Markkinafundamentalismi on ideologia, joka on ollut keskeinen Yhdysvaltojen talouspolitiikassa erityisesti 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Se on syntynyt vastareaktiona progressiivisiin talousuudistuksiin ja uudistuksiin, jotka leimasivat 1900-luvun alkupuolta, kuten Uuden Diilin politiikkaan. Markkinafundamentalismissa taloudellista vapaata markkinaa pidetään eräänlaisena pyhänä periaatteena, jonka avulla voidaan ratkaista kaikki yhteiskunnan taloudelliset ja poliittiset ongelmat. Tämän ajattelutavan mukaisesti markkinat ohjaavat taloudellista kasvua ja edistystä ilman valtion säätelyä.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli erityinen, sillä markkinafundamentalismi sai yhä enemmän jalansijaa Yhdysvalloissa. Erityisesti konservatiiviset ajattelijat alkoivat vaikuttaa merkittävästi amerikkalaiseen politiikkaan, muun muassa rahoittamalla teologisia ja poliittisia liikkeitä, jotka pyrkivät kääntämään protestanttien ajattelutavan vapaata markkinataloutta tukevaksi. Esimerkiksi J. Howard Pew, joka oli tärkeä vaikuttaja NAM-järjestössä, tuki konservatiivisia kristillisiä liikkeitä, jotka myöhemmin muodostivat tärkeän osan Ronald Reaganin nousua valtaan. Reagan itse oli markkinafundamentalistin kannattaja, joka julisti, että lännen taloudet olivat liiallisesti säänneltyjä ja kansalaiset sekä yritykset olivat verotuksen ja säätelyn alaisia liian suurilla määrillä. Hänen mukaansa markkinoiden taika oli ratkaisu talouskriisiin, ja valtion puuttumista tuli rajoittaa.

Tällaiselle markkinafundamentalismille oli luonteenomaista, että se käänsi taloudelliset ongelmat yksilötasolle, jolloin vastuu taloudellisista vaikeuksista ei enää ollut yhteiskunnallisissa rakenteissa tai valtion toiminnoissa, vaan kansalaisissa ja heidän kyvyssään sopeutua markkinatalouden sääntöihin. Tämä ajattelutapa tuotiin esiin erityisesti Reaganin "taikamaakkinat" -puheissa, joissa hän korosti markkinoiden itseohjautuvuutta ja niiden kykyä luoda taloudellista kasvua ilman valtion väliintuloa. Vaikka markkinafundamentalismi sai osittain jalansijaa, sen seuraukset olivat kauaskantoisia.

Vaikka osa markkinapohjaisista ratkaisuista toimi, kuten esimerkiksi päästökaupan käyttöönotto ilmansaasteiden vähentämiseksi, markkinafundamentalismi aiheutti myös suuria ongelmia ympäristön ja yhteiskunnan kannalta. Erityisesti Yhdysvalloissa konservatiivinen liike johti ilmastonmuutoksen kiistämiseen ja ympäristölainsäädännön heikentämiseen. George W. Bushin hallinnon aikana markkinafundamentalismi oli näkyvimmillään, kun hallitus kiisti ilmastonmuutoksen ja perui ympäristönsuojelua koskevia sääntöjä.

Tällaiset virheelliset väitteet ja harhaanjohtavat narratiivit, jotka liittyvät markkinafundamentalismiin, ovat vahingollisia. Ne hämärtävät käsitystämme ongelmien luonteesta ja estävät meitä toimimasta. Jos esimerkiksi ilmastonmuutoksen todellisuutta kiistetään tai väitetään, ettei tupakan savu aiheuta syöpää, se voi johtaa siihen, että emme ymmärrä ongelman vakavuutta. Harhaanjohtavat narratiivit ovat erityisen haitallisia, koska ne vaikuttavat siihen, miten käsitämme itseämme ja ympäröivää maailmaa. Tällaiset tarinat voivat muuttaa ajattelutapaamme ja heikentää kykyämme vastustaa niitä vaikutuksia, joita markkinafundamentalismi voi aiheuttaa.

