Miten uutisten välttäminen voi olla perusteltua?

Uutisten vääristymien ja valeuutisten leviämisen aikakaudella moni on miettinyt, onko uutisten seuraaminen itsessään haitallista. Viimeaikaiset tutkimukset, kuten Dan Kahanin (2013) teokset, ovat osoittaneet, että vaikka analyyttinen ajattelu, joka liittyy toisen tiedonkäsittelyn järjestelmän (System 2) käyttöön, voi auttaa erottamaan oikeat uutiset vääristä, se ei automaattisesti johda totuudenmukaisempiin uskomuksiin. Päinvastoin, tutkimus viittaa siihen, että ne, jotka ovat parempia analyyttisessa ajattelussa, saattavat olla entistä enemmän puolueellisia ja sen seurauksena enemmän alttiita valeuutisille. Tämä johtaa siihen, että vaikka analyyttinen ajattelu on monille tärkeä työkalu, se ei välttämättä suojaa valeuutisilta vaan saattaa jopa vahvistaa niitä.

Valeuutisten ympäristössä elävillä henkilöillä voi olla taipumus uskoa, että he elävät vääristetyssä informaatioilmastossa, mutta tämä ei ole aina seurausta pelkästään tiedon puutteesta. On tärkeää erottaa kaksi kysymystä: ensin, onko rationaalinen päättely vai motivoitu päättely se, mikä saa henkilön uskomaan elävänsä valeuutisympäristössä? Ja toiseksi, onko henkilön uskomus siitä, että hän elää valeuutisympäristössä, oikea? Motivaatio voi olla yksi keskeinen syy siihen, miksi joku luulee elävänsä vääristetyssä uutismaailmassa, vaikka hän ei olisikaan täysin tietoinen asiasta. Jos uutisten välttely on perusteltua vain, jos henkilö on oikeasti tietoinen siitä, että hän elää valeuutisympäristössä, silloin ei ole selvää, että uutisten seuraamatta jättäminen parantaisi hänen tiedollista tilannettaan, edes silloin, kun valeuutisia todella on liikkeellä.

Toisin sanoen, vaikka uutisten välttely voi olla viisasta, se ei ole aina paras tapa suojautua valeuutisilta. Jos henkilö uskoo olevansa valeuutisten ympäristössä ja tämä uskomus on rationaalisesti perusteltu, hän saattaa vähentää väärien uskomusten määrää vähemmällä uutisten seuraamisella. Toisaalta, jos hänen uskomuksensa on väärä, uutisten välttely saattaa vain vahvistaa hänen harhakuviaan. Siksi on tärkeää, että uutisten välttelijällä on riittävästi itsekritiikkiä ja kyky arvioida lähteidensä laatua objektiivisesti.

Toinen yleinen huoli liittyy siihen, että uutisten seuraamisen välttäminen saattaa luoda informaatiotyhjiön, jossa vain omia ennakkokäsityksiä tukevat tiedot vahvistuvat. Tätä kutsutaan vahvistusvinoumaksi, joka on taipumus suosia tietoa, joka tukee aiempia uskomuksia. Tällöin uutisten välttelijä saattaa helposti jäädä eristetyksi ja kehittää oman ekojärjestelmänsä, joka estää häneltä uusien ja mahdollisesti haastavien näkökulmien vastaanottamisen. Tällainen ympäristö voi olla yhtä haitallinen kuin valeuutisten kuluttaminen, koska se johtaa tiedolliseen kuplaan, jossa ainoastaan oma ideologia tai maailmankuva vahvistuu.

Kuitenkin on tärkeää tehdä ero kahtalaisen tiedollisen rakenteen, epistemisen kuplan ja kaikumaisen huoneen (echo chamber) välillä. Episteminen kupla syntyy silloin, kun tietyt tiedot tai näkökulmat jätetään pois tahattomasti, kuten esimerkiksi suljetuissa yhteisöissä tai ammatillisissa piireissä, joissa tietyt tiedot eivät pääse esiin. Kaikumaisessa huoneessa taas tietoista yritystä vaimentaa ja halveksia muiden näkemyksiä voi esiintyä. Uutisten välttäminen voi joskus luoda epistemisen kuplan, mutta se ei ole sama asia kuin kaikumainen huone. Episteminen kupla voi räjähtää helposti altistamalla henkilön uusille tiedoille, kun taas kaikumaisessa huoneessa henkilö hylkää kaiken ulkopuolisen tiedon automaattisesti, koska hän on sisäistänyt sen luonteen ja uskoo sen olevan epäluotettavaa.

