Isaak Emmanuelovich Babel 

Konarmija

Afjonka  Bida

   Me taistelimme Leshniuvon liepeillä. Vihollisen ratsuväki punoutui seinämäksi kaikkialle. Koventuneen puolalaisen strategian jousi venyi uhkaavasti pistävään vihellykseen. Meitä puristettiin. Koko kampanjan aikana ensimmäistä kertaa tunsimme selässämme demonisen terävän sivuhautojen iskut ja läpimurrot takaa — tuon aseen pistot, joka niin onnellisesti palveli meitä.
   Leshniuvon rintaman piti puolta jalkaväki. Pitkin huonosti kaivettuja kuoppia kumarteli kalpeaa, paljasta, volyhnialaista talonpoikaisväkeä. Tuo jalkaväki otettiin eilen aura-ajoilta muodostamaan Konarmijalle jalkaväkivara. Talonpojat läksivät mielellään mukaan. He taistelivat suurimmalla ahkeruudella. Heidän hikoinen talonpoikaissuruudessaan oli jotain hurjaa, joka hämmästytti jopa budjonnovilaisia. Heidän vihanpito puolalaista kartanoa kohtaan oli rakennettu näkymättömästä mutta vahvasta aineksesta.
   Sodan toisessa vaiheessa, kun kirkuminen ei enää vaikuttanut vihollisen mielikuvitukseen ja ratsuiskut kaivautunutta vihollista vastaan kävivät mahdottomiksi — tämä kotitekoinen jalkaväki olisi tuonut Konarmijalle suurimman hyödyn. Mutta meidän köyhyys voitti. Miehet saivat yhteistä kivääriä kolmen kesken ja patruunoita, jotka eivät sopineet aseisiin. Ajatus piti hylätä, ja tämä todellinen kansanarmeija hajotettiin koteihinsa.
   Käännytään nyt leshniuvon taisteluihin. Jalkaväki kaivautui kolme verstaa kaupungista. Heidän edustallaan marssi kumara nuorukainen silmälaseissa. Hänen sivullaan raahasi sabluunia. Hän liikkui hyppien, tyytymättömän näköisenä, niin kuin saappaat puristaisivat häntä. Tämä talonpoikaisataaman, jonka he itse valitsivat ja rakastivat, oli juutalainen, hieman heikkonäköinen juutalaisnuorukainen, laiha ja keskittynyt kasvoiltaan raamattumiehen näköinen. Taistelussa hän osoitti varovaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, joka muistutti hajamielisen uneksijan mielenlaatua.

   Kolmas tunti suurella heinäkuun päivällä kulki. Ilmassa hohti helteinen sateenkaaren verkko. Kukkulain takaa välkkyi juhlatankoisten univormujen ja hevosten harjasten nauhoitettujen hapsujen viiva. Nuorukainen antoi merkin valmistautua. Talonpojat läpsyttivät lapikkaillaan, juoksivat paikoilleen ja ottivat asennon. Mutta häly osoittautui vääräksi. Leshniuvon tiellä tuli esiin kauniit eskadroonat Maslakin joukoista [Masljakov — ensimmäisen prikaatin komentaja neljännessä divisioonassa, vankkumaton partisaani, joka pian kääntyi Neuvostovaltaa vastaan]. Heidän laihtuneet mutta virkeät hevosensa astelivat suurin askelin. Kultaisilla varresta roikkuvine veluurihapsuineen, palavien pölypilvien liekeissä, liehui loistavat liput. Ratsastajat etenivät majesteetillisen ja uhmakkaan kylmäverisesti. Harmaahapsinen jalkaväki kömpi ulos omista kaivannoistaan ja avoimin suin tarkkaili tämän verkkaisen virran joustavaa kauneutta.
