Yksi Amerikka? Rotukysymykset presidentinvaaleissa Johnsonista Trumpiin

Yhdysvaltain presidenttikampanjoissa rotukysymykset ovat olleet keskeinen osa poliittista diskurssia jo useiden vuosikymmenten ajan. Lyndon B. Johnsonin presidenttikampanjasta aina Donald Trumpin valintaan asti on nähty toistuvia yrityksiä hyödyntää rotukysymyksiä ja etnisiä jännitteitä poliittisessa retoriikassa. Tämä ei ole vain satunnainen ilmiö, vaan syvälle juurtunut osa Yhdysvaltain poliittista kulttuuria, joka on muovannut kansakunnan keskustelua ja vaikuttanut vaalien lopputuloksiin.

Ronald Reaganin ja George H. W. Bushin kampanjat 1980- ja 1990-luvuilla toivat esiin "perusarvot" ja korostivat amerikkalaisen unelman säilyttämistä, mutta samalla he käyttivät myös taitavasti rotukysymyksiä edistääkseen omia poliittisia päämääriään. Clintonin 1996 kampanja palasi "Yksi Amerikka" -teemaan, mutta se oli jo saanut uudenlaista muotoa. Clinton halusi viestittää, että kansa oli päässyt yhteisymmärrykseen tärkeistä asioista kuten hyvinvointiuudistuksesta ja rikollisuuden torjunnasta, mutta samalla hän otti kantaa niihin etnisiin ja rodullisiin jännitteisiin, jotka olivat saaneet jalansijaa maassa.

George W. Bushin vuonna 2004 käynnistämä kampanja tarjosi taas uudenlaisen lähestymistavan. Hänen hallintonsa pyrittiin yhdistämään konservatiivisten arvojen ja poliittisten päätösten ympärille, mutta samalla hän pyrki kääntämään katseet erityisesti etnisiin vähemmistöihin, erityisesti latinalaisamerikkalaisiin, sillä republikaanit tiesivät, että he eivät voi enää nojautua pelkästään valkoisen väestön tukeen.

Obama, joka valittiin ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi, käytti kampanjoissaan monenlaisia roolimalleja ja puhui usein rodullisesta yhdenvertaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Kuitenkin, vaikka hänen retoriikkansa oli jossain määrin valtaannousun ja edistyksellisyyden ilmentymä, hän ei voinut täysin sivuuttaa niitä jännitteitä, joita rotukysymykset herättivät erityisesti valkoisessa valtaväestössä. Obama tiesi, että Yhdysvalloissa ei ollut mahdollista täysin hylätä rotukysymystä, sillä se oli liian keskeinen osa maan historiaa ja nykyisyyttä.

Trumpin valinta 2016 nosti jälleen esiin rotukysymykset aivan uudessa valossa. Trumpin kampanja oli, monilta osin, rakentunut juuri näiden jännitteiden ympärille. Hänen iskulauseensa "Tehdään Amerikasta jälleen suuri" resonoi erityisesti valkoisen väestön keskuudessa, joka koki tulleensa syrjäytetyksi ja pelkäsi, että Yhdysvallat menettäisi kulttuurisen ja taloudellisen valtansa globalisaation myötä. Trumpin retoriikka oli täynnä vihamielisyyksiä, joissa hän syytti etnisiä vähemmistöjä ja maahanmuuttajia monista Yhdysvaltain ongelmista.

Historiallisesti presidentit ovat pyrkineet käyttämään rotukysymyksiä hyväkseen tavalla, joka resonoi heidän tukijoidensa arvojen ja pelkojen kanssa. Vaikka tämä ei ole ainoa tekijä, joka määrittää vaalien lopputuloksia, se on ollut tärkeä osa politiikan strategiaa. Näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa rodulliset ja etniset kysymykset tulevat aina olemaan keskeisiä. Tämä ilmenee paitsi presidentin valinnoista myös siitä, miten presidentit valitsevat sananvalintansa ja viestinsä.