Tämä tuo esiin tärkeän eron: uutisten välttäminen ei välttämättä ole ekojärjestelmä, jos henkilö on valmiina muuttamaan omaa näkemystään ja ottamaan vastaan uusia, luotettavampia tietolähteitä. Epistemisesti motivoitunut uutisten välttäminen voi siis olla perusteltua, jos se tehdään tietoisten ja perusteltujen syiden pohjalta. Uutisten välttäminen voi olla strategia, joka vähentää väärien uskomusten syntymistä ja voi auttaa pitämään mielen avoimena, vaikka tiedon haku voi olla haastavaa ja aikaa vievää. Tärkeintä on, että henkilö ei jää uskomustensa vangiksi ja on valmiina arvioimaan uudelleen omia lähteitään.

Epistemisen itsevarmuuden vaaran vuoksi uutisten välttäminen voi myös johtaa liialliseen itseluottamukseen. Kun uutisia ei kuule ja erimielisyyksiä ei kohtaa, on helppo alkaa uskoa, että oma näkemys on oikea ja ettei muilla ole arvokkaita näkökulmia tarjottavanaan. Tämä voi heikentää kykyä arvioida omia uskomuksia kriittisesti ja tehdä virheellisiä johtopäätöksiä. Vaikka uutisten välttely voi siis tarjota tilaa paremmalle ajattelulle, on tärkeää tunnistaa myös sen mahdolliset haitat, erityisesti silloin, kun tietoa ei haeta riittävästi muiden, vastakkaisten tai vaihtoehtoisten lähteiden kautta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että uutisten välttäminen voi olla perusteltua, mutta sen toteuttaminen vaatii harkintaa ja kriittistä ajattelua. Silloin, kun on perusteltua uskoa elävänsä valeuutisympäristössä, uutisten välttäminen voi olla väline väärien uskomusten estämiseen. Tärkeää on kuitenkin, että uutisten välttelijä on valmis arvioimaan ja päivittämään tiedonlähteitään, jotta hän ei jää vääristyneeseen informaatioon tai oman ekojärjestelmänsä vangiksi.

Onko valeuutinen vain valhetta vai myös jotain muuta?

Mukerjin (2018) määritelmä valeuutisista poikkeaa merkittävästi monista muista määritelmistä, sillä se ei edellytä valeuutisten olevan virheellisiä tai harhaanjohtavia, vaan keskittyy enemmän siihen, että valeuutinen on "bullshittiä, joka esitetään uutismuodossa." Tämä määritelmä hylkää täysin totuuden ulottuvuuden (Truth Dimension) ja käsittelee valeuutista sen sisäisissä piirteissä, kuten bullshittinä ja ulkoisessa esityksessä. Mukerjin mukaan valeuutinen voi olla myös totta, koska bullshitti voi olla totuudellista. Näin ollen hän näkee valeuutisten harhaanjohtavuuden ja epätotuuden enemmän sattumanvaraisina piirteinä, jotka eivät ole määritelmän ytimessä.

Mikäli valeuutinen voidaan siis käsittää myös totuudellisena, syntyy ajatusleikki: mitä jos uutisessa väitetyt asiat, kuten Clinton-perheen osallisuus lasten hyväksikäyttöverkostoon, olisivatkin totta? Jos tarina on oikeasti totta, mutta sen esittäjät eivät ole kiinnostuneita totuudesta, voisiko tämä olla silti valeuutinen? Tällöin valeuutinen ei ole valeuutinen siksi, että se on virheellistä, vaan siksi, että sen levittäjät eivät ole aidosti kiinnostuneita totuudesta, vaikka he esittävät olevansa.