   Eskadroonan edessä, kenttähevosella ratsastaen, kulki komentaja Maslak, raskaasti verellä ja rasvaisilla eritteillään paisunut. Hänen vatsansa, kuin suuri kissa, lepäsi jousella, hopeoin kalustettuna. Nähdessään jalkaväen, Maslak punastui iloisesti ja nyökkäsi luutnantti Afjonka Bidalle. Luutnantti kantoi lempinimeä “Mahno” meillä sen vuoksi että hän muistutti häntä isästään. He kuiskailivat hetken — komentaja ja Afjonka. Sitten luutnantti kääntyi ensimmäiseen eskadroonaan, kumartui ja määräsi hiljaa: “Ratsastus!” Kazakit siirtyivät rykelmissä raviin. He kiihtyivät hevosiaan ja ryntäsivät kohti kaivantoja, joista jalkaväki katseli iloisena.
   — Valmiina taisteluun! — kuului Afjonkan valittava ja kuin kaukaa kuuluva ääni.
   Maslak änkytti, yski ja nautti, vetäytyi sivulle. Kazakit hyökkäsivät. Voi jalkaväki juoksi, mutta liian myöhään. Kazaakkien ruoskien iskut olivat jo kulkeneet repaleisten kaavuisten vaatteidemme läpi. Ratsastajat kiersivät kentällä ja taidokkaasti käänsivät nagait käsissään.
   — Miksi keinutte? — huusin Afjonkalle.
   — Huvin vuoksi, — vastasi hän minulle, muljahtaen satulassa ja vetäen esiin pensastoon piiloutuneen miehen.
   — Huvi! — huusi hän, kaivellen tajuttomaan mieheen.
   Haaste loppui, kun Maslak, pehmeä ja mahtava, heilautti pullistunutta kättään.
   — Jalkaväki, älä nuolaise! — huusi Afjonka ja ylväästi suoristi heikon vartalon. — Mene keräämään kirppuja, jalkaväki…
   Kazakit, nauraen, kokoontuivat riveihin. Jalkaväen jälki viileni. Kaivannot olivat tyhjinä. Ja vain kumara juutalainen seisoi paikallaan ja silmälasiensa läpi tarkasteli kazaakkeja tarkkaavaisesti ja ylpeästi.
   Leshniuvon suunnalta kuului edelleen tulitus. Puolalaiset ympäröivät meidät. Kiikarilla näkyi satunnaisia ratsusotilaiden hahmoja. He hyppäsivät esiin kaupungista ja kaatuivat takaisin kuin vankkuripalikat. Maslak asetti eskadroonan ja hajotti sen tien molemmin puolin. Leshniuvon yllä kohosi hohtava taivas, ilmiömäisen tyhjä, kuten aina vaaran hetkinä. Juutalainen, heittäen päänsä taakse, vihelsi surullisesti ja voimakkaasti metalliseen pilliin. Ja jalkaväki, hakattu jalkaväki, palasi paikoilleen.
   Luodit tihenivät puolellemme. Prikaatin päämaja joutui konekiväärin tulialueelle. Me ryntäsimme metsään ja aloitimme etenemisen pensaikon läpi tien oikealla puolella. Räjähdelohkoiset oksat natisivat yläpuolellamme. Kun pääsimme pusikoista ulos — kazaakkeja ei enää ollut entisellä paikallaan. Käskystä pääesikunta he vetäytyivät Brodeihin. Vain talonpojat vastasivat harvoin kiväärinlaukausääniin kaivannoistaan, ja jäljessä jäänyt Afjonka tavoitti oman eskadroonansa.
   Hän ajoi aivan tien reunaa, tarkastellen ja nuuhkien ilmaa. Ampuminen heikkeni hetkeksi. Kazakki päätti hyödyntää hengähdystauon ja lähti laukalla liikkeelle. Sillä hetkellä luoti lävisti hänen hevosen kaulan. Afjonka ehti vielä ajaa sata askelta, ja täällä, meidän riveissämme, hevonen polvistui jyrkästi etujaloillaan ja kaatui maahan.
   Afjonka rauhallisesti veti mytyneen jalan jalustimesta. Hän kyykistyi ja tunnusteli haavaa kuparisella sormella. Sitten Bida nousi suoraksi ja kiersi silmiään kirkkaalla katsella.