Vaikka Reaganin aikakauden markkinafundamentalismi ei ollut kokonaisuudessaan tuhoisaa, se loi pohjan nykyiselle talousajattelulle, joka perustuu vapaiden markkinoiden ja valtion mahdollisimman pienen roolin korostamiseen. Tämä ajattelutapa oli vastareaktio niin sanottuun "keynesiläiseen" talousajatteluun, joka oli suosittua toisen maailmansodan jälkeen ja 1970-luvulla. Nykyisin monet poliitikot eri puolilta poliittista kenttää hyväksyvät markkinapohjaiset ratkaisut taloudellisiin ongelmiin, vaikka ne eivät ole aina osoittautuneet tehokkaiksi.

Koko markkinafundamentalistisen ajattelutavan ongelma on se, että sen kannattajat usein kiistävät markkinoiden epäonnistumisen ja jättävät huomiotta ne ongelmat, jotka voivat syntyä, kun markkinat eivät pysty itse ratkaisemaan esimerkiksi ympäristöongelmia tai sosiaalista epätasa-arvoa. Tässä mielessä markkinafundamentalismi ei ole vain taloudellinen ideologia, vaan myös poliittinen väline, joka voi estää oikeudenmukaisia ja kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Markkinafundamentalismiin liittyvä propaganda on siis ollut keskeinen tekijä, joka on vaikuttanut Yhdysvaltojen poliittisiin ja taloudellisiin suuntauksiin. Tällaisten virheellisten tietojen ja harhaanjohtavien narratiivien purkaminen on äärimmäisen tärkeää, sillä ne eivät ainoastaan vääristä todellisuutta, vaan ne voivat myös estää meitä näkemästä suuria globaaleja ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, ja tekemästä niihin tarvittavia muutoksia.

Miten digitaalinen disinformaatio muuttui vaarallisemmaksi?

Digitaalisen aikakauden kehitys on muuttanut merkittävästi sitä, miten disinformaatio leviää ja miten sen vaikutukset yhteiskuntaan ovat muotoutuneet. Vuosikymmenet ovat tuoneet mukanaan niin teknologisia kuin rakenteellisiakin muutoksia, jotka ovat tehneet disinformaation leviämisestä nopeampaa ja vaarallisempaa kuin aikaisemmin. Erityisesti digitaalisen median toimintamallit, some-alustojen algoritmit ja poliittinen talous ovat tehneet mahdolliseksi entistä tehokkaampien disinformaatiokampanjoiden käynnistämisen ja laajentamisen. Tässä luvussa käsitellään näitä muutoksia ja niiden vaikutuksia disinformaation ja väärän tiedon leviämiseen.

1990-luvulla internet oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Kyseessä oli lähinnä pöytäkoneilla toimiva verkko, jossa käytettiin dial-up-yhteyksiä ja hakukoneet antoivat usein virheellisiä tuloksia. Internetin alkuvuosina salaisia verkkosivustoja ja juoruja levitettiin lähinnä sähköpostiketjuilla tai keskustelufoorumeilla, jotka rajoittivat väärän tiedon leviämistä. Tällaiset virheelliset tiedot eivät levinneet laajalle yleisölle, koska sähköpostit olivat henkilökohtaisia ja helposti jäljitettävissä, ja keskusteluhuoneet olivat pieniä ja suljettuja. Disinformaatio ei päässyt leviämään sen laajuisesti ja nopeasti, kuin nykyisin, mutta sen ympärille muodostui omia pieniä yhteisöjään.

Verkossa levinneet salaliittoteoriat ja väärät tiedot olivat tuolloin sidoksissa tiettyihin yhteisöihin. Vaikka internet antoi mahdollisuuden päästä käsiksi aivan uusiin näkemyksiin, rajoitettu haku- ja viestintäteknologia estivät laajempaa ja nopeampaa leviämistä. Yksittäinen käyttäjä oli jopa henkilökohtaisesti vastuussa siitä, mitä tietoja hän jakoi. Väärän tiedon jakaminen oli monivaiheinen prosessi, joka vaati huomattavaa ponnistelua, eikä suuri osa ihmisistä halunnut käyttää siihen aikaa tai energiaa.