Tämä pohdinta on kiinnostava ja kutsuu miettimään uutisten normatiivista ymmärtämistä. Uutisten määritelmä voisi olla, että niiden levittäjät ovat huolestuneita totuudesta, mutta valeuutisten levittäjät "teeskentelevät" tätä huolestuneisuutta. On kuitenkin tärkeää pitää kiinni totuuden ulottuvuudesta, koska totuuden arvostaminen on keskeinen osa niin yhteiskunnallista keskustelua kuin tieteellistä ajattelua. Uutismedian tulisi pysyä totuuden etsijänä, sillä valeuutisten ytimessä on väärän tiedon levittäminen, joka johtaa ihmiset uskomaan vääriin asioihin maailmasta.

Valeuutisten määrittelyssä on myös pragmaattinen syy säilyttää totuuden ulottuvuus. "Post-truth"-ajattelun lisääntyessä politiikassa ja osassa julkista keskustelua, totuuden ja todellisuuden arvon korostaminen on entistä tärkeämpää. Valeuutisten määritteleminen niin, että totuus ei ole sen keskeinen osa, heikentäisi tätä arvostusta ja avaisi tilaa virheellisille uskomuksille.

Mukerjin määritelmän mukaan valeuutinen ei tarvitse olla väärä tai harhaanjohtava. Se voi olla totta, mutta silti olla harhaanjohtavaa, koska sen levittäjät eivät ole aidosti huolissaan totuuden etsimisestä. Tällöin valeuutinen keskittyy enemmän ulkoiseen esitystapaan kuin totuuden ja harhan erottamiseen. Tämä näkemys tuo esiin ongelman, jossa valeuutisten määritelmä siirtyy pois totuuden arvojen pohjalta ja keskittyy enemmän siihen, kuinka uutiset esitetään ja minkälaista asennetta niiden levittäjät osoittavat.

Tämä näkökulma tuo esiin myös sen, että määritettäessä valeuutisia, ei voida unohtaa niitä yhteiskunnallisia ja poliittisia kustannuksia, joita niistä seuraa. Valeuutiset, jotka levittävät vääriä uskomuksia ja käsityksiä maailmasta, voivat vaikuttaa merkittävästi yhteiskunnan toimintaan ja ihmisten käyttäytymiseen. Jos hyväksymme, että valeuutinen ei tarvitse olla virheellistä tai harhaanjohtavaa, mutta sen levittäjät eivät ole totuuden etsijöitä, voimme jäädä ilman käsitystä siitä, kuinka tällainen informaatio vaikuttaa yhteiskuntaan.

Muiden määritelmien mukaan valeuutinen on valheellista uutista, joka on levitetty harhaanjohtamisen tarkoituksessa. Tämä tuo esiin toisen ulottuvuuden, eli petoksen (Deception Dimension), joka on oleellinen osa valeuutisten määrittelyä. Valeuutisten levittäjät voivat olla tietoisia siitä, että he levittävät väärää tietoa, mutta he eivät välttämättä ole täysin välinpitämättömiä totuudesta. Tämä ero tekee tärkeäksi, että pohdimme, kuinka määritellä valeuutiset ilman, että hukkaamme totuuden ja petoksen käsitteet.

Kaikki nämä näkökulmat osoittavat, kuinka monivaiheinen ja monimutkainen on valeuutisten määrittely. Vaikka Mukerji tuo esiin, että valeuutiset voivat olla myös totuudellisia, mutta silti harhaanjohtavia, meidän on silti oltava tarkkoja siinä, mitä pidämme totuuden ja väärän tiedon välisenä erona. On tärkeää, että pidämme kiinni totuuden arvosta ja tarkastelemme valeuutisten vaikutuksia yhteiskunnassa.

Yhteiskunnallisesti on tärkeää ymmärtää, että valeuutisten vaikutukset voivat olla kauaskantoisia ja haitallisia. Valeuutisten levittäminen voi johtaa väärien käsitysten syntymiseen ja poliittisten tai yhteiskunnallisten tavoitteiden manipuloimiseen. Tämän vuoksi on tärkeää, että valeuutisten määritelmä ottaa huomioon sekä totuuden puutteen että sen, että informaatio voi olla harhaanjohtavaa ei vain totuuden vääristämisen vuoksi, vaan myös sen vuoksi, että sen levittäjät eivät ole huolissaan totuudesta.

