Mikä erottaa rajatyön journalistisesta paradigman korjaamisesta ja miten nämä vaikuttavat valeuutisten vastustamiseen?

Rajatyö (boundary work) ja paradigman korjaaminen (paradigm repair) ovat journalistisessa toiminnassa keskeisiä käsitteitä, jotka käsittelevät journalismille uhkaavia tekijöitä hieman eri näkökulmista, mutta joilla on yhtenevä tavoite: vahvistaa journalismin normeja ja periaatteita. Paradigman korjaaminen keskittyy sisäisiin hyökkäyksiin journalismin paradigman kimppuun, eli siihen, miten journalistisen työn sisäiset toimintatavat ja periaatteet pyritään palauttamaan tai vahvistamaan kun niitä kyseenalaistetaan. Rajatyössä taas huomio kiinnittyy ulkopuolisiin uhkiin, jotka tulevat rajojen ulkopuolelta, esimerkiksi toimijoilta, jotka eivät ole osa journalismia mutta pyrkivät vaikuttamaan siihen. Nämä ulkopuoliset uhkat voivat esimerkiksi levittää väärää tietoa tai horjuttaa julkista luottamusta.

Molemmissa toimintatavoissa korostuu se, että pelkkä journalismin sisäinen itsesääntely ei riitä, vaan yhteiskunnan laajempi osallistuminen on välttämätöntä. On tärkeää, että yhteiskunta kokonaisuudessaan – niin kansalaiset kuin muut instituutiot – asettavat rajat sille, mikä on tiedon tuottamisen, varmistamisen ja välittämisen kannalta hyväksyttävää. Tämä on olennaista sen estämiseksi, että julkisen tiedon standardit heikentyisivät ja tiedon kontekstit hämärtyisivät. Filosofian rooli tässä on erityisen tärkeä, koska se voi kirkastaa käsitystä totuudesta ja totuudenmukaisuudesta, jotka ovat journalismille keskeisiä paradigmoja. Esimerkiksi valeuutisten tapauksessa filosofinen analyysi paljastaa totuuden puutteen ja korostaa totuudenmukaisuuden vaatimusta normina, jota on puolustettava.

Valeuutisten levittäminen ei ole väistämätön ongelma, vaan sen epistemologiset haasteet voidaan tunnistaa, selkeyttää ja torjua. Valeuutiset voidaan korjata, valeuutisten levittäjiä voidaan kritisoida heidän epätotuudenmukaisuudestaan ja julkisen keskustelun epistemisiä normeja voidaan suojella avoimella kritiikillä. Tämä edellyttää kuitenkin, että käsittelemme valeuutisia täsmällisesti ja selkeästi, jotta ilmiön luonne tulee ymmärretyksi ja tehokkaat torjuntakeinot voidaan kehittää. Selkeä ja kattava määritelmä valeuutisille auttaa tunnistamaan sen epistemiset ongelmat ja vahvistaa julkisen keskustelun laadun suojaa.

Useimmat valeuutisten määritelmät korostavat, että valeuutisista puuttuu totuus ja ne julkaistaan ongelmallisin, usein manipuloivin tarkoitusperin. Joissakin määritelmissä painotetaan epistemologisia näkökulmia, toisissa taas sitä, miten valeuutiset jäljittelevät oikeaa journalismia, mikä voi hämärtää rajaa todellisen ja valheen välillä. Yhteistä kaikille määritelmille on kuitenkin se, että valeuutiset uhkaavat julkisen tiedon ja tiedonvälityksen normeja ja että niiden levittäminen heikentää luottamusta ja tiedon validiteettia.

On ymmärrettävä, että valeuutiset eivät ole pelkästään viihdettä, propagandaa tai sattumanvaraisia virheitä journalistisessa työssä, vaan niillä on oma episteminen roolinsa julkisessa keskustelussa, joka vaatii erityistä huomiota ja toimintaa. Rajatyö ja paradigman korjaaminen yhdessä muodostavat kehyksen, jonka kautta voidaan ymmärtää, miten journalismi ja yhteiskunta voivat vastustaa valeuutisten leviämistä. Tämä työ ei ole journalistien yksin, vaan yhteiskunnan, filosofian ja muiden tiedonvälittäjien yhteistyötä.

