu suuri murtuma, monisatavuotinen historia romahtaa, mikä tuo mukanaan ei vain onnea, vaan epätoivoa ja surua; kaikki kiellot rikotaan, kaikki arvot menetetään, kodit ja perheet tuhoutuvat. Romaania kesken jättäessään kirjailija aloitti teoksia, jotka käsittelivät Siperian valloittamista Ermakin toimesta (romaani "Kulje, Volga", 1932; näytelmä "Kulje, Volga", 1933; elokuvakäsikirjoitus "Valloittajat", 1935). Vuodesta 1927 ja pidätykseensä asti hän työskenteli proosarunojen kokoelman "Arvoitukset" parissa, jota ei koskaan saatu valmiiksi. Kirjailijan elinaikana julkaistiin vain muutama proosaruno, ja merkittävä osa hänen arkistostaan tuhoutui pidätyksessä. Vuonna 1937 hänet pidätettiin, hänen teoksensa "Venäjä, verellä pesty" nimettiin panetteluksi, ja vuonna 1938 hänet ammuttiin.

Romaani. Katkelma Kuolema kuoleman voittaessa
Venäjällä on vallankumous – äiti horjui
märkä maa, valkoinen valo sumentui…
Sodan pyörteiden ravistelemassa maailmassa horjui maailma, veren täyttämä.
Meriä ja valtameriä kulkivat risteilijät ja dreadnoughtit, syöksemässä ukkosta ja tulta. Laivastojen jäljessä hiipivät sukellusveneet ja miinanraivaajat, kylväen vesien autioihin alueisiin kuoleman siemeniä.
Lentokoneskappeja ja ilmalaivoja lensi länteen ja itään, etelään ja pohjoiseen. Pilvistä korkealta lentäjän käsi heitti kuumia hiiliä ihmismassan pesiin, kaupunkien tuleen.
Syyrian ja Mesopotamian hiekalla, Champagne- ja Vogesenin juoksuhaudoilla matelevat tankit murskasivat kaiken elollisen.
Baltiasta Mustalle merelle ja Trapezundista Bagdadiin ei ollut hiljaisuutta – sodan vasarat paukkuivat taukoamatta.
Reinin ja Marnejoen, Tonavan ja Niemanin vedet olivat sameita sotivien kansojen verestä.
Belgia, Serbia ja Romania, Galitsia, Bukovina ja turkkilainen Armenia olivat lieskoissa palavien kylien ja kaupunkien ympäröimiä. Tiet… Verestä ja kyynelistä mudassa kulkivat joukot, tykistöt, huoltoajoneuvot, sairaalat, pakolaiset.
Verenpunaisena – tuhannen yhdeksänsadan kuudentoista vuoden loppu painui alas.
Sodan sirppi korjasi elämät kuin viljan tähkiä.
Kirkot ja moskeijat, kirkot ja katedraalit olivat täynnä itkeviä, surevia, valittavia, maahan kaatuneita.
Junanvaunut kuljettivat leipää, lihaa, pilaantuneita säilykkeitä, mätäneitä saappaita, tykkejä, ammustarvikkeita… Kaikki tämä kului ja tuhottiin, repi ja ampui rintama.
Nälän ja kylmän kourissa kaupungit vääntelehtivät, ja taivaisiin nousivat kylien huudot, mutta sotarummut jylisivät lakkaamatta ja kiroavat tykit jylisivät, peittäen kuolevien lasten itkun, vaimojen ja äitien huudot.
Kärsimys oli läsnä, ja vitsaukset tekivät pesiä Tšetšenian kylissä ja ukrainalaisissa taloissa, kasakkakylissä ja työläiskortteleissa. Itkivät talonpojat, jotka kulkivat auralla peltojen läpi. Itkivät kaupunkilaiset, joiden pää lepasi surulliselle paperille, jossa – rakkaan nimen rinnalla – paloi kauhea sana: "Tappanut". Itki Flanderin kalastaja, katsoen meren yli, joka oli nielaissut merenkulkijan. Pakolaisleirissä – vaunujen alla – itki galicialainen nainen, kun hänen lapsensa ruumis jäähtyi. Eivät lakannut huudot kutsumispisteistä, kasarmeista ja asemilta Toulonissa, Kurskissa, Leipzigissä, Budapestissa, Napolissa.
Koko maailman yllä liehuivat surun liput, ja kuin suuren palon hehku, nousi huokaus, kirkui epätoivon repivät huudot…
Ja vain kultaisissa palatseissa – Moskovassa, Pariisissa ja Wienissä – loisti musiikki, hehkuivat juopuneet juhla ja iloitsivat turmelus.
— Sota voittoon asti!
Sotaväki ja raharikkaat juomailivat iloisesti täysinäisistä laseista kuplivaa viiniä.
— Sota voittoon asti!