Ei huutoa, ei edes vähäisintäkään viittausta kurkkuun nousevaan eläimelliseen karjahdukseen, joka on kuulunut väkijoukossa. Tuo ääni oli tuttu—hän oli kuullut sen kerran, silloin kun Boone Helm ja hänen toverinsa marssivat hirttopaikalle ja heidän ystävänsä huusivat vartijoille. Mutta tämä tilanne oli erilainen. Joe Slade oli roikkunut hirressä ja kuollut, eikä väkijoukko ollut ollut mukana. Hän ajatteli, kuinka Jesse oli kuukausi sitten vakuuttanut, ettei kuolemantuomioita enää langetettaisi, mutta tässä hän nyt oli: mies, joka oli kuollut, yksin ja epäinhimillisesti, kuten niin monet täällä vuorilla. Olipa tämä laki—kansan laki, kuten Wilbur Sanders oli sen itse asiassa nimittänyt—tai ei, se oli silti väkivaltainen kuolema, joka ei muuttunut sen kauheammaksi edes nimeltään.

Miksi he eivät voi viedä heitä pois, kauas täältä? Miksi heidän pitää tehdä tämä juuri tässä kaupungissa? Ann ei voinut olla ajattelematta, kuinka Jesse ei olisi suostunut olemaan paikalla, jos olisi tiennyt mitä tapahtuisi. Kuolema ei ollut vain laki, vaan se oli väkivaltaa, joka ei jättänyt tilaa inhimilliselle ymmärrykselle.

Hetken kuluttua Ann kuuli oven raoista koputuksia. Ennisin vaimo oli saapunut huoneeseen hädissään. "He tuovat hänet tänne—Cap Sladen. He haluavat huoneen, jossa pitää seisoa, koska hänen vaimonsa on tulossa, eikä he halua hänen näkevän häntä hirressä." Tällaiset hetket sekoittavat ihmismielen syvimmät pelot ja järjen. Mutta Ann oli nähnyt niin paljon, että ei voinut olla enää järkyttynyt. Tällaiset tapahtumat olivat osa paikan väkivaltaista elämänmenoa, jossa oli selviydyttävä niin kuoleman, pelon kuin ihmisyyden hämärtyvän rajan kanssa.

Kun Ann käveli huoneeseen, hän huomasi miehen tuovan Joe Sladen ruumiin. Mies oli kuollut, mutta hänen vartalonsa oli täynnä merkkejä niistä viimeisistä hetkistä, joita ei ollut valmisteltu: roikkuva köysi ja kuoleman jäljet, jotka eivät koskaan tuoneet rauhaa vaan vain lisää surua ja kärsimystä. Ann tarttui servettiin ja peitti kuolleen miehen kasvot, mutta tiesi, ettei voisi poistaa tätä kuoleman jälkeä elämästään.

Kun Maria Virginia Slade, miehensä vaimo, ryntäsi huoneeseen, oli selvää, että hänen raivonsa oli yhtä suuri kuin hänen surunsa. Vihassa ja surussa yhdistyivät kaikki ne muistot, joita hänellä oli yhteisestä elämästään kuolleen miehen kanssa. Kuoleman hetki, joka oli tullut liikaa alkoholin ja väkivallan kautta, oli lopullinen erottelija hänen ja muiden väkivallan tekijöiden välillä. Koko tilanne oli mahdoton: Maria Virginia ei kyennyt ymmärtämään, että hänen miehensä oli kuollut sellaisten miesten käsissä, jotka olivat itse eläneet väkivallalla, mutta jotka olivat tehneet tämän vain juopumuksen vuoksi.

