Vasta kun adrenaliini alkoi virrata ja jännitys nousi, ymmärsimme, että olemme äärimmäisen lähellä katastrofia. Meidän oli palattava takaisin ihmisiksi ja torjuttava Mirmikkien armeija. "Malinin!" komensin, silmät kiinni taistelukuvassa. "Toista perässäni, Malinin!"

"Ikuisesti ja aina, olkoon minä ihminen! En halua olla muurahainen, en päivällä enkä yöllä!" Malininin ääni kaikui rajusti takaani. En ehtinyt kääntää päätäni ajoissa – juuri silloin Kostja Malinin oli hypännyt kukasta ja rynnännyt kohti Mirmikkien joukkoa, tarttuen isoon tikkuun ja syöksyen eteenpäin taisteluun. Se oli rohkea, impulsiivinen teko, mutta ei täysin järjellinen. Taistelu oli käynnissä, ja me olimme liikkeellä kuin villit eläimet, koska näin tapahtui meille, kun ihmisyytemme heräsi.

"Barankin, seuraa minua! Kuolema Mirmikeille!" Malininin huuto oli täynnä raivoa, mutta samalla se oli kutsu, joka resonoi syvälle meissä kaikissa. Ihminen herää silloin, kun kokee epäreilun kohtelun, silloin, kun näkee, kuinka vahvat sortavat heikompia. Tämä oli se hetki, jolloin ihmisyys virisi Kostjassa, eikä pelkkä vaisto saanut häntä toimimaan – se oli pohjimmiltaan se M-A-N, ihminen, joka heräsi hänen sisimmässään.

Miksi tämä oli niin tärkeää? Ihmisyyden herääminen ei ollut vain väline, joka antoi voimaa taistella; se oli myös ainoa tapa kokea ja ymmärtää maailmaa tällä hetkellä. Olisimme voineet jäädä muurahaisiksi ja hyväksyä aseman, jossa vain vaistot ohjaavat meitä, mutta me valitsimme toisin. Me halusimme olla ihmiset, valita itsemme ja omat päätöksemme.

Voi kuinka väärässä olinkaan, kun ajattelin, että Malinin olisi kestänyt paineen ja liittynyt mustiin muurahaisiin, mutta hän valitsi oman tiensä. Hän ei ollut enää pelkästään muukalainen tässä maailmassa. Hän oli astunut sisään taisteluun, joka ei ollut pelkkä eloonjäämiskamppailu, vaan kysymys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Meidän oli varoitettava omia joukkojamme, mutta Malinin ei kuunnellut minua. Hän suuntasi kohti Mirmikkien armeijaa, yksin. Pelkäsin, että hänet tapettaisiin, mutta ei ollut aika miettiä, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Meidän oli reagoitava nopeasti, sillä Mirmikit olivat liikkeellä kuin nälkäiset pedot. Ne tunsivat vaistomaisesti, että me olimme heikoimmillamme, ja ne liikkeelle kuin kiihkeä lauma. Mirmikkien muodostama puolikehä ympäröi meidät, eikä meillä ollut paljon aikaa paeta.

Kostya oli edelleen sokaistunut raivostaan, eikä hän huomannut, kuinka uhkaava tilanne oli. Vähitellen meitä ympäröivät myrmikit nousivat niin korkealle, että me olimme pakotettuja vetäytymään kukkaan. "Nouse kukkaan!" kuiskasin, ja käskin Kostyaa keskittyä ja muuntautua ihmiseksi. Sillä hetkellä oli selvää, että meillä ei ollut paluuta, mutta Kostya ei ollut valmis toimimaan ilman minua. Meidän oli tehtävä se yhdessä, eikä muulla ollut väliä.

Jatkuva taistelu ja vaikeus saavuttaa sama päämäärä yhdistivät meidät entistä enemmän. Meitä ympäröi lähes kuolemanvarma tilanne, mutta silti, hetkellisesti, tilanne tuntui jopa absurdilta. Mirmikkien ylivoima oli ilmeinen, mutta silti me janoimme voittaa, jotta voisimme palata omaan maailmaamme, omaan ihmisyyteemme.

Tämä kaikki on muisto siitä, kuinka voimakas ihmisyys voi olla, jopa kaikkein epätoivoisimmilla hetkillä. Taistelu ei ollut pelkästään fyysinen. Se oli taistelu sisäisestä voimastamme, kyvystämme valita tie, joka on vaikea mutta oikea. Ihmisyytemme ei ollut pelkkä biologinen tila – se oli tila, joka heräsi vain silloin, kun emme voineet enää sulkea silmiämme epäreiluudelta ja sorrolta ympärillämme.