   — Hyvästi, Stepan, — sanoi hän puumaisella äänellä, vetäytyen elottomasta eläimestä ja kumartuen sille vyötäröltä, — kuinka palaudun ilman sinua hiljaiseen stanitsaan? Missä ahotan kirjailtu satulasi? Hyvästi, Stepan, — toisti hän voimakkaammin, tukehduttuaan, vinkuen kuin kiinni saatu hiiri, ja manasi. Kuohuva ulvonta kantautui korviimme, ja me näimme Afjonkan kumartavan kuin kirkon mekkalainen. — No, en alistu kohtalolle-kuorelle, — huusi hän, vieden kätensä kuolleista kasvoista, — no, armottomasti hakkaan sanomattoman szlachtan! Sydämen henkäykselle asti painun, hänen henkäykseensä ja Jumalansynnin vereen… Stanitsassa, rakkaat veljet, lupaan sinulle, Stepan…
   Afjonka lankesi kasvoilleen haavaan ja hiljeni. Työnnähtäessään omistajansa loistavaa, syvää violettia silmää, hevonen kuunteli hänen kuristuvaa äännähdystään. Se liikahti lempeässä unessa kuollut kuononsa maata koskettaen, ja verivirrat, kuin kaksi rubiinista nauhaa, valuivat sen rintaan, paljaiden lihasten väliin.
   Afjonka makasi liikkumatta. Hengittäen ohuin jaloinkin, hevosen luo astui Maslak, työnsi revolverin sen korvaan ja laukaisi. Afjonka ponnahti pystyyn ja kääntyi kohti Maslakia kirjavalla naamallaan.
   — Nosta varustukset, Afanasij, — sanoi Maslak lempeästi, — mene osastolle…
   Ja me kukkulan päältä näimme, kuinka Afjonka, painuneena satulan painosta, kasvot märkinä ja punaisina kuin halkaistu liha, vaelsi kohti omaa eskadroonaansa, äärettömän yksinäinen pölyisessä, hehkuvassa peltojenvälissä.
   Myöhään illalla kohtasin hänet huollossa. Hän nukkui vaunussa, jossa säilytettiin hänen tavaransa — sabluunoita, frakkeja ja kultaisia pistettyjä kolikoita. Vauvan vaurioitunut pää suupieleltään vääntyneenä lojui kuin ristillä satulan koukussa. Vieressä makasi kaadetun hevosen valjastus, somisteellinen ja koristeellinen ratsun varustus — rintapanssarit mustine hapsuineen, joustavat hännäntarat vyöt, joissa oli värikkäitä kiviä, ja suitset hopeakoristein.
   Pimeys ryömi yllämme tiheämpänä. Vaunu kierteli raskaina Broden tieltä; yksinkertaiset tähdet vierivät Maata taivaalla, ja kaukaiset kylät paloivat yössä viileässä syvyydessä. Eskadroonan apulainen Orlov ja pitkäviiksinen Bicenko istuivat Afjonkan vaunussa ja keskustelivat hänen surustaan.
   — He taluttavat hevosta kotiin, — sanoi pitkäviiksinen Bicenko, — sellaista hevosta, mistä sen löydät?
   — Hevonen — se on ystävä, — vastasi Orlov.
   — Hevonen — se on isä, — huokaisi Bicenko, — lukemattomia kertoja pelastaa hengen. Bidalta hevonen viedä…
   Ja aamulla Afjonka katosi. Alkoivat ja päättyivät taistelut Brodeiden liepeillä. Tappio vaihtui tilapäiseen voittoon, me kestäisimme divisioonan johtajan vaihdon, mutta Afjonka ei ilmestynyt. Ja vain ankara valitus kylissä, vihainen ja petomainen Afjonkan ryövön jälki osoitti meille hänen vaikean tiensä.
   — Hän hankkii hevosta, — puhuttiin luutnantista eskadroonassa, ja lukemattomina iltoina vaelluksissamme kuulin tarinoita tästä synkästä, hurjasta hankinnasta.
   Toisten joukkojen sotilaat törmäsivät Afjonkaan kymmenien verstojen päässä meidän asemastamme. Hän istui ansassa jääneissä puolalaisissa ratsuväessä tai vaelsi metsissä etsien piilotettuja talonpoikaislaumoja. Hän poltti kyliä ja ampui puolalaisia vanhimpia heitä suojelleista. Kuulimme kaikuja tästä raivotyöstä — varkaallisen suden hyökkäyksestä kyläjoukkoon.