Vaikka retoriikan avulla voidaan manipuloida kansalaisten mielipiteitä, on tärkeää muistaa, että tämä ei ole vain yksittäisten presidenttien valinta. Yhdysvaltain yhteiskunta, sen historia ja sen taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet muokkaavat sitä, miten rotukysymykset nousevat esiin poliittisessa keskustelussa. Jokaisella presidentillä on omat tapansa käsitellä näitä kysymyksiä, mutta samaan aikaan kyseessä on laajempi kansallinen ongelma, joka ei ratkea yhdellä vaalilla tai yhdellä presidentillä.

Miten presidentit ovat käsitelleet rotuaiheita vuodesta 1964 lähtien?

Yhdysvaltojen presidentit ovat käsitelleet rotukysymyksiä vaihtelevasti, mutta yksi asia on ollut pysyvää: presidenttien puheiden pääasiallinen kohde on ollut valkoisten ja valkoisten etnisten ryhmien äänestäjät. Tämä dynamiikka on ollut keskeinen tekijä, miksi rotu- ja etnisyyskysymykset eivät ole kehittyneet merkittävästi julkisessa keskustelussa, vaikka niitä käsitellään. Vaikka presidentit ovat muutelleet retoriikkaansa, erityisesti vaalivuosina, he ovat kuitenkin jatkuvasti pyrkineet puhuttelemaan ennen kaikkea valkoista keskiluokkaa, joka on ollut tärkeä tekijä heidän vaalimenestyksessään.

Presidenttien puheiden ja retoriikan analysointi kertoo, että vaikka rotukysymysten esittämistavat ovat vaihdelleet, niiden sisältö on pysynyt samankaltaisena: pyrkimys varmistaa, että valkoiset äänestäjät tukevat presidenttiä. Tämä kehitys näkyy erityisesti vaalivuosina, joissa puheiden sisällöt ovat monessa tapauksessa olleet sidoksissa rotuvihamielisyyksien ja valkoisen amerikkalaisen identiteetin rakentamiseen. 1960-luvun alun jälkeen, erityisesti Lyndon Johnsonin aikakauden ja 1970-luvun puolivälin, presidentit ovat rakentaneet puheensa usein ”Amerikkalaisen unelman” ja kansallisten arvojen ympärille. Tämä strategia on erityisesti ollut tärkeä rotuvähemmistöjen jäsenten puhuttelemiseksi, jotka ovat osittain kokeneet rotu- ja etnisyyteen liittyviä muutoksia.

Puhuttaessa rotukysymyksistä on tärkeää huomata, että käsitykset rodusta ja etnisyydestä ovat muuttuneet ajan myötä. Miten rotu ja etnisyys määritellään, ja miten etniset ryhmät ”rodullistuvat”, on keskeinen tekijä presidenttien retoriikassa. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa presidentit kuten Richard Nixon ja Ronald Reagan puhuivat etnisten ryhmien – kuten italialaisten ja latinalaisamerikkalaisten – tuen saamiseksi. Mutta vaikka nämä ryhmät saivat enemmän huomiota, presidenttien puheiden teemat eivät muuttuneet merkittävästi: ne olivat edelleen keskittyneet valkoisten amerikkalaisten poliittiseen tuen saamiseen.

Erityisesti Nixonin aikakaudella, mutta myös Reaganin ja myöhemmin George H. W. Bushin kampanjoissa, käytettiin rotuvihamielistä retoriikkaa, joka perustui valkoisten amerikkalaisten yhteisiin arvoihin ja niiden vastakkainasetteluun vähemmistöjen, erityisesti mustien, kanssa. Näin presidentit ovat pyrkineet hallitsemaan keskustelua rotukysymyksistä, piilottamalla rotuvihaa ikään kuin ”egalitaarisen” retoriikan taakse, joka peittää todellisen tarkoituksen: hankkia valkoisten äänestäjien tuki.

