Jean Paul kertoi minulle, että kaupungissa oli tarjolla mitä moninaisempia perversioita. Paikassa, jossa hän oli käynyt, oli piilotettuja kameroita, ja siellä oli jopa suuri väärennetty kidutuskammio, jossa esitettiin erilaisia esityksiä. Byrd lisäsi tähän, että nämä olivat selvästi masokistien paikkoja, ihmisten, jotka olivat poikkeavia. Jean Paul ei ollut lainkaan yllättynyt tästä. Hän sanoi, että kuka tahansa, joka asuu Pariisissa, tietää hyvin, kuinka laajalle tällaiset juhlat ja näytökset olivat levinneet.

Minä olin hämmentynyt. En ollut kuullutkaan tällaisista asioista. Jean Paul ei kommentoinut asiaa sen enempää, mutta Maria tarjosi tupakkaa ja kysyi, mihin Pierre’n hevonen eilen oli kadonnut. Jean Paulin mukaan ei mihinkään. Se oli ilmeisesti jäänyt kadoksiin, ja Maria harmitteli, että oli menettänyt sata uutta frangia sen takia. Jean Paul otti vastuun asiasta, mutta myös Maria myönsi, ettei ollut alun perinkään kiinnittänyt huomiota asiaan.

Sitten Byrd käänsi keskustelun toisaalle. Hän viittasi minuun ja sanoi, että työskentelin Saksan Stern-lehdelle. Olin myöntänyt sen, mutta lisäsin, etten virallisesti ilmoittanut kaikkea tuloistani verottajalle. Byrd lupasi olla varovainen ja piti huolen, ettei sana leviäisi.

Byrd puhui minulle, kuinka Jean Paul oli kertonut hänelle tästä talosta Avenue Fochilla, ja hän oli saanut käsityksen, että voisin ehkä saada jotain siitä, jos saisin hyvän jutun aikaiseksi. Hän oli ehdottanut, että voisin saada pienen osan Jean Paulin rahantarpeesta, ja se tuntui olevan aika hyödyllinen tilaisuus. Keskustelimme hinnoista ja Byrd oli päättänyt, että jos saisin hyvän jutun aikaiseksi, voisin tienata sen verran kuin 500 puntaa. Toisaalta, jos olisin mukana alkuperäisessä kiinteistössä, voisin ehkä saada jopa 50 euroa aloitusmaksuna ja sen jälkeen vielä lisää, jos artikkeli julkaistaisiin.

Jean Paul oli tietoinen kaikesta, mutta Byrd halusi, ettei asiaa paljastettaisi julkisesti. Hän sanoi, että Datt, joka oli vastuussa paikasta, oli varmasti pahoillaan siitä, että olin joutunut epämiellyttävään tilanteeseen aiemmin. Byrd vakuutti, ettei se ollut todellakaan minun syyni. Itse asiassa Datt oli mies, joka oli mukana ranskalaisten virkamiesten järjestelmässä ja oli ollut osallisena moniin epäilyttäviin tapahtumiin.

Talossa Avenue Fochilla tapahtui paljon enemmän kuin miltä näytti. Sen takana oli Ranskan sisäministeriö, joka käytti sitä eräänlaisena keinona valvoa ulkomaalaisia ja diplomaatteja. Byrd kertoi minulle, että taloa käytettiin jopa kiristämiseen ja salaisiin valvontatoimiin. Hänen mukaansa monet ranskalaiset virkamiehet halusivat, että paikka suljettaisiin, mutta he eivät voineet tehdä sitä itse.

Tämä kaikki kuulosti niin absurdilta, että en tiennyt, mitä ajatella. Byrd oli kuitenkin vakuuttunut, että hän voisi järjestää minulle mahdollisuuden tehdä jutun tästä asiasta. Hänellä oli suunnitelma, mutta hän varoitti, ettei mitään asiasta saisi kertoa etukäteen. Paperi, johon asiat olisi kirjoitettu, olisi vain este ja voisi paljastaa liikaa.

Kun keskustelu kääntyi taloon ja sen omistajiin, tuli selväksi, että kyseessä oli paljon suurempi ja vaarallisempi peli kuin pelkkä tarina. Talo Avenue Fochilla oli vain jäävuoren huippu, ja se toimi osana laajempaa verkostoa, jossa oli mukana korkeita virkamiehiä ja diplomaattien henkilöitä. Byrd oli osaksi tässä verkostossa, mutta hän ei koskaan kertonut minulle, kuinka syvälle hän oli mennyt tähän maailmaan.

Erityisesti on tärkeää muistaa, että vaikka tällaiset kertomukset voivat tuntua jännittäviltä ja salaperäisiltä, niiden taustalla on usein paljon vaarallisempi ja suurempi peli, joka vaikuttaa yhteiskuntaan ja politiikkaan. Jean Paul ja muut kertoivat minulle vain murto-osan siitä, mitä oli oikeasti meneillään. Salaisuudet ja peitellyt totuudet ovat osa monimutkaisempia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka liittyvät valtaan, rahaan ja kontrolliin.

Voiko työ tehdä ihmisestä tappajan?