Miten termi 'valemedia' on tullut välineeksi valtiollisessa ja yrityksien sensuurissa?

Termi ’valemedia’ on noussut tärkeäksi käsitteeksi nykyisessä poliittisessa ja mediaympäristössä, erityisesti sen jälkeen, kun sitä alettiin käyttää välineenä hallita ja rajoittaa keskustelun rajoja. Se on käsite, joka luo ja vahvistaa vallan institutionaalisia rakenteita, ja samalla se tarjoaa mahdollisuuden hallita keskustelua ja muokata sitä mieleisekseen. Termillä ’valemedia’ on tullut moderni keino tukea ja suojella niitä voimia ja intressejä, jotka pyrkivät hallitsemaan tietoa ja sen leviämistä. Jos aikaisemmin kirkko käytti heresia-termiä tukahduttaakseen vallanhaasteet, tänään on tullut tavaksi käyttää termiä 'valemedia' samaan tapaan, mutta kohteena ovat nykyajan voimakkaimmat instituutiot: valtiot ja monikansalliset yritykset.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että keskustelun rajoittaminen ei ole vain tilapäinen ilmiö. Se on merkki suuremmista muutoksista, joissa käsite ’valemedia’ on tullut osaksi globaaleja valvontarakenteita. Valtioiden ja kansainvälisten suuryritysten käyttöön ottama ’valemedia’-käsite on tullut laajaksi mekanismiksi, jonka avulla sensuroidaan ja tukahdutetaan vastakkaisia mielipiteitä. Termi on saanut tämän muodon erityisesti Donald Trumpin kauden aikana, mutta se ei ole yksin hänen käsissään; monet valtiot, kuten Brasilia, Venäjä, Thaimaa ja Singapore, ovat ottaneet käyttöön lakeja, jotka rajoittavat niin sanottua väärää tietoa.

Valtioiden käyttöönottamat lait voivat vaihdella rangaistuksista aina vankeusrangaistuksiin asti. Esimerkiksi Venäjällä on säädetty laki, joka määrittelee valemedian niin, että se kattaa jopa ”valtioon kohdistuvan avoimen halveksunnan”, ja rikkomuksista voidaan määrätä suuria sakkoja. Thaimaassa on ryhdytty syytteeseen henkilöitä, jotka levittävät tai jopa ”tykkäävät” sosiaalisessa mediassa hallituksen näkökulmasta valheellisesta tiedosta. Singapore on ottanut käyttöön lain, joka voi tuomita jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan, mikäli henkilöä pidetään syyllisenä valemediaan ja ”tietoisesti vahingoittaa Singaporelle tärkeitä etuja”. Tämä laajentunut valvontakulttuuri on osa globaalin verkon hallintaa, ja Euroopan unionin suunnitelmat estää kansalaisia altistumasta ”valemedialle” lisäävät tätä kehitystä.

Usein unohdetaan, kuinka helposti tällaiset lainmuutokset voivat kääntyä itseään vastaan. Valtioiden voima voi vääristyä, ja jopa ne, jotka tukevat lainsäädäntöä ”hyvissä tarkoituksissa”, voivat kohdata sen haitat henkilökohtaisesti. Esimerkiksi Heiko Maass, Saksan entinen oikeusministeri ja verkkojen sääntelyn tärkeä ajaja, tuli itse kohdelluksi lain kohteeksi, kun yksi hänen omista twiiteistään poistettiin lain vuoksi. Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka jopa parhaat aikomukset voivat johtaa vaarallisiin seurauksiin, ja samalla se avaa keskustelun siitä, kuinka valtiot käyttävät valemedia-käsitteen tuomaa valtaa omien poliittisten päämääriensä saavuttamiseen.

Valtioiden lisäksi myös suuret yritykset, erityisesti teknologia- ja mediayritykset, ovat hyödyntäneet tätä termiä omiin etuihinsa. Näiden yritysten valvontakäytännöt ja sensuurimekanismit ovat usein vähemmän läpinäkyviä ja voivat olla yhtä haitallisia yksilönvapauden kannalta. Yritykset voivat luoda omia määritelmiään siitä, mitä ’valemedia’ tarkoittaa, ja soveltaa niitä omiin politiikkoihinsa ja algoritmeihinsa. Tällainen sääntely voi estää tärkeitä keskusteluja ja rajoittaa yksilöiden sananvapautta, samalla kun se suojelee suurten yritysten ja niiden etuja.