Tärkeää on ymmärtää, että vaikka presidentit ovat käyttäneet retoriikkaa, joka koskettaa rotukysymyksiä, tämä retoriikka on useimmiten ollut taktista. Presidenttien puheet ovat olleet suunnattu juuri niille ryhmille, joiden tuki on ollut elintärkeää vaalivoiton kannalta. Vaikka nämä ryhmät ovat monimuotoistuneet ajan myötä, presidenttien retoriikka on muuttunut vain asteittain. Tällöin poliittiset kampanjat ovat yhä enemmän kietoutuneet rotuvihamielisyyksien ympärille, ja rotu on ollut keskeinen tekijä presidenttien strategioiden muotoutumisessa.

On myös tärkeää huomata, että vaikka rotukysymysten käsittely on muuttunut jossain määrin, nämä muutokset ovat olleet osittain taktisia, eivätkä ole suoraan liittyneet yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämiseen. Edes Barack Obaman aikakaudella ei tapahtunut suurta muutosta rotukysymysten käsittelyssä, vaikka hän itse on ollut keskeinen hahmo rotutasa-arvon puolesta. Obama oli kuitenkin jatkuvasti sidoksissa tarpeeseen esittää itsensä yhdistävänä hahmona, mikä tarkoitti, että hän ei voinut käsitellä rotukysymyksiä niin syvällisesti kuin ehkä olisi ollut tarpeen.

Siten vaikka presidenttien retoriikassa on tapahtunut joitain muutoksia, on ilmeistä, että ne ovat olleet ensisijaisesti sopeutuksia strategisiin vaatimuksiin, eivätkä ne ole johtaneet olennaisiin muutoksiin Yhdysvaltojen yhteiskunnan rotu- ja etnisyyspoliittisessa keskustelussa. Tämä johtaa pohdintaan siitä, miksi rotu ei ole edennyt yhteiskunnallisena kysymyksenä yhtä nopeasti kuin voisi kuvitella, vaikka presidentit ovatkin jatkuvasti yrittäneet käsitellä sitä omilla tavoillaan.

Miten Ronald Reaganin kampanjat muokkasivat amerikkalaista identiteettiä ja etnistä jakautumista?

Reaganin kampanjat vuosina 1980 ja 1984 saivat jatkuvaa tukea valkoisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka olivat keskeinen osa hänen poliittista tukipohjaansa. Nämä ryhmät tarjosivat Reaganille mahdollisuuden vahvistaa yhteyden amerikkalaisen identiteetin, työn ja valkoisuuden välille. Erityisesti Reagan käytti tilaisuuttaan hyödykseen elokuussa 1984 New Jerseyssä, Elizabethin kaupungissa pidetyssä kampanjatilaisuudessa, jossa hän kiitti maahanmuuttajia, jotka olivat saapuneet Yhdysvaltoihin "maailman joka kolkasta", ja korosti, että "jossain jokaisen amerikkalaisen perheessä on henkilö, joka ei syntynyt amerikkalaiseksi, mutta tuli tänne valinnan kautta." Reaganin mukaan maahanmuuttajat eivät olleet tulleet Yhdysvaltoihin saadakseen sosiaaliturvaa tai erityiskohtelua, vaan "vapauden ja mahdollisuuden" vuoksi.

Reaganin kampanjapuheiden etninen ja rasistinen alavivahde oli erityisen ilmeinen hänen kohdatessaan Jesse Jacksonin. Jackson oli 1980-luvulla keskeinen hahmo demokraattisen puolueen sisällä, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien puolestapuhujana. Reaganin ja Jacksonin välinen jännite oli nähtävissä jo Reaganin ensimmäisessä kampanjassa vuonna 1980, jolloin Jacksonin pyrkimys keskusteluun Reaganin kanssa johti kohtaamiseen "häiritsevän" väkijoukon kanssa. Tämä episode osoitti Reaganin halun irtisanoutua Jacksonin kannattamasta, monikulttuurisesta, värillisille ryhmille omistautuneesta "rainbow coalition" -liikkeestä. Reaganin mukaan Demokraatit olivat kääntyneet väärään suuntaan, kun taas hän itse esitti itsensä ja tukijansa puolustajina, jotka seisoivat vapauden ja perusarvojen puolesta.