”He vihaavat toisiaan.” Näin hän sanoi kuin luonnonlaittaen: työ muovaa sen, mitä kutsutaan moraaliksi. Se, mikä jää sanomatta, on se hiljainen muutos — ei vain teko, vaan tapa katsoa maailmaa. Ihminen, joka ammentaa elantonsa toisen kärsimyksestä tai vaarasta, harjoittelee etäisyyttä, tottuu kylmyyteen; sen jälkeen myötätunto tuntuu vieraalta ja löytäminen vaikealta, melkein epätodelliselta. Siinä piilee Jean Paulin tyyneys ja hänen ironinen hymynsä: hän ei piittaa sanojen moraalista, koska hän näkee ammatin muuttavan tekijänsä — ei välttämättä psykopaatiksi, mutta laskelmoivaksi, välinpitämättömäksi niiden edessä, joiden kohtalo on osa hänen työtään.

Yö kietoutuu Avenue Fochin katuihin: ilmansuodattimena ajovalojen terävyys, poliisin vartioita vartioivien miesten liike, koneiden rytmi, joka poraa itsensä kaupungin pintaan. Työmaalla kaivuukoneiden jyrinä muuttuu konekiväärin patruunoiksi; generatorien tasainen humina on kuin taustanauha sodanomainen. Siellä Loiseau, likaisten vaatteiden alla silti huoliteltu, pidetään johtajana, jonka ammattimainen kylmyys peilaa sitä samaa logiikkaa — jos on tehtävä hävitystä, tehdään se järjestelmällisesti, pienin sivuun jäävin elein. Hän ei halua favooria; hän pelkää, että myötätunto ja liiallinen avoimuus paljastaisivat hänen kädenpelinsä. Selitys on aina samassa: jälkikirjoitus ja tosiasiallinen kirjaaminen — soittaa poliisille sisällä, jotta tapahtuma saadaan kirjattua oikeaan lokiin, on enemmän kuin petos; se on turvanrakennusta. Paperi muistuttaa, ja paperi pelastaa tai tuhoaa.

Puheiden ristiriidat paljastavat myös kaupungin byrokratian ja pakolaisen aseman. Maahanmuuttajan elämä lyhyiden oleskelulupien varassa, paluulippujen kierros Brusselsiin joka 90 päivää — se on arkipäivän strategia pidemmälle turvattomuudelle. Käytännönvalinnat, joita tehdään jotta viranomaiset eivät repisi elämää palasiksi, paljastavat yksilön näkymättömät uhkapelit. Loiseau laskee riskejä kuin pakanjaksi; hän sulkee ovia, peittää jälkiä, järjestää näyttämön niin, että se puhuu puolestaan.

Sisäänkäynti taloon on näytelmä. Pimeä bus­si, valot, aseet, miehet — kaikki ovat seremonian osia. Ensimmäisenä sisään astuva kantaa paitsi henkilökohtaista riskiä myös virallisen kertomuksen painon; puhelu talon sisältä on todiste, joka muokkaa sitä, mitä tapahtui. Se ei ole vain tekninen seikka, vaan moraalinen valinta: kääritäänkö totuus sopivaan kääröön vai jätetäänkö se auki? Kun Loiseau haluaa suojella omiaan ja pitää samalla virallisen järjestelmän miellyttävänä, hän ei enää vain toimeksianna — hän muokkaa muistin. Tässä näkyy vallankäyttö: kenellä on oikeus kirjoittaa historia, eikä se aina ole sama kuin totuus.

On ymmärrettävä, että tässä maailmassa pelkät teot eivät riitä; tilannekuva, näyttämö ja dokumentaatio rakentavat vielä pahempaa asemaa. Pelko, epäluulo ja kyky kieltää itseltään inhimillisyys ovat samaa juurta. Ne, joita kutsutaan ”tappajiksi työssään”, eivät välttämättä inhoita elämän viiltämistä; he näkevät sen työkaluna, välttämättömyytenä. Ja ihmiset, jotka eivät halua olla tappajia, oppivat näkemään maailmaa niiden silmillä, jotka hallitsevat pelin.

Mikä on Plaisirin salaisuus?

Plaisir oli paikka, joka ei jättänyt ketään välinpitämättömäksi. Se oli kylä, joka sijaitsi jossain, mutta ei kuitenkaan missään, syrjässä ja unohduksessa. Maantie, joka kulki kylän läpi, oli leveä, mutta käytännössä lähes autio. Vain muutama auto kulki ohi, ja nekin harvoin pysähtyivät. Plaisir oli pääväylä jonnekin, mutta ei minnekään. Ehkä joskus vuosia sitten raskaat kuorma-autot olivat kulkeneet ohi, mutta eivät olleet koskaan pysähtyneet. Tänään oli kuuma päivä, polttavan kuuma. Neljä nälkäistä koiraa oli riittänyt ruokaan ja olivat nyt vaipuneet uneen kylän pääkadulle. Jokainen talo oli suljettu, harmaa ja pölyinen, ainoastaan kapea varjo raottamassa päivän paahdetta. Kylä tuntui olevan jäänyt ajasta ja maailmasta, kuin se olisi unohtunut.