Ajan myötä, 2000-luvun lopulla ja 2010-luvulla, internetin infrastruktuuri koki suuria muutoksia. Sosiaalinen media otti vallan, ja suuri osa verkkoliikenteestä siirtyi alustoille, kuten Facebookiin, Twitteriin ja myöhemmin Instagramiin ja TikTokiin. Tämä muutti merkittävästi sen, miten tieto leviää. Disinformaatio ei enää ollut vain sattumanvaraisesti jaettavaa verkkosivujen sisältöä, vaan se oli tullut osaksi kansalaisten päivittäistä elämää. Verkkotarinat eivät jääneet pienille piireille, vaan ne levisivät laajalle nopeasti algoritmien voimalla, jotka suosivat sisältöjä, jotka saivat paljon huomiota – usein ne sisälsivät provosoivia ja tunteita herättäviä väittämiä.

2016 Yhdysvaltain presidentinvaalit antoivat erityisen voimakkaan esimerkin disinformaation tehostuneesta leviämisestä. Tuolloin verkkosivustot, jotka näyttivät virallisilta uutislähteiltä, alkoivat levittää täysin keksittyjä uutisia ja salaliittoteorioita. Näitä sivustoja mainostettiin halvalla Facebookissa, mikä mahdollisti niiden leviämisen laajalle yleisölle ilman merkittäviä esteitä. Lisäksi Venäjän Internet Research Agency (IRA) käytti automatisoituja ja puoliautomaattisia some-tiliä väärän tiedon levittämiseen. Tällaiset kampanjat eivät pelkästään levittäneet yksittäisiä valeuutisia, vaan ne myös vaikuttivat poliittiseen keskusteluun, edistivät jakautuneisuutta ja jopa manipuloivat yleistä mielipidettä.

Ero 1990-luvun alkuperäisen internetin ja nykyisen digitaalisen maailman välillä on dramaattinen. Jos aiemmin väärän tiedon levittäminen vaati fyysistä työtä – kuten sähköpostin lähettämistä ja

Miten julkinen televisio ja radio selviytyvät disinformaatiohyökkäyksistä?

Julkinen televisio ja radio ovat Yhdysvalloissa luotettavimpia mediabrändejä, vaikka niitä on jatkuvasti hyökätty oikeistopuolelta disinformaatio- ja rahoituspaineiden vuoksi. Tämä luottamus perustuu pitkälti julkisen palvelun missioon, joka keskittyy kansanterveyteen ja tiedotettujen kansalaisten palveluun. Silti, kuten viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, julkisen ohjelmoinnin ylläpitäminen on vaatinut jatkuvaa taistelua näitä painostuksia vastaan.

Erityisesti dokumenttiohjelmat, kuten Independent Lens ja POV, ovat nousseet keskiöön julkisessa ohjelmoinnissa, sillä ne ovat herättäneet suurta vastustusta oikeistolaisilta rahoittajilta. Esimerkiksi miljardööri David Koch, joka oli mukana WNET:n hallituksessa, valitti dokumenttielokuvasta Park Avenue: Money, Power and the American Dream (2012), joka kritisoi Yhdysvaltain eliittiä ja sen roolia yhteiskunnan eriarvoisuudessa. Reaktio tähän oli nopea: ohjelmat siirrettiin pois pääaikaan, jolloin ne saivat vähemmän huomiota. Tämä toimenpide kuitenkin herätti voimakasta vastarintaa dokumentintekijöiden keskuudessa, ja kansallinen mielenosoitusjohto sai aikaiseksi sen, että ohjelmat palautettiin aikaisempaan paikkaan. Tämä mielenosoitus osoitti, kuinka tärkeää on taistella vapauden ja moninaisuuden puolesta julkisessa mediassa.

