Deutsch
Francais
Nederlands
Svenska
Norsk
Dansk
Suomi
Espanol
Italiano
Portugues
Magyar
Polski
Cestina
Русский
— Valittiko Annie vedestä? — Kuuntelin sitä kysymystä kuin odottaisin ammottavaa rakoa totuudessa.
— Lakkamatta, mutta hänellä ei ole tapaa, josta olisi hyötyä. Minua se raivostuttaa. Jos hän ei anna minulle kuumaa vettä, ajan hänet hautaansa, tuo kuivunut vanha narttu. Joka tapauksessa lähden täältä, — hän sanoi hiljaisella, leikittelevällä uhkauksella.
— Minne aiot mennä?
— Muutan vakimieheni luo. Montmartre. Hirveä kaupunginosa, mutta isompi kuin tämä, ja hän tahtoo minua, hän naurahti, ikään kuin myyntipuheessa.
— Mitä hän tekee elääkseen?
— Hän on klubeilla — älä naura — taikuri. Hänellä on temppu: hän laittaa laulavankinarin suureen häkkiin ja saa sen katoamaan. Se näyttää fantastiselta. Tiedätkö miten hän sen tekee?
— En.
— Häkin saa taitettua. Helppoa, temppuhäkki. Mutta lintu murskautuu. Sitten kun hän tekee sen uudelleen ilmestyväksi, se on vain toinen samaan näköinen kanarialintu. Todella helppo temppu; yleisö ei epäile, että hän tappaisi linnun joka kerta saadakseen vaikutelman.
Hän kertoi, äänessä kylmä ihailu tempun älyllisyydelle ja samaan aikaan välinpitämättömyys elämän halvaukseen. Minä vastasin, että pidän linnuista enemmän kuin taikureista. Hän nauroi epäuskoisesti: "Hullu." Hän kutsui esiintyjää kreivi Szelliksi — vain näyttämönimi, mutta nimi siirrettiin oikeaksi suhteeksi, joka ei muuttanut olemusta: nainen, joka vaihtaa leipäpaikan ja ruumiin turvallisuuden illasta toiseen, naurahtaen kohtalolleen. Hän hieroi voidepurkkia kasvoilleen kuin peitellen haurasta pelkoa mekaanisella huolitellulla liikkeellä.
Istuin ja katsoin kadun kulmaan. "Missä hän on?" lopulta kysyin.
— Kahvilassa kulmassa. Hän lukee amerikkalaisia sanomalehtiään. Siellä on kaikki hyvin.
— Menen puhumaan hänelle.
— Odota minua, — hän sanoi ja pyyhkäisi voiteen pois nenäliinalla. "Näytänkö kunnolliselta?"
— Näytät, — vastasin, vaikka koko keskustelu oli näyttämö, jossa julmuus ja selviytyminen vaihtoivat rooleja.
Teksti paljastaa asemasuhteiden karun logiikan: esineellistäminen kätkee lahjakkuuden; äly voidaan yhdistää ilmeiseen moraalittomuuteen; tietoisuus temppujen mekanismista ei poista niiden lumoa, mutta se muuttaa katsojan osapuolta — epäilyksestä tulee osallisuus. Montmartre on vain nimi, mutta se toimii symbolina vaihtuville suojapaikoille, jotka eivät takaa ihmisarvoa. Nimensä ottava "kreivi" korostaa aseman ulkokultaisuutta: nimellä peitetään teon todellisuus.
Lisättäväksi: henkilöhistoria Annielle ja hänen näkökulmansa, esiintyjän tausta ja motiivit, Montmartren sosioekonominen konteksti ja aikakauden lainsäädäntö eläinten kohtelusta; kuvaus temppuvälineiden rakenteesta ja harjoittelun arjesta, jotta teon teknisyys ei peitä sen eettistä hämärää; taloudelliset paineet, jotka ajavat ihmisiä hyväksymään moraalisesti kestämättömiä käytäntöjä; psykologinen analyysi Moniquen uhkailun retorisesta funktiosta — ei vain väkivallan uhkaa, vaan vallan ja toivon manipulointia; lukijan tulee ymmärtää, että silminnäkijän tietoisuus temppujen todellisesta mekanismista asettaa hänet moraaliseen valintaan: olla hiljaa ja nauttia esityksestä vai ottaa vastuuta ja sanoa, että hinta on liikaa.
Miten taideteos voi olla huijaus ja mitä se kertoo meistä?