On tärkeää hahmottaa, että tiedon tuottamisen, arvioinnin ja jakamisen normit eivät ole staattisia vaan jatkuvasti alttiita muutoksille. Epäselvyys totuudesta ja tiedon luotettavuudesta voi johtaa julkisen keskustelun rapautumiseen. Tästä syystä tiedon ja totuuden periaatteet on aktiivisesti ja johdonmukaisesti puolustettava. Valeuutisten ilmiö paljastaa sen, miten tärkeää on rakentaa ja ylläpitää kestäviä normeja tiedon luotettavuudelle ja totuudenmukaisuudelle. Tämä edellyttää myös kansalaisten kykyä kriittiseen ajatteluun ja tiedon arviointiin sekä mediakasvatusta, jotta väärän tiedon vaikutusvaltaa voidaan rajoittaa.

Miten propagandan ja disinformaation hallinta muokkaa yhteiskuntaa?

Totalitarismissa valtaapitävät pyrkivät rajoittamaan kansalaistensa tiedollista autonomiaa, ei pelkästään kontrolloimalla heidän käyttäytymistään vaan myös heidän ajatteluaan ja uskomuksiaan. Arendtin kuvaama tilanne, jossa "kaikki oli mahdollista ja mikään ei ollut totta", heijastaa tätä ilmiötä, jossa totuuden ja väärän erottaminen muuttuu mahdottomaksi. Tämä ei ole vain ideologinen tai poliittinen manipulaatio, vaan syvällinen hyökkäys yksilön kykyyn arvioida ja omaksua tietoa itsenäisesti. Tällaista tilannetta voidaan havainnoida erityisesti totalitaarisissa valtioissa, joissa valtaapitävät tekevät kaikkensa estääkseen kansalaisia saamasta luotettavaa tietoa.

Episteminen ympäristö – se yhteiskunnallinen konteksti, jossa tietoa tuotetaan, jaetaan ja vastaanotetaan – on keskeinen tekijä, joka määrittää, kuinka helppoa tai vaikeaa on pitää yllä itsenäistä ajattelua ja arviointikykyä. Arendtin analyysi paljastaa, kuinka totalitaarisissa järjestelmissä ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa hämmentävässä informaatiotulvassa, joka estää heitä tekemästä omia, riippumattomia päätöksiä. Koko järjestelmä rakennetaan estämään kansalaisten epistemistä autonomisuutta, ja tämä ilmiö on osittain syynä siihen, miksi totalitarismi on niin vaarallista. Se ei vain hallitse fyysistä elämää vaan tunkeutuu yksilöiden mielen sisään.

Nykyisin ei ole enää tarpeen pelkästään tukahduttaa vastarinta väkivaltaisesti tai poliittisesti, sillä monessa demokraattisessa yhteiskunnassa on mahdollista luoda ympäristöjä, joissa tärkeä tieto ei koskaan pääse esiin. Tämä on mahdollista suurten mediakuplien kautta, joissa tietyt äänet ja näkökulmat aktiivisesti diskreditoidaan ja suljetaan ulos. Yhdysvalloissa esimerkiksi oikeistolaisen median kupla luo tällaisen ympäristön, jossa vain tietynlainen maailmankuva tulee kuulluksi. Vaikka kansalaisilla on mahdollisuus vaihtaa mediakenttää – ja vaikka he voisivat halutessaan lukea monia erilaisia uutislähteitä – he voivat silti jäädä vankina sille tiedolle, jota ympärillä oleva kupla heille tarjoilee.

Tämänkaltaiset informaatiokammioiden muodostamat kuplat ovat osa laajempaa disinformaation ja propagandan kenttää, jossa totuus ja valhe sekoittuvat ja vääristyvät. Siitä huolimatta, että lännen demokraattisissa maissa on enemmän sananvapautta ja pääsyä monenlaisiin uutislähteisiin, tämänkaltaiset kuplat voivat silti pitää kansalaiset erossa objektiivisesta ja monipuolisesta tiedosta. Voidaan sanoa, että mitä enemmän tietoa on saatavilla, sitä vaikeampaa on löytää totuus, koska sitä ympäröi niin paljon kohinaa, disinformaatiota ja vaihtoehtoisia narratiiveja.

Erityisesti on huomionarvoista, että tietoisuuden manipulointi ei ole uusi ilmiö. Esimerkiksi tupakkateollisuuden kampanjat 1900-luvulla, joissa yritettiin vähätellä tieteellisiä tutkimuksia, jotka yhdistivät tupakoinnin syöpäriskiin, olivat aikanaan tyypillinen disinformaation muoto. Tässä kampanjassa ei yritetty estää tutkimusten julkaisemista, vaan luotiin vaihtoehtoisia, harhaanjohtavia tutkimuksia ja väitteitä, jotka saivat päätöksentekijät ja kansalaiset kyseenalaistamaan olemassa olevan tieteellisen konsensuksen. Tämäntyyppinen tiedon saastuttaminen on vanha taktiikka, mutta sen vaikutukset ovat saaneet nykyisin aivan uusia ulottuvuuksia.