Julkisen median rooli ei rajoitu pelkästään dokumenttien esittämiseen. Esimerkiksi lastenohjelmat ja kouluille suunnatut palvelut ovat osa sen tärkeää tehtävää, joka lisää ohjelmien luotettavuutta ja uskottavuutta. Kuitenkin julkisen median ohjelmistopäätöksistä päättäminen on usein varovaisuutta vaativa prosessi, sillä ohjelmistoa ei voida muokata liian voimakkaasti, jottei se menettäisi yleisönsä luottamusta. Onkin huomionarvoista, että vaikka oikeistopoliitikot jatkuvasti vaativat leikkauksia julkisen palvelun rahoitukseen, suuri osa äänestäjistä, mukaan lukien ne, jotka tukevat republikaanipuoluetta, uskovat edelleen PBS:n ja NPR:n tarjoamaan uutisointiin. Tämä luottamus perustuu pitkälti siihen, että julkinen media on tunnettu neutraalista ja tasapainoisesta uutisoinnistaan.

Disinformaation vastaiset toimet julkisessa mediassa eivät kuitenkaan rajoitu vain perinteisiin uutislähetyksiin. Erityisesti radio ja podcastit ovat olleet tärkeä väylä itsenäisille tuottajille, jotka pystyvät tarjoamaan monenlaista sisältöä, joka ei ole osittain kaupallistunut tai poliittisesti värittynyttä. Vaikka julkisessa mediassa on enemmän varovaisuutta, se ei ole estänyt esimerkiksi This American Life tai 99% Invisible -podcastien kaltaisia ohjelmia saavuttamasta laajaa suosiota. Nämä ohjelmat tarjoavat syvällisiä ja kiinnostavia kertomuksia, jotka saavat aikaan vahvan siteen kuuntelijoihinsa. Lisäksi ohjelmat, kuten Fresh Air ja Wait Wait... Don’t Tell Me!, tuovat esiin henkilöitä, jotka erottuvat selvästi suurista mediataloista.

Vaikka julkinen televisio ja radio ovat kokeneet jatkuvia hyökkäyksiä oikeistopoliitikoilta, jotka arvostelevat niiden sisältöä ja rahoitusta, järjestelmä on osoittautunut yllättävän kestäväksi. Julkisen median rakenne on hajautettu, mikä tekee sen haavoittuvaksi tietyille manipulointitavoille, mutta se myös mahdollistaa joustavuutta ja sopeutumista erilaisiin paineisiin. Tämän vuoksi julkisen median johto on usein joutunut tasapainoilemaan monien eri odotusten ja vaatimusten kanssa, pyrkien säilyttämään yleisön luottamuksen samalla kun se navigoi poliittisten ja taloudellisten paineiden keskellä.

Lopulta julkisen median ainutlaatuinen rakenne ja sen riippuvuus lahjoituksista ja yleisön tuesta tarjoavat sen ohjelmille erityisen intiimin suhteen katsojiin ja kuuntelijoihin. Lahjoittajat voivat olla tärkeitä liittolaisia, jotka auttavat säilyttämään ohjelmat, erityisesti silloin, kun poliittiset myrskyt uhkaavat rahoitusta. Tämä suhde on osoitus siitä, kuinka tärkeää on ylläpitää julkisen palvelun tehtävää ja sen tarjoamaa luotettavaa, monipuolista sisältöä.

Julkisen median rooli ja sen haasteet disinformaatiota vastaan ovat monivaiheisia ja moniulotteisia. Niiden kyky säilyttää uskottavuutensa ja vastustaa disinformaation leviämistä riippuu suurelta osin niiden itsenäisyydestä ja sitoutumisesta monipuoliseen ja tasapainoiseen ohjelmointiin. Vaikka paineet ovat suuria, julkinen media on kyennyt sopeutumaan ja jatkamaan tärkeää tehtäväänsä demokraattisen yhteiskunnan tukemiseen ja informoitujen kansalaisten kasvattamiseen.

Miten luoda kestävä julkisen median järjestelmä kriisin keskellä?