Reaganin puheita luonnehditaan usein isänmaallisiksi ja kansakunnan yhtenäisyyttä korostaviksi, mutta ne sisälsivät usein hienovaraisia etnisiä ja rodullisia viestejä, jotka erottivat hänen "amerikkalaisen koalitionsa" Jacksonin "rainbow koalitiosta". Reagan korosti yksilön arvoja ja työnteon tärkeyttä, kun taas Jacksonin liike oli rakennettu vähemmistöjen oikeuksien ja tasa-arvon pohjalle. Reaganin kampanjoissa etniset ja rodulliset jännitteet olivat keskeisessä roolissa, sillä hän kuvasi valkoista, keskiluokkaista Amerikkaa "todellisena" Amerikan identiteettinä ja vähätteli monikulttuurisuuden merkitystä.

On tärkeää huomata, että Reaganin "uusi isänmaallisuus" ei ollut täysin uusi ilmiö. Se muistutti monin tavoin Richard Nixonin aikaisempaa poliittista retoriikkaa, erityisesti hänen käsitystään "hiljaisesta enemmistöstä". Reaganin mukaan "uusi isänmaallisuus" juontui Amerikkalaisista, jotka elivät "työetiikan" mukaan ja uskoivat perhearvoihin, joita hän liitti erityisesti Yhdysvaltojen sydänmaan väestöön. Tämä korostus perusarvoista ja vapaudesta oli erottamassa "työtä tekeviä" ja "hyvinvointia odottavia" kansalaisia toisistaan.

Reaganin käyttämä retoriikka oli erityisesti suunnattu valkoisille, keskiluokkaisille amerikkalaisille, ja hän onnistui luomaan kuvan siitä, että demokraatit olivat hajanaisia ja jakautuneita ryhmään, joka ajoi "uhreille" hyviä etuja. Tämä pelkistettiin "ryhmän" käsitteeksi, joka oli latautunut poliittisilla merkityksillä ja liitettiin enimmäkseen vähemmistöjen ja erityisesti mustien amerikkalaisten tarpeisiin. Reaganin puheiden kautta valkoiset amerikkalaiset saivat paikkansa "todellisina amerikkalaisina", kun taas muut ryhmät, erityisesti mustat, esitettiin erillisinä ja hyvinvointiin riippuvaisina.

Yksi tärkeimmistä asioista, mitä Reaganin retoriikassa ei voida ohittaa, on sen kyky määritellä, mitä amerikkalaisuus tarkoittaa ja ketkä voivat siihen kuulua. Reaganin tavassa puhua Amerikka ei ollut monikulttuurinen tai monietninen, vaan se oli paikka, jossa työ ja perhe olivat keskiössä ja jossa kansalaisilla oli mahdollisuus menestyä omilla ansioillaan. Tämä korosti eroa Jacksonin ja muiden vähemmistöryhmien vaatimuksiin, jotka halusivat laajempaa yhteiskunnallista muutosta ja edustavampaa politiikkaa.

Miten George W. Bushin puheiden retoriikka muokkasi latinojen identiteettiä Yhdysvalloissa?

George W. Bushin puheet ja kampanjat 2000-luvun alussa osoittavat, miten republikaaninen puolue käytti keinoja houkutellakseen latinalaisamerikkalaisia äänestäjiä. Näiden puheiden tarkastelu tarjoaa meille syvällisen ymmärryksen siitä, kuinka rasismia ja etnisiä stereotypioita hyödynnettiin poliittisessa retoriikassa, vaikka näitä käsitteitä ei aina suoraan mainittu. Puheissa näkyy myös, kuinka Bush, vaikka ei suoraan puhunut mustavalkoisesta rotuerottelusta, käytti koodattua kieltä, joka muodosti osan laajempaa strategiaa houkutella ja vakiinnuttaa latinalaisamerikkalaisten äänet republikaanien tueksi.