Kun taideteos herättää voimakkaita reaktioita, se usein johtuu siitä, että teos osuu johonkin syvälle piilossa olevaan totuuteen tai herättää kysymyksiä, joita emme ole tottuneet käsittelemään. Se voi paljastaa enemmän taiteilijasta, katsojasta ja jopa koko yhteiskunnasta kuin mikään muu yksittäinen teos. Keskustelu, joka syntyy taiteesta, on aina enemmän kuin vain visuaalisen ilmiön arviointia — se on väline, jolla peilataan arvoja, moraalia ja kulttuuria.
Taiteilijan oikeus käyttää materiaalia, joka ei ole omistettua, on ollut pitkään keskustelun aihe. Yksi keskustelu esittää, että jos taiteilija ottaa jonkin ulkopuolisen esineen ja muokkaa sitä omaksi teoksekseen, hän on luonut jotain uutta ja ainutlaatuista, jota ei voida enää pitää vain alkuperäisen esineen kopiona. Tämä ajatus on erityisen näkyvä nykytaiteessa, jossa "objekti trouvé" eli löydetty esine on ollut suosittu keino luoda syvällisiä taideteoksia. Mutta kuinka oikeutettua on käyttää jotain niin banaalia kuin mainoskuva tai kaupallinen tuote, jonka taiteilija ottaa ja liittää osaksi korkeampaa taiteellista viestiä?
Eräässä keskustelussa todetaan, että taiteilijan vapaus luoda ei saa olla rajoitettu, mutta samalla nostetaan esiin kysymys, kuinka paljon arvoa voimme antaa teoksille, jotka eivät ole itse asiassa mitään muuta kuin kalliita kopiota mainoksista tai valokuvista. Esimerkiksi, jos taiteilija ottaa valokuvan Coca-Colan pullosta ja liittää sen osaksi maalaustaan, onko kyseessä taideteos vai halpa huijaus? Taiteen maailmassa tämä kysymys on yllättävän kiistanalainen. Toisaalta voimme kysyä, miksi kaupalliset elementit eivät voisi olla osa taidetta. Toisaalta tuntuu epäreilulta antaa taiteilijalle täysi vapaus luoda minkä tahansa materiaalin avulla ja silti odottaa, että katsojat arvostavat sitä syvällisesti.
Kyse ei ole vain taiteen arvosta. Kyse on myös katsojan ja taiteilijan suhteesta, siitä, miten taide ja taiteilijat kokevat elämänsä ja miten yhteiskunta reagoi heidän luomuksiinsa. Onko taiteen tehtävä herättää keskustelua, vai pitäisikö sen yksinkertaisesti olla esteettinen kokemus, jolle ei anneta syvempiä merkityksiä? Mikä tahansa vastaus näihin kysymyksiin vaikuttaa siihen, miten me arvostamme taidetta ja mitä odotamme taiteilijoilta. Samalla se paljastaa meille, kuinka luovat ilmaisut, jotka voivat tuntua helposti lähestyttäviltä ja kaupallisilta, voivat itse asiassa kätkeä taakseen syvempiä kulttuurisia ja filosofisia pohdintoja.
Ristiriita taiteen autenttisuuden ja kaupallisten elementtien välillä on esimerkki laajemmasta kysymyksestä, joka liittyy taiteen ja kaupankäynnin väliseen suhteeseen. Taiteen kaupallistuminen on usein saanut aikaan sen, että taiteilijat ja katsojat ovat joutuneet kysymään itseltään, mitä taiteen pitää olla: onko sen tarkoitus olla rehellinen itseilmaisu vai taloudellinen hyödyke? Koko taidekenttä on täynnä teoksia, jotka joko yrittävät olla rehellisiä tai jotka on luotu täyttämään markkinan tarpeet. Tässäkin valossa on syytä pohtia, voiko todella olemassa olla sellaisia taideteoksia, jotka olisivat täysin vapaasti markkinoilta riippumattomia.
Kun katsoo taidetta, ei voi välttyä ajatukselta, että jokainen teos, joka herättää voimakkaan reaktion, vie meitä kohti jotain syvempää ymmärrystä: mitä me itse arvostamme, mitä me pelkäämme ja mitä haluamme nähdä maailmassa. Tämä taiteen kyky paljastaa ja muuttaa yhteiskunnallista keskustelua on se, mikä tekee siitä niin voimakkaan ilmaisunmuodon. Vaikka monet saattavat nähdä taiteen kaupallistamisen uhkana sen alkuperäiselle tarkoitukselle, on myös syytä huomioida, että taiteen rooli ei ole aina ollut itsestäänselvä. Se on kehittynyt ajan myötä, ja se tulee aina muuttumaan, jotta se voisi kohdata sen, minkä maailman se haluaa kuvata.