   Viikko kului. Päivän katkeruus poltti meistä pois tarinat Afjonkan synkästä urhoollisuudesta, ja “Mahno” alettiin unohtaa. Sitten levisi huhu, että metsässä hänet tapettiin galitsialaiskyläläisten toimesta. Ja sinä päivänä, kun astuimme Berestečkoon, Emelyan Budjak ensimmäisestä eskadroonasta meni jo divisioonan johtajalle pyytämään Afjonkan satulaa keltaisella pehmusteella. Emelyan halusi marssia paraatissa uudella satulalla, mutta se ei onnistunut.
   Me tulimme Berestečkoon 6. elokuuta. Divisioonamme edellä marssi aasialainen beshmet ja punainen kazakin uuden johtajan rinnalla. Levka, villi palvelija, johti karsinaa johtajan takana. Taistelumarssi, täynnä venyvää uhkaa, kulki koristeellisten ja köyhien katujen läpi. Rähjäiset umpikulmat ja maalaillut rämeiset, horjuvat laudat ulottuivat kaupungin halki. Sen ydin, ajan syömä, huokui meille surullista rappeumaa. Salakuljettajat ja tekopyhät vetäytyivät tiloihinsa hämärään. Vain herra Ludomirski, soittoniekka vihreässä frakissa, kohtasi meidät kirkon luona.
   Me ylitimme joen ja sukelsimme porvariston sloboziin. Lähestyimme pappilan taloa, kun mutkan takaa ratsasti Afjonka korkealla oriilla.
   — Kunnioitus, — lausui hän käheällä äänellä ja työntäessään taistelijat sivuun löysi paikkansa riveihin.
   Maslak tuijotti värittömään kaukaisuuteen ja änkytti kääntymättä:
   — Mistä sait hevosen?
   — Omani, — vastasi Afjonka, taittaen savukkeen ja kielen lyhyesti liikuttaen sylki sen.
   Kazakit ajautuivat hänen luokseen yksi kerrallaan ja tervehtivät. Hänen palaneella kasvoillaan vasemman silmän kohdalla ammotti hirvittävä vaaleanpunainen paise.
   Seuraavana aamuna Bida kuljeskeli. Hän murti kirkossa pyhän Valentinuksen reliikin ja yritti soittaa urkuja. Yllään hänellä oli sinisestä matosta tehty takki, selässä liliakirjailu, ja hikinen huippu hänen tukastaan oli kammattu silmään syöpyneen silmän yli.
   Iltapäivällä hän satuloiti hevosen ja ampui kiväärillä linnoituksen ikkunoista Grafien Raciborskin linnaa kohti. Kazakit seisovat puoliympyrässä hänen ympärillään… He nostelivat oriin häntää, kokeilivat jalkoja ja laskevat hampaita.
   — Figuroitu hevonen, — sanoi Orlov, eskadroonan apulainen.
   — Hevonen kelvollinen, — vahvisti pitkäviiksinen Bicenko.

Argamak
   Päätin liittyä riviin. Johtaja rypisti kulmiaan kuullessaan tämän.
   — Mihin päähäsi sitä? Jos lankeset — sinut nujerretaan…
   Kovistin tahtoni. Ei riittänyt. Valintani kohdistui kaikkein taisteluhaluisimpaan divisioonaan — kuudenteen. Minut sijoitettiin 4. eskadroonaan 23. ratsukomppaniaa. Eskadroonaa johti Bryansk-voimalaitoksen putkimies Baulin, iältään poika. Kiillotukseksi hänellä oli parta. Tuhkaiset kiharat kiertyivät leualla. Kaksikymmentäkaksivuotiaana Baulin ei tuntenut kiirettä. Tämä piirre, yhteinen tuhansille Baulineille, muodosti merkittävän osan vallankumouksen voitosta. Baulin oli lujatahtoinen, vähän puhuva, itsepäinen. Hänen elämänpolkunsa oli ratkaistu. Hänellä ei ollut epäilystä oikeasta tiestään. Luopumiset eivät olleet hänelle raskaita. Hän osasi nukkua istualtaan. Hän nukkui puristaen toista kättään toiseen, ja heräsi niin että siirtymä muistista hereilläoloon oli huomaamaton.