Sillä hetkellä, kun Maria Virginia huusi syytöksiä, ja hänet jätettiin huoneeseen suremaan miehensä kuolemaa, Annin mielessä kävi ajatus siitä, kuinka tässä väkivallan ympäröimässä maailmassa ihmiset yrittivät pitää kiinni omista uskomuksistaan oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta. Mutta siltikin kuolema oli sellainen voima, joka ei antanut ihmisille mahdollisuuksia kaivata rauhaa tai oikeudenmukaisuutta. Kuolema oli kuitenkin loppu, ja loppu tuli aina yhtä väkivaltaisena, riippumatta siitä, oliko syy siihen itse murha tai julkinen hirttäminen.

Hän tajusi, että vaikka ei voinut koskaan muuttaa näitä sääntöjä, jotka ohjasivat hänen ympärillään olevia ihmisiä, hänen täytyi hyväksyä, että tämä oli elämässäni ainoa, mitä oli jäljellä: väkivalta, kuolema ja epäreiluus, joka pakotti ihmiset elämään omien tekojen seurauksissa.

Lopulta Ann katsoi James Williamsia, joka oli jäänyt paikoilleen huoneen oven ulkopuolelle ja muisti hänen sanat: "Pidä hänet täällä, älä anna hänen mennä kadulle." Ann ymmärsi, että joskus kaikki eivät koskaan ymmärtäisi tätä väkivallan logiikkaa, mutta siinä tilanteessa ei ollut muita vaihtoehtoja. Pitäisi vain uskoa, että tämä oli osa elämää ja väkivallan hinta, joka oli maksettava.

On tärkeää ymmärtää, että väkivallan, kuoleman ja oikeudenmukaisuuden välinen raja on usein hämärtynyt, eikä sitä voi selittää yksinkertaisilla käsitteillä. Yhteiskunnalliset ja yksilölliset näkemykset oikeudenmukaisuudesta voivat olla ristiriidassa keskenään, ja vaikka ihmiset yrittävät kaikin tavoin tuoda oikeutta, oikeudenmukaisuus ei aina ole tasapuolinen tai inhimillinen. Yksilöiden emotionaalinen reaktio kuoleman ja väkivallan edessä on aina osa tarinaa, ja usein ihmisen oma kokemus väkivallasta on osa hänen elämänsä ymmärtämistä.

Miksi Jesse jäi Salt Lake Cityyn vaikka joku yritti tappaa hänet?

Mies ei huvikseen haastanut tuntemattomia ampumakilpailuun kymmenen dollarin panoksella; syyt olivat painavammat, ja hänen hermostuneisuutensa sai minut tyhjentämään revolverini ennen kuin hän ehti. Hän myönsi ampuneensa ensin — miksi ei? Tilanne oli laskelmoitu: vastustaja ei tekisi liikettä ennen kuin olisin laukaissut viimeisen patruunani, eikä hän tiennyt kahdesta pienestä revolveristani. Hän kosketti hellästi aseidensa sileitä tukkeja. Toisin kuin hän luuli, vastustaja oletti meidän katselevan maalia eikä häntä itseään; mies oli määrätty laukaisevaksi vain kerran ja vakuuttamaan sitten vahingon tapahtuneen — verovapaata oikeudenvarmuutta vastaan, pelkkää epäilyksen siementä valamassa tuomioistuimen päätöstä. Sen seurauksena oli sovittua hiljaisuutta, jossa minun poistamiseni ei olisi ollut kaikille kovin valitettava asia.

Hän hymyili hoopertavasti: ehkä olimme astuneet yli luokkaeromme. Minun täytyi pysyä — ei siksi että olisin halunnut kuolla, vaan siksi että halusin nähdä, kuinka pitkälle viholliset olivat valmiit menemään. Suurin turvallinen paikka testata heidän aikeensa oli siellä, missä minulla oli ystäviä ja missä olin altis näkemään heidän todellisen pelkonsa. Hän kertoi, että eräs kirkon johtohahmo oli kytkeytynyt juoneen; ei, ei kirkko sinänsä, vaan erään vaikutusvaltaisen veljen hätä ja pelko paljastivat, että tilanne oli huonosti organisoitu — jonka seurauksena tuli helpompi uhkaaja, joka pelästyi nähdessään kahdet pienet revolverini. Kun pelko laantuu, hän tajuaa, ettei lähettäjä välittänyt kumpi meistä jäisi, ja silloin raportit tulevat kuivan kalpeina: seuraava ampuja on valmis tappamaan ilman sanaakaan. Vapaaehtoisia ei riitä, ei edes suurkaupungissa; minä olin jäänyt sinne antaakseni heille mahdollisuuden tehdä yritys ja nähdäkseen, tulisiko joku.