Yhdysvaltojen vuonna 2016 tapahtuneet vaalit paljastivat pitkään olemassa olleita rakenteellisia ongelmia maan mediassa. Kaupallisen liiallisuuden, voiton tavoitteluun keskittyneiden platform-monopolien ja niin kutsuttujen "uutishiekkojen" yhdistelmä edistivät vaarallisen poliittisen ilmapiirin syntyä. Rasismin, seksismin ja xenofobian täyttämät viestit saivat vahvistusta, kun uutisvälineet toistivat Donald Trumpin kampanjaa, vaikka sen sisältö oli usein haitallista yhteiskunnalle. CBS:n silloinen toimitusjohtaja Les Moonves tunnusti, että vaikka Trumpin kampanja oli huono Yhdysvalloille, se oli "hyvin hyvä CBS:lle". Näiden kaupallisten ja epäeettisten käytäntöjen rinnalla nousi kuitenkin esiin yksi toivonpilkahdus: nykyinen poliittinen kriisi muistutti kansalaisia demokratian perustavanlaatuisesta tarpeesta: toimiva neljäs valtiomahti on välttämätön.

Kriisin aikana herää kuitenkin kysymys: voiko tämä tilanne myös toimia mahdollisuutena uudistaa mediapolitiikkaa ja saada aikaan kestävämpi, vähemmän kaupallisiin intresseihin perustuva järjestelmä? Yksi keskeinen näkökulma, joka vaatii huomiota, on, että monia mediakriisin juuria ei ole luotu äskettäin, vaan ne ovat olemassa olleet pitkään. Trumpin valinta ei ollut syy, vaan oire syvemmistä rakenteellisista ongelmista, jotka ovat vuosikymmenten ajan kehittyneet Yhdysvalloissa.

Tärkein ongelma, johon mediapolitiikassa ei ole riittävästi puututtu, on julkisten viestintäinfrastruktuurien ja -palvelujen rapautuminen. Pitkään jatkunut kaupallistaminen on johtanut siihen, että suurten mediayhtiöiden monopoliasemat ovat saaneet valtaansa, ja niiden pääasiallinen tavoite on ollut tuottaa voittoa, ei palvella kansalaisten tiedonsaantitarpeita. Julkisen palvelun journalismia ei ole enää riittävästi tuettu, ja sen asema on heikentynyt. Tämä ongelma on kuitenkin laajempi: kyse ei ole pelkästään siitä, että ihmiset eivät enää luota mediassa esitettyihin tietoihin, vaan myös siitä, että viralliset tiedotuskanavat eivät enää palvele kansalaisia kunnolla, erityisesti vähemmistöjen tai syrjäseutujen osalta.

Median häiriötilassa yksityiset monopoliyritykset, kuten Facebook ja Google, hallitsevat suurinta osaa uutistilasta ja heikentävät sen monimuotoisuutta. Tällöin on entistä vaikeampaa erottaa tosiasiat valeuutisista. Julkinen media, joka perinteisesti on toiminut turvaverkkona, on jäänyt näiden markkinavoimien varjoon. Tämä ongelma ei ole yksittäinen, vaan se on osa suurempaa mediakriisiä, jonka juuret ulottuvat syvälle aikaisempiin poliittisiin valintoihin ja toimimattomiin rakenteisiin.

Kysymys ei ole pelkästään siitä, miten saamme enemmän luotettavaa journalismia, vaan myös siitä, miten palautamme uskottavuuden ja luottamuksen yhteiskunnallisiin instituutioihin, jotka ovat menettäneet otteen kansalaisista. Jos tiedonvälityksellä ei ole enää uskottavuutta, miten voi demokraattinen yhteiskunta toimia? Jos vallitsee laaja epätietoisuus ja eriarvoisuus, yhteiskunnan muissa alueilla, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa tai tuloerojen kaventamisessa, kohtaavat suuret esteet.