George W. Bush, vaikka ei puhunut rodusta suoraan, otti käyttöönsä samankaltaisia koodattuja retorisia välineitä kuin republikaanit olivat käyttäneet 1970-luvun ja 1980-luvun aikana puhuttaessa valkoisten etnisten ryhmien "arvokkuudesta". Näissä puheissa korostettiin valkoisten etnisten ryhmien kovaa työmoraalia, perhearvoja ja uskonnollista vakaumusta, jotka sopivat Yhdysvaltain arvomaailmaan. Bushin puheissa tämä retoriikka jatkui ja muokkautui: "hyvät" latinoamerikkalaiset kuvattiin ahkeriksi, perhearvoistaan kiinnipitäviksi ja kansaansa rakastaviksi. Näin ollen "hyvän latinoa" ei ollut vaikea mieltää osaksi amerikkalaista unelmaa – hän oli yrittäjähenkinen ja teki kovasti töitä. Tämä erottelu "hyvän" ja "huonon" latinon välillä ei ollut kuitenkaan sattumaa; se heijasteli syvempää käsitystä siitä, minkälaista latinalaisamerikkalaisuutta oli hyväksyttävää olla.

Puheiden sisällöissä oli kuitenkin myös asioita, joita ei suoraan mainittu mutta jotka oli mahdollista lukea rivien välistä. Vaikka Bush ei liittänyt suoraan hyvinvointia koskevia kysymyksiä kampanjassaan, koodattu kieli, joka aiemmin liitettiin hyvinvointireformiin ja mustan väestön köyhyyteen, jäi elämään myös latinalaisamerikkalaisten kohdalla. Puheissa viljeltiin jälleen niitä samaa rasistista ja etnisesti koodattua retoriikkaa, joka oli luontevaa osana republikaanien kampanjoita. Bush käytti puheissaan iskulauseita, kuten "työn ja perhearvojen kunnioitus" sekä latinalaisamerikkalaisia yrittäjiksi ja työteliäiksi kuvaten.

Lopulta Bushin retoriikka viesti sitä, että latinoiden oli omaksuttava perinteiset amerikkalaiset arvot, kuten kovaa työtä, lain kunnioittamista ja perheen arvoja. Tämä oli osa laajempaa republikaanien strategiaa, joka oli jo pitkään yrittänyt rakentaa liittoumia etnisten vähemmistöjen kanssa, erityisesti odottaen, että latinoiden äänet siirtyisivät ajan myötä republikaaneille. Tässä tarkoituksessa Bush käytti myös suoria, espanjaksi pitämiään puheita ja mainoskampanjoita, joissa hän esitteli latinalaisamerikkalaisten yhteisön arvoja ja heidän rooliaan Yhdysvalloissa.

Tärkeää on huomioida, että vaikka Bushin puheissa näkyy halu integroida latinalaisamerikkalaiset yhteiskuntaan, hän ei koskaan kyseenalaistanut perinteisiä valkoisten ja mustien välisten jännitteiden rakenteita, jotka määrittelivät Yhdysvaltojen rotu- ja etnisyyskategorioita. Tämän vuoksi on vaikeaa ymmärtää, kuinka syvälle rasistinen ja etnisesti koodattu retoriikka oli juurtunut moderniin politiikkaan, ja kuinka tämä diskurssi saattoi olla niin normaaliksi koettu osa Yhdysvaltojen poliittista kieltä.

Miten presidentit käyttävät rotu- ja etnisiä kysymyksiä yhdistääkseen kansaa?