   Baulinin johdossa ei ollut lupa odottaa armoa. Palvelukseni alkoi harvinaisella onnen enteellä — minulle annettiin hevonen. Hevosia ei ollut varalla eikä talonpojilla. Sattuma auttoi. Kazakki Tikhomolov tappoi kysymättä kaksi vangittua upseeria. Hänelle määrättiin saattaa heidät prikaatin päämajaan, sillä upseerit saattoivat kantaa tärkeitä tietoja. Tikhomolov ei toimittanut heitä perille. Kazakin oli määrä tuomita revoluution tuomioistuimessa, mutta suunnitelma peruttiin. Eskadroonan Baulin määräsi rangaistukseksi hurjemman tuomion — hän otti Tikhomolovilta oriin nimeltä Argamak ja karkotti hänet huoltoon.

   Se tuska, jonka koin Argamakin kanssa, oli lähes yli ihmisvoimien. Tikhomolov oli tuonut hevosen Terekistä, kotoa. Se oli koulutettu kazakkiin raviin, erityiseen kajakkiin — kuivaan, villiin, äkilliseen. Argamakin askel oli pitkä, venytetty, itsepintainen. Tällä pirullisella askeleella se kantoi minut riveistä, minä taistelin eskadroonaa vastaan ja, eksyttyäni suuntavaistosta, vaeltelin päivät ja yöt etsien osastoani, jouduin vihollisen leiriin, yötä vietin rotkoissa, liityin vieraiden prikaatien mukaan ja minut ajettiin pois. Ratsastustaitoni rajoittui siihen, että Saksan sodassa palvelin tykistöosastossa 15. jalkaväkidivisioonan yhteydessä. Enimmäkseen istuin latauslaatikolla, joskus ajoimme tykkiin hitusen aikaan. Minulle ei ollut tilaa tottua Argamakin joustavaan ja keinuvtaan raviin. Tikhomolov jätti hevoselle perinnöksi kaikki oman putoamisensa pirut. Vapisin kuin säkki pitkällä, kuivalta selältä. Raapin sen selkää. Siihen syntyi haavoja. Metalliset kärpäset syövyttivät niitä. Kuivunut verikiekko vyöri hevosen vatsan ympäri. Huonon kengityksen vuoksi Argamak alkoi kangerrella, takajalat turposivat nivelistä ja muuttuivat norsunjalkaisiksi. Argamak laihtui. Sen silmät syttyivät erityisellä kidutetun hevosen tulella, kiihkon ja sitkeyden liekillä. Se ei alistunut satuloitavaksi.
   — Annoit hevosta nollaksi, nelisilmäinen, — sanoi luutnantti.
   Minun ollessani kazakit vaikuttivat, selkäni takana he valmistautuivat kuin petoeläimet uneliaassa ja petollisessa liikkumattomuudessa. He eivät edes pyytäneet minua kirjoittamaan kirjeitä…
   Ratsuväki hallitsi Novograd-Volynskin. Päivässä etsimme kulkea kuusikymmentä, kahdeksankymmentä kilometriä. Lähestyimme Rovneä. Lepopäivät olivat mitättömiä. Yöstä toiseen näytin samaa unta: ravaten Argamakilla. Tien varrella nuotiot paloivat. Kazakit valmistivat ruokaa. Ajoin niiden ohi, he eivät kohottaneet silmiään. Toiset tervehtivät, toiset eivät katso. He eivät huolineet minusta. Mitä tämä tarkoittaa? Heidän välinpitämättömyytensä osoittaa, ettei minun ratsastuksessani ole mitään erityistä, ratsastan kuin muutkin, ei ole syytä katsoa minuun. Minä laukkaan omaa, kallista onneani ja onnea. Lepohimon ja onnen jano ei tyytynyt valveilla, siksi näin unia siitä.
   Tikhomolovia ei näkynyt. Hän oli kauan ollut kohteeni jossain retken laidoilla, kömpelöissä perävaunuissa täynnä rättejä.
   Luutnantti kerran sanoi minulle:
   — Pashka