Erityisesti Venäjä on ollut keskeinen toimija, joka on kehittänyt ja jalkauttanut tällaisia disinformaation ja "valheellisen uutisoinnin" strategioita 2000-luvulla. Venäjän harjoittama disinformaatio on ollut erityisen voimakasta ja hienosäädettyä, ja sillä pyritään manipuloimaan yhteiskunnan kollektiivista tietoisuutta. Venäjän valtiollisten toimijoiden kampanjat, jotka alkavat "valheellisista uutisista" ja päättyvät uskottavuuden heikentämiseen, ovat loistava esimerkki siitä, kuinka hyvin suunniteltu disinformaatio voi vaikuttaa laajojen kansanjoukkojen näkemyksiin ja toimintatapoihin.

Yksi tämän prosessin keskeisistä elementeistä on perinteisten tiedonlähteiden, kuten valtamedian, asiantuntijoiden ja tutkijoiden, uskottavuuden murtaminen. Tällöin kansalaiset alkavat epäillä lähteitä, joita he aiemmin pitivät luotettavina, mikä luo epistemistä epävarmuutta. Kun kaikki tiedonlähteet näyttävät epäilyttäviltä, ihmiset voivat jäädä loukkuun erilaisiin vaihtoehtoisiin narratiiveihin ja uskomuksiin, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja uskomuksiaan.

Episteminen epävarmuus, joka seuraa disinformaation leviämisestä, on erityisen vaarallista yhteiskunnalle, koska se estää kansalaisia tekemästä rationaalisia päätöksiä ja osallistumasta demokraattiseen keskusteluun. Tässä ympäristössä "fake news" voi nopeasti muuttua tehokkaaksi välineeksi, jolla manipulointi ja valheelliset narratiivit saavat jalansijaa. Tämä on ilmiö, jota on tutkittu erityisesti Putinin hallinnon aikana, ja se on osoittanut, kuinka tehokas väline "informaatiovaikuttaminen" voi olla.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka totalitaarisissa ja autokraattisissa valtioissa tiedon kontrollointi on keskeinen osa hallintaa, ei ole välttämätöntä, että tällaiset hallintamuodot syntyvät vain suljetuissa yhteiskunnissa. Nykyisin myös avoimissa ja vapautuneissa yhteiskunnissa, joissa on laaja pääsy tietoon ja ilmaisuvapaus, voi silti esiintyä tiedon saastuttamista ja propagandan leviämistä. Tällöin kyse ei ole vain yksittäisten valtioiden toimenpiteistä, vaan laajemmista globaaleista ilmiöistä, joissa digitaalinen tiedonvälitys on muuttanut merkittävästi käsitystämme totuudesta ja tiedon jakelusta.

Mikä tekee valeuutisista nykyaikaisia ja miten ne eroavat perinteisestä propagandasta?

Valeuutiset eivät ole ilmiönä uusi keksintö, vaan monilta piirteiltään ne muistuttavat vahvasti vanhempia propagandan ja väärän tiedon muotoja, jotka ovat seuranneet ihmiskuntaa ainakin 1900-luvulta lähtien. Kuitenkin nykyinen digitaalinen ympäristö on muuttanut valeuutisten luonnetta ja toimintatapoja perustavanlaatuisesti. Internetin ja sosiaalisen median kautta valeuutiset levittyvät valtavalla nopeudella ja laajuudella, hyödyntäen kaupallisia ja teknologisia mahdollisuuksia, joita perinteisillä medioilla ei ollut. Tämä uudenlainen levityskanava mahdollistaa valeuutisten kulutuksen massamaisesti ja hajautetusti, mikä tekee niistä entistä vaikeammin havaittavia ja torjuttavia.

Toinen keskeinen muutos liittyy datan hyödyntämiseen: suurten tietomassojen analysointi, algoritmien käyttö ja sosiaalisen median bottien sekä trollitehtaiden hyödyntäminen mahdollistavat valeuutisten kohdennetun ja tehostetun levittämisen. Nämä teknologiset keinot eivät ainoastaan lisää valeuutisten määrää, vaan myös parantavat niiden vaikutuskykyä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliittiseen ilmapiiriin. Tämä asettaa perinteiselle demokratialle vakavia haasteita, sillä valeuutiset voivat toimia vallankäytön välineinä autoritaaristen ja populististen liikkeiden edistämisessä, kuten on nähty esimerkiksi Brasiliassa, Intiassa, Puolassa ja Unkarissa.