Valemediasta keskusteltaessa on tärkeää huomioida myös, että yksittäisten valheellisten väittämien leviämistä ei voida selittää pelkästään tiedon vääristelyllä. Se, miten tiedon ympärille rakennetaan sosiaalisia ja poliittisia narratiiveja, on yhtä tärkeää kuin tiedon totuusarvo. Näin ollen ei riitä, että tarkastellaan ainoastaan sitä, mitä on valheellista; on myös ymmärrettävä, miksi ja miten tietyt väittämät otetaan osaksi keskustelua ja kuinka ne muokkaavat sitä. Tämä ei ole vain akateeminen kysymys, vaan kysymys siitä, millaisia yhteiskuntia haluamme rakentaa ja mitä varten olemme valmiita puolustamaan sananvapautta.

Endtext

Onko valeuutiset todella uusia uutisia?

Valeuutisten vaikutus on tullut неотъемлемой частью нашей повседневной жизни, меняя то, как мы воспринимаем информацию и формируем свои взгляды на политические и социальные вопросы. Это явление давно превратилось в проблему, выходящую за рамки простых заблуждений и недопонимания. Стоит ли рассматривать «псевдоновости» как что-то совершенно новое, или же они представляют собой часть более широкой и древней тенденции в политической и социальной жизни? Этот вопрос находит отклик у философов и ученых, пытающихся разобраться в природе манипуляций общественным мнением и их взаимосвязи с более фундаментальными вопросами автономии знания.

Важным аспектом является то, как мы воспринимаем информацию, что в свою очередь напрямую влияет на степень нашей эпистемической автономии. Эпистемическая автономия традиционно ассоциируется с полной независимостью в процессе получения и оценки знаний. Однако такой подход оказывается утопичным, учитывая, что мы все в той или иной степени зависим от внешних источников информации. Множество знаний мы получаем от других людей, и даже если бы мы хотели функционировать как абсолютно независимые агенты, это было бы невозможно. Вместо того чтобы стремиться к полной изоляции в процессе познания, более продуктивным является подход, предполагающий признание взаимозависимости знаний.

Это понимание эпистемической автономии требует принятия того факта, что, несмотря на нашу зависимость от других, мы все же можем сохранить значительную степень контроля над нашими убеждениями. Важно не просто получать информацию, но и иметь возможность критически осмысливать ее, проверять достоверность и обосновывать свои собственные верования. В этом контексте автономия знаний становится не самостоятельной изоляцией, а формой самоуправления, при которой мы способны принимать обоснованные решения, опираясь на доступные нам доказательства.

Когда речь идет о современных реалиях, насыщенных фальшивыми новостями, становится очевидным, что наша эпистемическая автономия может подвергаться угрозам. Множество источников информации стремятся манипулировать общественным мнением, используя сенсационные и эмоционально заряженные сообщения, и это неизбежно влияет на восприятие. Однако последствия для автономии знания зависят от того, с какой моделью манипуляции мы имеем дело. Примером является модель, которая была рассмотрена еще Платоном, — манипулирование общественным мнением через сладкие, но ложные обещания.

Модель манипуляции через угождение и соблазнение аудитории, согласно Платону, восходит к самой сути демократических процессов. В свое время, в Афинах, риторы обучали политиков искусству ввергать избирателей в восторг, с целью их манипуляции. Суть этого подхода заключается в том, что вместо правдивых утверждений, политики создают такие высказывания, которые скорее могут удовлетворить желание слушателя, чем предложить честное описание реальности. В конечном итоге, как утверждает Платон, риторика, ставшая главной политической силой, может быть столь же вредной, как и невежественные утешения — эффективными на мгновение, но разрушительными в долгосрочной перспективе.