Ratkaisun löytäminen ei ole helppoa, mutta on tärkeää tunnistaa, että se vaatii rakenteellisia muutoksia. Yksi ratkaisu voi olla vahvistaa julkisen median roolia ja uudistaa sen rakenne siten, että se palvelee paremmin yleisöä eikä ole alisteinen kaupallisten intressien valtaan. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa pelkästään valtion omistamaa mediaa, vaan myös muiden vaihtoehtoisia mediakehityksiä – kuten yhteisöjen ja kansalaisten itsensä luomia mediaformaateja – tukemista. Julkisen median ei tulisi kilpailla kaupallisten medioiden kanssa, vaan täydentää niitä ja tarjota vaihtoehto sille, mitä kaupalliset toimijat tekevät.

Kriisin keskellä on avainasemassa lainsäädännön ja politiikan muutos. Yhteiskunnan, sen kansalaisjärjestöjen ja työväen puolueiden täytyy edistää uusia tapoja tukea ja rahoittaa journalistista toimintaa, joka palvelee yhteiskunnallisia tarpeita eikä pelkästään taloudellisia intressejä. Samalla on tärkeää suojella julkisia hyväksi havaittuja malleja, jotka ovat mahdollistaneet paikallisen ja riippumattoman uutisoinnin.

Ratkaisevassa roolissa on myös se, että yhteiskunta tunnistaa sen arvon, mitä riippumaton ja luotettava media tuo demokratiassa. Vaikka nykyinen kriisi on pahentanut median kykyä täyttää tehtävänsä, se voi myös toimia lähtökohtana uudistuksille, jotka vahvistavat demokratian ja median yhteyttä. Toimivassa mediassa ei ole kyse vain uutisten esittämisestä, vaan myös kansalaisille annetusta mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Miksi miljardöörien säätiöt voivat uhata demokratiaa?

Yhdysvaltain verojärjestelmä kohtelee yksityisiä hyväntekeväisyyssäätiöitä hämmästyttävän suopeasti. Organisaatio, joka haluaa saada 501(c)(3)-statuksen ja siten oikeuden verovapaisiin lahjoituksiin, tarvitsee vain nimellisesti väittää palvelevansa uskonnollista, tieteellistä, turvallisuuteen, koulutukseen tai kirjallisuuteen liittyvää tarkoitusta. Käytännössä järjestelmä tarjoaa verotuksellisia etuoikeuksia ilman vastaavia velvollisuuksia avoimuudesta tai julkisesta vastuullisuudesta. Tästä huolimatta nämä säätiöt hallitsevat valtavia varallisuuksia ja käyttävät vuosittain biljoonia dollareita.

Tilanne, jossa yksityiset toimijat keskittävät näin suurta varallisuutta ja käyttävät sitä yhteiskunnallisten päämäärien edistämiseen ilman demokraattista valvontaa, olisi vielä viime vuosisadalla ollut poliittisesti vaikeasti hyväksyttävää. John Stuart Mill varoitti, että yksityissäätiöt ovat keinoja tuottaa sellaisia julkishyödykkeitä, joita varakkaat eivät pysty saamaan läpi vaaleilla valittujen edustajien kautta. Ne ovat välineitä, joilla plutokraattiset äänet vahvistuvat demokraattisen keskustelun sisällä ilman, että kansa niitä varsinaisesti valtuuttaa.

Kun John D. Rockefeller pyysi vuonna 1917 Yhdysvaltain kongressilta lupaa yleishyödyllisen säätiön perustamiseen, kirkonmies John Haynes Holmes julisti koko ajatuksen yksityisestä säätiöstä olevan “vastenmielinen demokraattisen yhteiskunnan perusajatukselle”. Myös Louis Brandeis ilmaisi vakavan huolensa siitä, että näin suuri valta keskitetään muutamien varakkaiden miesten käsiin ilman demokraattista tilivelvollisuutta. Vuonna 1925 Wisconsin yliopiston johto meni niin pitkälle, että kielsi säätiöiltä kaikki lahjoitukset yliopistolle. Taustalla oli ajatus siitä, että säätiöt vievät budjettivallan lainsäätäjiltä ja ohittavat julkisen valvonnan.