Vain silloin, kun ihmisyys herää, voimme todella vaikuttaa. Se on voima, joka ei perustu pelkkään selviytymiseen, vaan siihen, kuinka pystymme määrittelemään oman kohtalomme ja taistelemaan sen puolesta.

Mikä on elämän todellinen vapaus?

Ajatukseni kulkivat täysin toisinpäin. Pilvet alkoivat ohentua ja katosivat kokonaan. Ennen kuin Kostja Malinin ehti saapua, sää oli kirkastunut ja aurinko paistoi kirkkaimmilta taivailta. Tuuli ei puhaltanut lainkaan. Vaikka keltaiset lehdet eivät enää pudonneet koivusta, jonka alla me istuimme, kaikessa oli hiljaisuus ja rauha. Mamma huutaa parvekkeelta: "Te kaksi sientä siellä! Teettekö te tehtävänne vai ettekö?" Se oli viides tai kuudes kerta, kun hän oli sen kysymyksen esittänyt. "Me odotamme Jakovlevia." "Ettekö voi aloittaa ilman häntä?" "Emme voi," me sanomme yhdessä. Käännyimme ikkunasta pois ja aloitimme katsella akasia-pensaita kohti puutarhan porttia, josta Misha oli tulla. Mutta ei ollut mitään merkkiä Mishasta. Sen sijaan Alik Novikov hiiviskeli portin ulkopuolella, silloin tällöin kurkistellen puun takaa. Hän oli jälleen kerran varustautunut kameroilla ja muilla valokuvauslaitteilla. En voinut sietää tuon vakoilijan näkyä, joten käänsin katseeni pois. "Näin tätä kutsutaan sunnuntaiksi!" sanoin katkerasti. Juuri silloin Fokina-tyttö tuli Alikin luo. Hän kantoi neljää lapion varrenpätkää. Toinen oli hänen kainalossaan ja vasemmassa kädessään oli perhospesä. Alik otti kuvan Zinasta lapioiden kanssa olkapäillään ja sen jälkeen he lähestyivät meitä. Luulin, että Alik ottaisi lapioita Zinasta pois ja kantaisi niitä itse, mutta hän ei tehnyt niin. Zina jatkoi neljän lapion kantamista, ja Alik piti kameroitaan molemmilla käsillään. "Hei, valokuvaherrani," sanoin Alikille, kun hän ja Zina tulivat penkille. "Nuo lapion varret eivät taida sopia sun olkapäälle." "Mutta ne sopivat teille, Barankin ja Malinin," Alik sanoi viileästi, samalla kun kohdisti kameran meihin. "Kuvateksti: luokkavalvoja Z. Fokina antaa työkalut toverilleen." Zina nojasi lapionsa penkkiin, ja Alik otti vielä yhden kuvan. "Joo," sanoin, tuijottaen lapioita. "Mieleen tulee se kuvapulma, jonka näin Kostyor-lehdessä viime viikolla." "Mikä se on?" Zina kysyi epäilevästi. "Kuvapulma," sanoin. "Ai," Alik sanoi. "Missä on tuon lapion varren kahva?" "Ei," sanoin Alikille. "Missä on poika, joka tulee käyttämään tuota lapioita?" "Barankin!" Zina Fokina sanoi, ääni koveten. "Etkö aio auttaa puita istuttamaan koulun pihaan tänään?" "Kuka sanoi, etten aio?" vastasin. "Aion kyllä. Mutta en tiedä kuinka kauan se kestää." "Ole mies, Barankin!" Zina sanoi. "Kun olet saanut tehtävän tehtyä Misha Yakovlevin kanssa, tule heti kouluun." Hän oli sanomassa jotain lisää meille, mutta muisti muuttaa mieltään, kääntyi ja meni kävelemään kohti koulua lapio olkapäillään. Alik Novikov jäi ulos portin taakse, piiloutuen puun taakse. Kostya tuli yhä synkemmäksi ja tuijotti lapioita. Hän katsoi niitä kuin hypnotisoituna. Minä sen sijaan yritin olla huomaamatta "välineitä". Yritin kaikin voimin näyttää iloiselta ja aloin katsella puita, epäillen kuinka pian pihallamme alkaisi tapahtua ihmeellisiä, fantasiaa hipovia, jopa yliluonnollisia tapahtumia...