Однако модель манипуляции, с которой мы сталкиваемся в современных демократических обществах, работает не в вакууме. Влияние фальшивых новостей и манипуляций политическим сообщением далеко от ограничивается только ограниченным числом сообщений. Мы сталкиваемся с новым явлением: использование ложных и манипулятивных заявлений с целью создать недостоверную картину для электората, что становится частью общей политической борьбы. Примером может служить референдум по Brexit в 2016 году, где ложный лозунг «Мы отправляем ЕС 350 миллионов фунтов в неделю. Давайте инвестируем эти деньги в нашу NHS» сыграл ключевую роль в мобилизации голосов, несмотря на очевидную ложность этого утверждения.

Таким образом, манипуляция общественным мнением происходит через психологические и когнитивные феномены. Например, человеческая склонность к подтверждающему искажению информации (confirmation bias) помогает поддерживать уже существующие убеждения, отвергая или игнорируя доказательства, которые им противоречат. Мы также склонны интерпретировать данные в рамках своей социальной и культурной идентичности, что приводит к тому, что мы выбираем те источники информации, которые поддерживают наше мировоззрение, и отказываемся от тех, что вызывают сомнения. Эти когнитивные тенденции делают нас уязвимыми для манипуляций, так как мы не всегда способны критически осмысливать и проверять информацию, которая приходит к нам.

Важно помнить, что в рамках модели «угождения и соблазнения» манипуляторы не нарушают прямую свободу выражения мнений. Они лишь предлагают свою интерпретацию событий и пытаются достичь своей цели, распространяя манипулятивные сообщения. Проблема возникает, когда эта информация доминирует, блокируя возможность других участников дискуссии предложить альтернативные точки зрения. Это приводит к дефициту сбалансированности в общественных дебатах и снижению автономии тех, кто пытается оценить эти сообщения с разных точек зрения.

Следовательно, ключевым моментом является осознание того, что манипуляции с помощью фальшивых новостей не ограничиваются только созданием ложных заявлений. Важно учитывать, что такие манипуляции подрывают саму возможность проведения полноценного, сбалансированного обсуждения и принятия информированных решений, что, в свою очередь, разрушает эпистемическую автономию.

Miten varmistaa luotettavat tiedot ja väistää epäluotettavien lähteiden riskit sosiaalisessa mediassa?

Sosiaalisen median aikakaudella tiedon jakaminen on helppoa ja nopeaa, mutta se tuo mukanaan myös vakavia riskejä. Yksi keskeisimmistä haasteista on se, että yhä useammin törmäämme virheellisiin tai harhaanjohtaviin tietoihin. Vaikka usein on houkuttelevaa jakaa tietoa nopeasti ilman syvällistä pohdintaa, tämä saattaa altistaa meidät levittämään väärää tietoa ja pahentamaan yhteiskunnallista epäluottamusta. Erityisesti silloin, kun jaamme uutisia, jotka voivat olla joko vääristelyjä tai osittain vääriä, meidän on otettava huomioon niin sanottu episteminen luotettavuus — se, kuinka tiedon lähteet ja jakaminen vaikuttavat tiedon vastaanottajiin ja niiden uskomuksiin.

Yksi keskeinen periaate luotettavassa tiedonjakamisessa on sen, että epäluotettavien lähteiden seuraaminen ja edelleen jakaminen voi pitkällä aikavälillä heikentää yhteiskunnan kykyä erottamaan tosiasiat fiktiosta. Jatkuva altistuminen väärälle tiedolle voi johtaa siihen, että ihmiset alkavat uskoa harhaanjohtaviin väittämiin, vaikka niiden epätarkkuudet on korjattu. Epistemisessä mielessä tämä on erittäin vaarallista, koska väärät uskomukset voivat jäädä mieleen ja vaikuttaa myöhempiin päätöksiin ja toimintaan. Esimerkiksi Lewandowsky ym. (2012) ovat osoittaneet, että väärän tiedon oikaiseminen ei ole aina niin yksinkertaista kuin voisimme kuvitella. Erityisesti tiedon oikaiseminen voi epäonnistua, jos ihmiset eivät ole tietoisia alkuperäisestä virheellisyydestä tai jos he eivät saa korjauksia toistuvasti.