Tämä kaikki tapahtuu veronmaksajan tuella. Säätiöiden perustaminen on Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa poikkeuksellisen verotuettua. Lahjoitukset säätiölle pienentävät lahjoittajan verotaakkaa kahdella tavalla: ensin itse lahjoitus on vähennettävissä verotuksessa, ja lisäksi säätiön sijoitustuotoista maksetaan vain vähän tai ei ollenkaan veroja. Verotuksellinen etu kasvaa lahjoittajan tulojen mukana: suurituloiset saavat suuremmat vähennykset kuin pienituloiset, vaikka lahjoitettaisiin täsmälleen sama summa. Tämä luo järjestelmän, jossa varakkaat saavat poliittisesti vahvemman äänen kuin köyhät – verokoodin sisäänrakennettu plutokraattinen vinouma.

Ratkaisuksi ehdotetaan verolainsäädännön muuttamista: kaikille lahjoittajille sama, palautuskelvoton ja kattoeurolla rajoitettu verohyvitys olisi oikeudenmukaisempi. Näin poistettaisiin se etu, jonka rikkaat saavat lahjoittamalla omiin intresseihinsä. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin poistaa nykyinen järjestelmä, jossa miljardöörien säätiöitä tuetaan julkisin varoin ilman demokraattista kontrollia.

Vaikka klassinen yksityinen säätiö on itsessään ongelmallinen demokratian kannalta, kehitys on kulkenut entistä synkempiin suuntiin. Uudenlainen hyväntekeväisyysmuoto – voittoa tavoittelemattoman säätiön sijaan voittoa tavoittelevat LLC-yritykset – kiertävät jopa ne vaatimattomat raportointi- ja läpinäkyvyysvelvoitteet, jotka säätiöihin yhä kohdistuvat. Kun Mark Zuckerberg ja Priscilla Chan perustivat Chan Zuckerberg Initiativen LLC-muotoisena, he tekivät sen juuri siksi, että näin voitiin välttää raportointivelvollisuus sekä rajoitukset poliittiseen vaikuttamiseen. Sama pätee Laurene Powell Jobsin Emerson Collectiveen ja Omidyarin Omidyar Networkiin.

Kyseessä on niin kutsutun "aseistetun hyväntekeväisyyden" ilmentymä, jossa pimeä raha virtaa poliittisiin prosesseihin täysin läpinäkymättömästi. Jane Mayerin sanoin: kyse ei ole enää hyväntekeväisyydestä vaan varakkaiden vallan vapauttamisesta ilman minkäänlaista demokraattista kontrollia.

Vaikka toivo vaikuttaa vähäiseltä, yksi mahdollinen vastavoima saattaa löytyä vanhasta mutta unohdetusta käsitteestä: kilpailuoikeudesta. Senaattori Elizabeth Warrenin kaltaiset poliitikot ovat alkaneet vaatia teknologiajättien pilkkomista ja monopoleja koskevien lakien vahvistamista. Tim Wu muistuttaa, että kilpailuoikeus ei saa rajoittua pelkästään hintakilpailun tarkasteluun – sen tulee puuttua myös siihen, kuinka suurten yritysten varallisuuskeskittymät uhkaavat demokratiaa ja tukahduttavat innovaation.

Lopulta mikään yksittäinen keino – ei faktantarkistus, ei medialukutaitokoulutus, ei disinformaation torjunta – voi korjata luottamuskriisiä ilman syvällisempää yhteiskunnallista uudistusta. Julkisten instituutioiden legitimiteetti on palautettava, jotta kansalaiset uskovat vielä siihen, että valtaa ei voi ostaa, piilottaa tai lahjoittaa omaksi hyväksi ilman, että siitä seuraa

Miksi Viktor Orban on muuttanut Unkarin demokraatiaa ja mitä siitä pitäisi ymmärtää?
Kuinka paljasjalkajuoksu voi parantaa juoksuvammoja ja ehkäistä niitä?
Mikä herätti Kostja Malininin ihmisyyden ja miksi se oli tärkeää?