Demokraattisten arvojen puolustajat joutuvat tämän myötä vaikeaan tilanteeseen: tulisiko heidän pysyä periaatteissaan ja "mennä korkealla, vaikka toiset menisivät matalalla", vai olisiko heidän omaksuttava samanlaisia "likaisia keinoja" poliittisten vastustajien kumoamiseksi tai ainakin vastustamiseksi? Tämä kysymys on keskeinen nykyisessä informaatiokilpailussa, jossa informaatiosota muotoutuu yhä voimakkaammaksi strategiseksi taistelukentäksi.

Vaikka valeuutiset eivät siis ole sinänsä uusia, niiden muodonmuutos digitaalisen median aikakaudella vaatii kriittistä ja tarkkaa tutkimusta, valvontaa ja sääntelyä. Euroopan unionin aloitteet online-disinformaation kitkemiseksi ovat esimerkkejä tällaisista pyrkimyksistä. On tärkeää ymmärtää, että vaikka paniikki valeuutisista on usein liioiteltua, ilmiöiden vakavuuden ja laajuuden vuoksi niihin on suhtauduttava vakavasti. Yhteiskunnan kyky suojautua disinformaatiolta ja säilyttää luotettava julkinen keskustelu on demokratian terveyden perusedellytys.

Valeuutisten analysointi vaatii myös epistemologista herkkyyttä. Totuuden ja tiedon autonomian ymmärtäminen on olennaista, kun arvioimme informaation oikeellisuutta ja lähteitä. Sosiaalisen median ekosysteemi ei ainoastaan levitä tietoa, vaan muokkaa myös tiedon vastaanottajien ajattelua ja tunteita, mikä lisää valeuutisten tarttuvuutta ja vaikutusta. Tämän emotionaalisen tartunnan merkitys on usein aliarvioitu, vaikka se on avainasemassa informaatiovaikuttamisessa.

Lisäksi lukijan on hyvä tiedostaa, että vaikka teknologian kehittyminen tarjoaa tehokkaita välineitä valeuutisten levittämiseen, se mahdollistaa myös uusia keinoja niiden torjumiseksi. Teknologiat, kuten tekoäly ja koneoppiminen, voivat auttaa valeuutisten tunnistamisessa ja leviämisen estämisessä, mutta ne vaativat eettistä harkintaa ja yhteiskunnallista ohjausta.

Endtext

Miksi asiantuntijat kantavat selkeyttämisvastuun

Yksi keskeisistä kysymyksistä, joka nousee esiin, kun tarkastellaan asiantuntijuuden roolia yhteiskunnassa, on se, kuuluuko asiantuntijoille vastuu käyttää selkeää kieltä. Jos tämä kysymys esitetään muodossa "Pitäisikö ei-asiantuntijoiden oppia asiantuntijoiden käyttämää kieltä?", vastauksena ei voi olla yksiselitteinen "kyllä". Tällainen vastaus asettaa valtavan epistemologisen taakankin ei-asiantuntijoille, joiden on usein vaikea tietää, mitä he eivät tiedä. Tavallisessa tilanteessa ei-asiantuntijat olettavat, että akateemiset kirjoittajat käyttävät sanoja tavanomaisessa merkityksessä. Miksi ei näin olettaisi? Jos tekstissä ei ole merkkejä siitä, että kieli poikkeaisi normaalista käytöstä, on täysin ymmärrettävää lähestyä tekstiä tavanomaisella kielenkäytön oletuksella.

Vaihtoehtona olisi jatkuvasti varmistaa, että sanaa käytetään tavanomaisessa eikä teknisessä merkityksessä. Tämä edellyttäisi jatkuvaa tarkistamista ja sanan merkityksen pohtimista, mikä olisi käytännössä lähes mahdotonta. Onko tieteellinen kirjoittaminen niin poikkeava epistemologinen alue, että meidän tulisi aina lähestyä sitä oletuksella teknisestä kielestä? Tämä on kuitenkin kohtuutonta, sillä jopa erittäin teknisissä artikkeleissa suurin osa sanoista käytetään tavallisessa merkityksessä. Oletus siitä, että akateemisessa kirjoittamisessa käytetyt sanat poikkeavat aina tavallisesta kielenkäytöstä, olisi täysin epärealistinen. Jos tekisimme tämän oletuksen, akateemisten tekstien lukeminen veisi niin paljon aikaa, että se olisi käytännössä mahdotonta. Käytännössä se muistuttaisi uuden kielen opettelua. Harva lukisi akateemisia artikkeleita, jos jokainen paperi vaatisi uuden kielen oppimista. Tällainen vaade ei ole kohtuullinen.