Hän sanoi, että hän oli mieluummin taistellut kuin antautunut — ei sentimenteistä vaan itsekunnioituksesta. Hänen mielessään oli myös laajempi arviointi: maalaiselämä sulkee ulos pedot, ja yhteisöt, joissa kylvö pysyy maassa, eivät hyväksy saalistajia. Siellä, missä koulujen kellot soivat ja peltotöiden rytmi määrittää elämän, ei ole sijaa rosvoille. Ehkä lopulta juuri nämä vakaat yhteisöt lakkaavat tarjoamasta elantoa sellaisille kuin hän. Hän vitsaili opetustyön ja saarnan mahdollisuudesta, pilkallisesti viitaten sukujuuriinsa ja siihen, että opettajan tai papin palkka ei välttämättä peitä hänen tarpeitaan.

Matka vei meidät Ogdenin kautta laajenevien laaksojen läpi; peltomaita kypsyivät sadon alle, talot piirtyivät taivasta vasten ja savun harmaa juova kertoi talojen läsnäolosta. Siellä asuvat ihmiset olivat todellisia kestäviä perustajia — eivät kullankaivajien levottomia retkeilijöitä vaan ne, jotka käänsivät pellon ensimmäisen häränkaivon ja jäivät. Heidän vakaumuksensa, yhteisöjensä juuret ja lasten tulevaisuuden rakentaminen merkitsevät enemmän kuin hetken huvi. Mies osoitti laaksoa ja sanoi, että juuri tällaiset ihmiset sulkevat vähitellen hänen kaltaistensa tien: koulut, kirkot ja maa pitävät pedon loitolla.

Hän kertoi hetkestä, jolloin magpie kaartoi tielle; hänen kätensä löysi taas revolverin ja laukaus kajahti — ele, joka ei ollut pelkkää metsästystä vaan muistutus valmiudesta. Tämä kaikki oli osa kertomusta: elämä, jossa kunnia, pelko ja rakkaus lomittuvat, missä mies valitsee kokeilla kohtaloaan julkisesti, jotta ymmärtäisi, kuinka kauaskantoisia vihollisten aikeet olivat. Hän oli pysynyt, nähnyt pelon kasvoilla, testannut rajat ja todistanut, että joskus paras puolustus on se, että tekee vihollisensa tietoiseksi omasta kyvystään vastata.

Miksi Jeff ampui Bowdingin?

Lauta- ja kangastuvan valossa mies jätti lautasensa ja työnsi tuolin taakseen. Postissa seisova pyydystäjä tuli sisään; Jeff odotti hänen myydessään tupakkaa ja seurasi häntä heti puolihökkelille, puolitelttaan, jonka kankaaseen oli raapustettu harmailla kirjaimilla “Lewis & Clark Saloon”. He asettuivat lankkupöydän päätyyn, ovesta kauimpana. Lähellä ovea pyöreäposkinen ukko, pienet siamilaiset silmät pöllyten rasvaisilta tyynyiltään, hakkasi baaria ja vaati kupposia itselleen ja seuralaisilleen — kahdelle nurkkajätkälle ja naiselle, jonka oli tuonut mukanaan itseään Madam Halliksi kutsunut emäntä.