Väärän tiedon leviämisen ehkäiseminen vaatii meiltä kaikkia vastuullista käyttäytymistä. Tiedon jakaminen ei ole pelkästään tekninen prosessi, vaan siihen sisältyy eettisiä ja epistemisiä valintoja. Tiedon jakaja ei ole vain tiedon välittäjä, vaan myös henkilö, joka kantaa vastuuta siitä, että jakamansa tieto ei johda harhaan. Jos epäilemme tietyn artikkelin tai uutisen luotettavuutta, on tärkeää harkita tarkasti, miten jaamme sen. Voimme esimerkiksi jakaa artikkelin vain, jos aiomme ensin arvioida sen sisällön ja tarjota kritiikin, joka selventää sen virheet tai epätäsmällisyydet. Jos jakaminen on väistämätöntä, on myös syytä liittää mukaan selkeä arvio tai selitys siitä, miksi kyseinen tieto voi olla virheellistä tai harhaanjohtavaa.

Esimerkiksi huumorivetoisten uutisartikkelien osalta, erityisesti komediasta tunnetuilla sivustoilla, on tärkeää huomauttaa, että kyseessä on nimenomaan huumori, ei vakavasti otettava uutinen. Tätä tulisi harkita erityisesti silloin, kun jaamme komediaa laajalle yleisölle, sillä väärinymmärryksen riski kasvaa huomattavasti.

Tietynlaisten artikkeleiden jakaminen ilman tarkempaa kontekstualisointia saattaa johtaa siihen, että ihmiset ymmärtävät sen täysin väärin, etenkin jos artikkelin sävy on tarkoituksellisesti provosoiva tai epämääräinen. Tällaisten väärinkäsitysten estämiseksi on hyödyllistä lisätä asiayhteys ennen kuin jaamme linkin. Tässä voi olla hyödyllistä mainita, mitä juuri kyseinen artikkeli ei ehkä huomioi, ja mitä se voi jättää sanomatta. Täsmälliset ja kontekstualisoidut tiedot auttavat lukijoita arvioimaan sen sisällön luotettavuutta ja vähemmän riskialtista altistumista virheelliselle tiedolle.

Vaikka virheellisten tietojen jakaminen voi näyttää houkuttelevalta tietyissä olosuhteissa — esimerkiksi silloin, kun haluamme paljastaa kirjoituksen loogisia aukkoja — meidän on aina muistettava, että oikaiseminen on paljon vaikeampaa kuin itse virheen levittäminen. Psychologinen tutkimus osoittaa, että tiedon oikaiseminen ja väärien uskomusten korjaaminen on haastavaa, ja tämä tekee reaktiivisesta tiedon jakamisesta erityisen riskialtista. Lewandowsky ja muut tutkijat ovat todenneet, että virheellisten uskomusten pysyvyys on osa inhimillistä kognitiota, ja siksi korjausten tehokkuus riippuu pitkälti siitä, kuinka toistuvasti ja selkeästi virheet esitetään.

Epistemisesti luotettavalla henkilöllä on siten vastuullinen asenne tiedon jakamiseen. Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi luopua tiedon jakamisesta, vaan pikemminkin meidän tulisi arvioida tarkemmin, mitä jaamme ja miten sen esittelemme. Tässä prosessissa on otettava huomioon paitsi psykologiset seikat, myös se, miten muita ihmisiä altistamme epätarkalle tai harhaanjohtavalle tiedolle. Tiedon jakamisen vastuu on suuri, mutta samalla se voi myös tarjota mahdollisuuden jakaa oikeaa ja merkityksellistä tietoa, joka voi saavuttaa yleisön, joka muuten ei ehkä altistuisi sille.

Yksi tärkeä näkökulma on se, että vaikka virheellisen tiedon jakaminen voi tuntua negatiiviselta, itse asiassa se tarjoaa myös mahdollisuuden avata keskustelua ja tuoda esiin asioita, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta. Tämä tuo esiin eräänlaisen eettisen kaksinaisuuden, jossa tiedon jakaminen voi sekä vahingoittaa että tuoda esiin tärkeitä asioita, jotka voivat auttaa vähentämään virheellisten uskomusten leviämistä.