Toinen tärkeä kysymys on se, että asiantuntijat eivät voi rajata tieteenalansa epistemologista ulottuvuutta niin, että se ei vaikuttaisi laajemmin yhteiskuntaan. On vaikea väittää, etteikö asiantuntijat kantaisi vastuuta siitä, miten heidän työnsä leviää julkisuuteen. Erityisesti silloin, kun tieteellistä työtä esitetään suoraan yleisölle, asiantuntijat ovat vastuussa sen selkeyttämisestä. On totta, että asiantuntijat voivat käyttää teknistä kieltä harkitessaan, millaisia vaikutuksia heidän työssään voi olla, mutta vastuu siitä, miten heidän työnsä otetaan vastaan, on myös heidän. Edes silloin, kun asiantuntijat eivät ole suoraan suositelleet tai antaneet suostumustaan työnsä julkaisemiselle, heidän on tiedettävä, että tieteellisen tiedon leviämisellä voi olla laajoja vaikutuksia. Tällöin asiantuntijoiden on hyvä punnita, onko tekninen kieli todella tarpeen vai voisiko selkeämpi, ymmärrettävämpi ilmaisu välttää väärinkäsityksiä. Jos tekninen kieli voi johtaa suurempiin väärinymmärryksiin eikä tuota merkittävää akateemista hyötyä, on usein järkevää valita yksinkertaisempi lähestymistapa.

On tärkeää muistaa, että tieteellinen työ ei tapahtuisi kuplassa, vaikka monet asiantuntijat saattaisivat toivoa näin. Julkinen keskustelu ja tiedon jakaminen ovat aina osa tieteellistä prosessia, ja tämän vuoksi asiantuntijoiden on oltava tietoisia siitä, kuinka heidän työnsä voi vaikuttaa laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä on erityisen tärkeää nykyisessä tilanteessa, jossa tiedon luotettavuutta kyseenalaistetaan yhä enemmän, ja väärä tieto leviää helposti erityisesti poliittisesti värittyneissä ympäristöissä.

Epistemologinen sokeus ja esteet voivat aiheuttaa merkittäviä haittoja, erityisesti silloin, kun asiantuntijoiden ja ei-asiantuntijoiden välinen kuilu kasvaa. Tällöin ei-asiantuntijat voivat kehittää luottamuspulaa ei vain yksittäisiin uutislähteisiin vaan myös koko asiantuntijuuteen. Jos asiantuntijat eivät pysty kommunikoimaan työtään selkeästi ja ymmärrettävästi, voidaan koko tiedeyhteisö nähdä epäluotettavana ja etäisenä. Tämä ei ainoastaan heikennä luottamusta asiantuntijoihin vaan voi myös pahentaa poliittista ja sosiaalista jakautuneisuutta. Asiantuntijuuden tulee olla ymmärrettävää ja saavutettavissa, jotta se voi palvella yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Kun asiantuntijat tekevät virheitä kommunikaatiossaan, mahdolliset vaikutukset voivat olla laajoja ja monivivahteisia. Luottamuksen menettäminen asiantuntijoihin voi johtaa siihen, että kansalaiset kääntyvät äärimmäisten poliittisten ryhmien puoleen, jotka tarjoavat yksinkertaistettuja ja usein virheellisiä selityksiä monimutkaisille ilmiöille. Tällöin väärän tiedon leviäminen voi saada suuremman jalansijan, ja yhteiskunnalliset ja poliittiset jakolinjat voivat syventyä entisestään.

Selkeyttäminen ei ole vain asiantuntijoiden eettinen velvollisuus, vaan se on keskeinen osa heidän rooliaan tiedon ja ymmärryksen jakamisessa yhteiskunnassa. Tieteellinen tieto ja asiantuntijuus eivät voi pysyä suljettuina kuplassa, sillä niiden vaikutus ulottuu kauas yli akateemisten piirien. Kun asiantuntijat ottavat vastuun siitä, että heidän kielensä on mahdollisimman selkeää ja ymmärrettävää, he edistävät yhteiskunnallista luottamusta ja ehkäisevät väärinkäsityksiä, jotka voivat johtaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin konflikteihin.