“Ei mitään hienoa pullosta”, mies karjui. “Loratkaa tynnyristä — aitoa vanhaa Panther-poltto — älkääkä laittako peukkua kuppiin. Juokaa, kaverit, ja jos joku yökähtää, viillän teiltä henkitorven auki.” Veitsi ilmestyi hänen käteensä kuin ukkoseniskusta, välähti kynttilänvalossa ja kolahti lattiaan. Vaalea tyttö nauroi, veti terän esiin ja työnsi sen takaisin tupen puolelle. “Eikös sä oo kunnon kiljuja,” hän sanoi tyynesti ja kuiskasi miehelle jotain korvaan. Mies räjähti nauruun niin, että pullojen sisus roiskui hänen ranteelleen.

“Keitä nää äänekkäät on?” Jeff kysyi välinpitämättömänä. “Kutsuu itseään Bowdingiksi,” pyydystäjä vastasi. “Sanooko tehneensä puhdistuksen Kaliforniassa ja käteisellä viisikymmentätuhatta. Lähetti shekkinsä idässä vaihdettaviksi. Mitä hänellä nyt on, on vaan pikkurahaa; kohta nähdään kun tyttö ja ne kaksi äijää tappelee siitä. Kova huutomies, eikös vaan?” He joivat. Bowdingin mieli muuttui kuin nappia painamalla.

“Asettakaa tyttö baarille — tynnyrille, en sua, kultaseni. Kaivakaa kaikki kupponne. Jokaiselle miehelle yksi kummassakin kädessä. Mä oon ainoa, jolla on rahaa Fort Hallissa, ymmärrättekö?” Hän paiskasi nahkasäkin baarille ja kupposet kilisivät. “Se on kulta, ja lisää on — nost

Miten Fairweatherin löytäminen muutti kaiken - Kulta, uskallus ja ratkaisevat hetket

Fairweather ja Harry Edgar, nuorin ryhmästä, olivat valmiita jatkamaan matkaansa. Muitakin oli mukana: Barney Hughes, Tom Cover, Henry Rodgers ja Bill Sweeney. Yhdessä he jättivät Gallatinin taakseen ja suuntasivat kohti Madisonin laaksoa. Siellä he kohtasivat ensimmäistä kertaa kvartsi- ja kultaa sisältäviä kiviä, ja huomasivat pieniä kultakappaleita. Hiekassa oli heikkoa kultaista pölyä ja joskus pieniä, pinseteillä poimittavia kultahiukkasia. Kulta oli kuitenkin paikoin niukkaa. Yksi panin täyttävä kulta voi olla lupaava, mutta se saattoi jäädä myös yksittäiseksi heikoksi löydöksi muiden kuivien panien joukossa.

"Ei tää näytä kauheesti kannattavan", Rodgers sanoi ja arvioi tilannetta. "Mä pidin siitä yhdestä kallioeristeestä, mutta meillä ei ole aikaa tuhlata siihen. Me ollaan vielä sata mailia Bannackista, eikä ruoka riitä enää kauan. Mennään eteenpäin."

Matka jatkui. He ylittivät joen ja nousivat varovasti Tupakkajuuren vuoriston itärinteelle. Vuoren yli oli laaja laakso, Stinking Waterin laakso (Passamari), joka oli suhteellisen helppokulkuista maata Beaverheadiin ja Bannackiin. Eräänä aamuna Sweeney ampui hirven tarkalla revolverin laukauksella. Se oli nuori uros, joka oli jo alkanut lihoa talven jälkeen. Aamiaseksi paistettiin maksa ja sydän. "Ehkä meidän tuuri on kääntynyt", Sweeney huudahti, kun hän sitoi lihan veriseen nahkasuikaleeseen satulaan.

"Olisipa aika", Fairweather mutisi. "Me näytetään kuin oltaisiin jääty roikkumaan talven yli. Ei ole mitään ehjää housua eikä hevosta, joka ei köpöttäisi, eikä muuten olisi ruokaa muuta kuin se hirvi, joka ei riittäisi edes jäniksen vatsalle. Miten lähellä me oltiin sitä kultaa, jonka Crow kertoi meille, Henry?"