Obama toi esiin ajatuksen, jonka mukaan Yhdysvalloissa on palattava aikaan, jolloin amerikkalaiset eri roduista saivat sen, minkä ansaitsivat. Tämä ajatus on merkittävä, koska siinä yhdistyvät progressiivinen politiikka ja republikaaninen retoriikka, joka perinteisesti on tukenut rodullisia kaunoja. Se herättää mielikuvan myyttisestä, ihannoidusta menneisyydestä, joka ei koskaan toteutunut mustalle Amerikalle, mutta joka saattoi olla olemassa keskiluokkaisten valkoisten amerikkalaisten muistissa. Tämä menneisyyden kuva, jossa amerikkalaiset uskoivat, että "kovalla työllä" kuka tahansa pystyi saavuttamaan unelmansa, nousi esiin useissa Obaman puheissa.

Obama ei ole poikkeus rotu- ja etnisten kysymysten käsittelyssä. Erityisesti hänen suhtautumisensa terveyspolitiikkaan mustien ja latinalaisamerikkalaisten yhteisöjen keskuudessa on jatkumoa Richard Nixonin aikaisemmille toimille. Nixon käsitteli 1972 Sickle Cell -anemiaa mustien amerikkalaisten ongelmana, vaikka sairaus koski myös välimerellisiä kansoja ja eteläamerikkalaisia. Obama otti myös kantaa vähemmistöjen terveysongelmiin, kuten HIV:n ja maksakirroosin levitessä afrikkalaisamerikkalaisten ja latinalaisamerikkalaisten keskuudessa. Näin presidentit ovat pyrkineet tukemaan mustaa Amerikkaa vähemmän kiistanalaisilla aiheilla.

Obama oli myös aktiivinen tukemaan historiallisia mustia korkeakouluja (HBCU), mutta hän ei tuonut esille keskustelua kiistanalaisista kysymyksistä kuten positiivisesta syrjinnästä tai rodunmukaisista pääsyohjelmista. Pikemminkin hän kehotti Yhdysvaltoja investoimaan enemmän mustiin korkeakouluihin ja tuki vähemmän kiistanalaisia ohjelmia, jotka ei syrjäyttäneet niitä, jotka uskoivat rotuviittomien sivuuttamiseen. Näin Obama pyrki tasapainottamaan rasismi-vastaiset keskustelut, joita hänen edeltäjänsä olivat aiemmin käyneet.

Obama käytti kuitenkin myös paljon puheessaan "afrikkalaisamerikkalainen" -termiä, erityisesti juhlissa ja kulttuuriin liittyvissä tapahtumissa. Esimerkiksi "Afrikkalaisamerikkalaisen kuukausi" tai "Juneteenth" olivat tilaisuuksia, joissa korostettiin mustien amerikkalaisten kamppailua oikeudenmukaisuuden puolesta. Näissä tilaisuuksissa Obama puhui mustien amerikkalaisten menestyksestä ja heidän roolistaan Amerikan historiassa, mutta jätti huomiotta nykyiset rakenteelliset ongelmat, kuten valtarakenteet ja poliittinen eriarvoisuus.

Vaikka Obama ei tuonut esiin suoraan rotukysymyksiä kampanjassaan vuonna 2012, hän käsitteli niitä epäsuorasti, erityisesti terveysongelmien ja korkeakoulujen tukemisen kautta. Obama ei nostanut esille rotuvihaisia tai systemaattisia ongelmia, mutta käytti retoriikkaa, joka edelleen pohjautui rooliin, jonka rotu ja etnisyys olivat pelanneet amerikkalaisessa identiteetissä.

Monet presidentit, kuten Nixon ja Clinton, ovat käyttäneet termiä "Yksi Amerikka" viitatakseen yhteisiin arvoihin, jotka yhdistävät kansalaisia, vaikka heidän taustansa ja rotunsa olisivatkin erilaiset. Tämä malli on kuitenkin toiminut tavalla, joka on saattanut peittää yhteiskunnan todellisia rotuerotuksia ja rakenteellisia ongelmia. On tärkeää huomata, että vaikka Obama ei puhunut suoraan rotukysymyksistä, hänen kampanjansa kieli kuitenkin säilytti monia rotuviittauksia, jotka liittyvät käsityksiin amerikkalaisuudesta ja sen arvoista.