Pikkuvarpuset visersivät kovasti pensaissa. Ne sujahtivat äkisti oksilta lentäen toisesta puusta toiseen. Pienet parvet venyivät ja supistuivat ilmassa. Näytti siltä, kuin linnut olisivat olleet toisiinsa elastisilla naruilla sidottuja. Hyttyset tanssivat iloisesti nenäni edessä. Perhoset lepattivat kukkapenkin yläpuolella. Mustat muurahaiset juoksentelivat penkillä, jossa Kostya ja minä istuimme. Yksi niistä jopa kiipesi polvelleni ja alkoi kylpeä auringossa. "Vannon, että jokainen päivä on sunnuntai niille," ajattelin, katsellen kateellisena varpusia. Tuijottaessani akasiaan, vertasin ehkä kaksisataaviidettäsataa kertaa elämääni lintujen ja hyönteisten elämään ja päädyin melko surulliseen johtopäätökseen. Yhden vilkaisun riitti nähdä, että linnut ja hyönteiset elivät huoletonta elämää ja nauttivat siitä täysin siemauksin: ei ollut ketään odottamassa, ei ollut mitään, mitä piti oppia, ei ollut pakkoa mennä minnekään, ei ollut kukaan, joka käskisi ja loisi raastavaa listaa tekemättömistä tehtävistä. Jokainen elää omaa elämäänsä ja tekee mitä tahtoo. Ja niin on koko elämän ajan! Seitsemän päivää viikossa, ja kaikki ovat sunnuntaita. Minulla ja Malininilla oli vain yksi vapaapäivä viikossa, jos sitä vapaaksi voi edes kutsua! Olisi mahtavaa elää edes yksi päivä niin kuin nuo onnelliset olennot elivät – nuo pienet muurahaiset, nuo varpuset tai perhoset. Mitä tahansa, kunhan ei tarvitse kuunnella kaikkia niitä verbejä, jotka sadevivat päälleni aamusta iltaan – herätä, pukeutua, mennä, tuoda, ostaa, pyyhkiä, auttaa, oppia! Koulussa ei ollut sen parempaa. Heti kun astuin luokkaan, kuulin vain Fokinan ikuiset "Oi, Barankin, ole mies! Älä tunge, älä kiroa, älä ole myöhässä", ja niin edelleen, ja niin edelleen. Koulussa mies! Kadulla mies! Kotona mies! Mutta milloin voin rentoutua! Mistä löydän ajan levätä? Pystyisin ehkä kaivamaan vapaata aikaa, mutta mistä löytyy paikka, jossa kukaan, ei kukaan, sekaantuisi siihen, että voisin tehdä juuri mitä haluan? Ja silloin mieleeni juolahti uskomaton ajatus, joka oli kypsynyt salaa jo pitkään. Entä jos kokeilisin toteuttaa sen! Toteuttaisin sen heti, juuri nyt! Täydellistä hetkeä ei ehkä tulisi koskaan vastaan. Hetki ei koskaan voisi olla parempi. Täytyy ensin kertoa Kostya Malininille. Pitäisikö? Olisiko se sen arvoista? Kyllä, minä uskallan. "Malinin," sanoin kuiskaten, "tiedätkö mitä äitini sanoo?" "Mitä hän sanoo?" Kostya kysyi. "Äitini sanoo, että jos toivoo tarpeeksi kovasti, jopa tuhma nenä voi muuttua haukkanenäksi." "Haukkanenäksi?" Kostya Malinin kysyi epäuskoisesti ja tuijotti talomme seinää, johon joku oli kirjoittanut: "BARANKIN ON HULLU UNELMOIJA!" "Kyllä," sanoin. "Mutta vain jos todella toivoo kovasti." Malinin irrotti katseensa seinästä ja katsoi nenääni epäilevästi. Minulla oli juuri päinvastainen profiili haukkanenästä. Äitini sanoi, että minulla oli niin töpöhäntä, että pystyi katsomaan mitä olin ajatellut katsomalla sieraimistani. "Miksi sinä kuljet noin nenäsi kanssa, jos voit muuttaa sen haukkanenäksi?" Kostya Malinin sanoi. "En puhu nenistä, hölmö!" "Mistä sitten?" Kostya kysyi, edelleen ymmärtämättömänä. "Tarkoitan, että jos oikein toivoo, ihminen voisi muuttua vaikka varpuseksi." "Miksi ihmeessä haluaisimme muuttua varpuseksi?" Kostya Malinin kysyi, tuijottaen minua kuin olisin ollut hullu. "No, voisimme muuttua varpusiksi ja elää kuin oikeat ihmiset."

Mikä on AGI:n rooli ja uhkat sen kehityksessä?
Miten Steve Bannonin ajattelu muovasi Trumpin politiikkaa ja kansallista identiteettiä?
Miten differensiaalinen yksityisyys suojaa henkilötietoja ja miten se toimii käytännössä?
Miten terveysmittarit ja koneoppiminen auttavat tartuntatautien leviämisen ymmärtämisessä?