"En tiedä", Rodgers vastasi varovasti. "Kaks päivää, ehkä kolme."

"Voi, kaksi päivää kultaa, jonka voisi syöksyä lusikalla, ja te annoitte sen roskan ajaa meidät pois. Me tultiin tänne etsimään kultaa, eikä me olla löydetty tarpeeksi, että saisi edes tupakkapakettia. On aikakin, että meidän tuuri kääntyy."

Matka jatkui. He telttailivat varhain ja siirtyivät eteenpäin kulkien madaltuvan kanjonin yli. Vuoriston länsipuolelle avautui pehmeitä kukkuloita ja kalliomaisemia. Joki kiemurteli alas laaksoon, ja siellä he alkoivat huomata harmaita ja ruskeita mineraalikiviä. Samassa edessä oli jälleen kultaa - mutta ei vielä tarpeeksi. Onneksi he olivat varautuneet pitkään matkaan ja pitivät huolta hevosistaan.

Kun he olivat tehneet uuden leirin, Fairweather ja Edgar suuntasivat kohti joen kivilouhikoita, joissa oli toivottu kultalöytö. Panin täyttämisen ja huolellisen pesun jälkeen Edgar huomasi kultaista pölyä, ja pian myös pienen kullanmurikan.

"Se on osuma!" Bill huudahti. "Me löysimme sen, Harry, löysimme sen! Tässä on viisi dollaria pelkästään näistä kahdesta panista! Kulta juoksee niin syvällä maassa, että voimme kaivaa sitä ylös kaksin käsin!"

He jatkoivat kaivamista ja saivat vielä muutaman panillisen kultaa. He tulivat leiriin ja punnitsivat löydetyt kultakappaleet. Kokonaisuudessaan he olivat löytäneet kultaa noin 12 dollaria ja 30 senttiä edestä. Se oli vain pieni pintaraapaisu, mutta sen vertailu entisiin kultakaivoksiin, kuten Grasshopperiin, sai miehet innostumaan. He olivat osuneet kultasuoneen. Sitten, kun muut palasivat leiriin, he eivät sanoneet sanaakaan. Sen sijaan he piilottivat kultapölyn ja odottivat Rodgersin reaktiota.

Tässä hetkessä oli jotain erityistä, sillä vaikka kultaa oli löydetty, miehet tiesivät, että heidän uskomattoman matkan ja löydön arvo ei ollut pelkästään siinä, mitä he pitivät käsissään. Tämä oli muutos, joka mahdollisesti toisi heille taloudellista vapautta ja muutoksen tulevaisuudessa.

Fairweatherin löytäminen oli käännekohta, mutta se ei ollut vain kultalöytö. Se oli hetki, jolloin jokainen oli valmis ottamaan riskin, ylittämään omat rajansa ja kokeilemaan onneaan. Samalla se oli muistutus siitä, että kulta ei tullut ilmaiseksi, eikä se aina ollut sitä, mitä sen ulkonäkö antoi olettaa. Kulta vaati kärsivällisyyttä, kokemusta ja tarkkuutta.

Matkallaan miehet oppivat, että elämä kultakaivoksessa ei ollut vain kultaisten rikkauksien etsimistä, vaan myös mahdollisuuden, rohkeuden ja jopa epäonnistumisen ottamista vastaan. Vaikka heidän tiensä kulkikin kivikkoisia ja vaarallisia alueita, kultaa löytyi siellä, missä he uskalsivat kaivaa.

Mitä tapahtuu, kun ulkomaailma uhkaa ja päättää jäädä?
Miten dynaamiset taulut auttavat jatkuvassa tietojen latauksessa ja muunnoksissa Snowflakessa?
Kuinka Reaganin hallinto yritti torjua Iran-Contra-skandaalin vaikutuksia?
Miten kielimallit ymmärtävät kieltä ja maailmaa: sisäinen rakenne ja evoluutio