Pysähdyin vanhan bensiiniaseman eteen. Pumppu oli vanha, käsikäyttöinen laite, joka oli kiinnitetty epävakaasti betonipylvääseen. Avasin autoni oven ja astuin ulos. Löin kädelläni tallin oveen, mutta ei mitään vastausta. Ainoa muu kulkuneuvo, joka oli näkyvissä, oli vanha traktori, joka oli pysäköity kadun reunalle. Kävelin hiljaisen kadun poikki, kuumat kivetykset polttivat jalkojani. Yksi koirista, jonka vasen korva oli poissa, raapi itseään ja vaelsi sitten traktorin varjoon. Se murisi minulle kulkiessani ohi, mutta vajosi takaisin uneen. Kadun toisella puolella seisoi hevonen, kiinnitettynä ruosteiseen maatilakoneeseen, hännän iskut säätivät sen säilyneen keskittymisen hyönteisiin.

Astuin pieneen kahvilaan, jonka ovi narisi avattaessa. Paikalla oli muutama mies baaritiskillä. He eivät puhuneet, mutta tunsin heidän katsovan minua koko ajan. Tilasin lasillisen punaista viiniä ja juustovoileivän, mutta baarimikko ei liikahtanut. Hän katsoi minua ilmeettömästi ja otti viinipullon vasta minuutin kuluttua, huuhtoi lasin ja kaatoi juoman. Tilanne oli oudosti jähmettynyt, kuin ajatus itsessään ei olisi enää liikkunut. Miehet olivat pääasiassa maatalon töissä, heidän saappaat olivat mudassa ja kasvot likaantuneet vuosien aikana. Kulmauksessa kolme miestä pukeutui pukuun ja valkoisiin kauluspaitoihin, vaikka oli jo pitkälti lounasajan jälkeinen aika. He olivat ainoat, jotka eivät katsoneet minua; he jatkoivat syömistä hiljaa. Heidän edessään oli juustoa ja punaista viiniä, ja he eivät juuri edes huomanneet ympäristönsä muutoksia. Heidän ainoa vuorovaikutuksensa oli, kun yksi heistä tilasi lisää viiniä.

Viinin äärellä oli mielenkiintoista nähdä, kuinka he jatkoivat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heidän katseensa eivät reagoineet, kun kysyin, kuinka löytäisin Monsieur Dattin talon. Vastausta ei tullut. Koko huoneessa ei liikkunut mitään muuta kuin hämärästi pelaava mies, joka oli uppoutunut korttipeliinsä. Hän ei katsonut minua, vaan keskitti kaiken huomionsa kortteihin, peilin kaltaisesti ja puolueettomasti. Pelissä ei ollut kiirettä eikä häiriöitä.

Koko ympäristö tuntui pakenevan aikaa. Kalenterit seinillä olivat vanhoja, ja seinäkello oli pysähtynyt jo kauan sitten. Keskellä huonetta oli kuollut kamiina, joka oli jäänyt murtuneeksi ja josta kylmä tuhka levisi lattialle. Kolme miestä oli vetäytynyt sen lähelle kylmänä hetkellä, vaikka lämpö ulkona oli sietämätöntä. Yksi heistä koputti piippuaan kamiinaan, ja tuhka valui kuin ajan hiekkaa. Se ei ollut vain fyysinen aika, vaan myös muistutus siitä, kuinka pitkälle tämä paikka oli jättänyt itsensä jälkikäteen, se oli murtunut ja lähes olematon.

Kysyin taas baarimikon puoleen: "Onko tämä Plaisir?" Hänen puolihuolimaton hymy vastasi juuri niin kuin kaikki muu täällä — hiljaa ja etäisesti. Muiden miesten keskustelu oli muotoutunut vain viinin nauttimiseksi. Minä puolestani ajattelin, että tämä oli paikka, jossa ihminen voisi jäädä huomaamatta, kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka aika oli kulkenut nopeasti ohi.

Plaisir oli menettänyt yhteyksinsä maailmaan, mutta sen ihmiset eivät huomanneet enää mitään ympärillään. Heidän maailmansa oli niin paikallaan, että mikään ulkomaailma ei vaikuttanut siihen. Eikä edes tiedonhaku tuntunut saavan aikaan muutosta. Olin vieraassa paikassa, mutta kuitenkin osa sen todellisuutta, joka ei ollut enää oikeastaan todellista.

Tällaisissa paikoissa ajan kuluminen on monesti täysin toisenlaista. Ei vain niin, että vuosia menee, vaan että muistot ja tapahtumat jäävät jumiin, koska kukaan ei enää odota mitään muutosta.

Miten hallitukset voivat rahoittaa pääoman hankintaa ja investointeja?
Miten ymmärtää ja soveltaa riskimittareita finanssimarkkinoilla
Miksi ääntäminen vaihtelee ja miten äänteet järjestäytyvät kielessä?
Miten kielimallit ja syväoppiminen vaikuttavat tekstin ymmärtämiseen ja käsittelyyn?
Miten fasistinen politiikka muokkaa yhteiskuntaa ja miksi se on uhka demokratiassa?