Viktor Orbanin poliittinen ura on ollut täynnä kiistanalaisia käänteitä, jotka ovat merkittävästi muokanneet Unkarin poliittista kenttää ja demokraattista järjestelmää. Orbanin ensimmäiset askeleet politiikassa johtivat häntä kohti voimakasta kansallismielistä ja autoritaarista suuntausta, jonka seurauksena hän on tänä päivänä tunnettu johtajana, joka haastaa Euroopan unionin arvot ja perinteiset demokratian käsitteet.

Orban syntyi vuonna 1963 maaseudulla, ja hänen perheensä elämäntavat olivat tavanomaisia: isä oli agronomi ja äiti puheterapeutti. Orban itse suoritti kaksi vuotta armeijassa ennen siirtymistään opiskelemaan oikeustiedettä. Pääsy oikeustieteelliseen tiedekuntaan edellytti jäsenyyttä kommunistisessa nuorisojärjestössä, johon Orban liittyi ja nousi sen johtoon. Kouluaikana hän kuitenkin kääntyi kommunismia vastaan ja oli mukana perustamassa pro-demokratialiikettä, joka myöhemmin sai nimekseen Fidesz.

1990-luvun alussa Fidesz voitti ensimmäisissä vapaan Unkarin vaaleissa 22 paikkaa parlamentissa, mutta puolueen sisällä syntyi pian erimielisyyksiä sen poliittisesta suunnasta. Orban halusi siirtää Fideszin oikealle ja vahvistaa sen asemaa, peläten että liittoutuminen liberaalien puolueiden kanssa olisi tehnyt Fideszistä marginaalisen voiman. Hänellä oli selkeä visio siitä, että puolueen oli taisteltava liberalismia vastaan. Tämä ajattelutapa johti hänen aikanaan siihen, että Fideszistä tuli Unkarin mahtavin oikeistopuolue.

Vuonna 2010 Orban ja Fidesz voittivat vaalit ja muodostivat hallituksen, joka on hallinnut maata lähes katkeamattomasti sen jälkeen. Hallituskauden aikana Orban on toteuttanut merkittäviä muutoksia Unkarin perustuslakiin, rajoittanut kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja pyrkinyt saamaan täydellisen kontrollin mediaan ja tuomioistuimiin. Tällaiset toimet, joita hän kutsuu "illiberaaliksi demokratiaksi", ovat muuttaneet Unkarin poliittisen järjestelmän autoritaariseksi, vaikka maa ulkoisesti näyttääkin säilyttävän perinteiset demokraattiset muodot.

Orbanin valta on kasvanut erityisesti hänen kyvystään manipuloida julkista keskustelua ja käyttää populistista rhetoricä. Esimerkiksi maahanmuuttokriisi, joka huipentui vuonna 2015, on ollut keskeinen tekijä hänen hallituksensa politikoissa. Vaikka Unkari oli jo saanut tilanteen hallintaan, Orban käytti kriisin kuvia ja tarinoita saadakseen kansalaisten tuen ja uudelleenvalinnan 2018 vaaleissa. Samalla hän on saanut aikaan perustuslaillisia muutoksia, jotka mahdollistavat hänen hallituksensa entistä autoritaarisemman jatkumisen.

Orbanin kyky luoda "fantasiakriisejä" on yksi hänen johtajuutensa kulmakivistä. Hän on esittänyt Euroopan unionia, maahanmuuttajia ja erityisesti unkarilaista syntyperää olevan miljardööri George Sorosin synninpukkinä. Soros, joka on ollut keskeinen hahmo demokraattisen yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan tukemisessa Itä-Euroopassa, on tullut Orbanin hallinnon valheellisen narratiivin kohteeksi. Sorosin demonisointi on ollut tärkeä osa Orbanin politiikkaa, ja sen avulla hän on onnistunut vahvistamaan omaa asemaansa ja leimaamaan vastustajansa.

Orbanin hallinto ei ole vain Unkarin ongelma, vaan se on saanut laajempaa resonanssia myös muissa EU:n jäsenvaltioissa, kuten Puolassa ja Turkissa, joissa on nähty samankaltaisia autoritaarisia kehityssuuntia. Orbanin tapa käyttää populismia ja pelkoa hallitsemisen välineinä on luonut mallin, joka on johtanut demokratian ja oikeusvaltion heikentymiseen monissa maissa.

Orbanin käsitys "illiberaalista demokratiasta" herättää monia kysymyksiä siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa elää demokraattisessa yhteiskunnassa, jos valta keskittyy yhden henkilön käsiin ja oikeusvaltioperiaatteet jätetään huomiotta. Orbanin politiikka ei ole vain Unkarin sisäinen asia, vaan sillä on laajempi geopoliittinen ulottuvuus, erityisesti suhteessa Euroopan unionin arvoihin ja periaatteisiin.

On tärkeää ymmärtää, että Orbanin politiikka ei ole vain yksi yksittäinen tapaus Euroopassa, vaan se on osa laajempaa trendiä, jossa autoritaariset johtajat nousevat valtaan demokraattisessa kehyksessä, mutta sen jälkeen muuttavat järjestelmiä itselleen suotuisiksi. Tämä kehitys ei ole vain uhka kansalliselle politiikalle, vaan se vaikuttaa myös Euroopan unionin yhtenäisyyteen ja vakauteen.

Miten Rodrigo Duterte ja hänen hallintonsa muovasivat Filippiinejä ja maailmanlaajuisia käsityksiä johtajuudesta ja oikeudenmukaisuudesta?

Rodrigo Duterte syntyi vuonna 1945. Hänen isänsä oli lakimies ja äitinsä koulunopettaja. Molemmat vanhemmat olivat politiikassa mukana, isä toimi pormestarina ja myöhemmin kuvernöörinä. Lukiossa Duterte erottiin kahdesta koulusta "väkivaltaisen käytöksen" vuoksi, mutta hän valmistui lopulta katolisesta lukiosta. Ei ollut niin, että hän olisi ollut huono oppilas, mutta hän nautti kouluajan jengien seurasta ja omaksui katujen kielen ja eleet. Vaikka tämä aiheutti hänelle paljon ongelmia kouluaikoina ja sai hänet kokemaan ankaran kurinpidon kotona, tämä kokemus auttoi myöhemmin yhteyden luomisessa kansaan. Sen jälkeen hän meni oikeustieteelliseen kouluun ja työskenteli ensin syyttäjänä Davaossa, sitten kaupungin pormestarina vuonna 1988. Hän vietti seuraavat kaksikymmentä vuotta pääasiassa pormestarina, lukuun ottamatta muutamia vuosia kansanedustajana vuosina 1998–2001.

Duterten tapa hallita Davaaota voi antaa viitteitä hänen persoonallisuudestaan. Vuosien 1998 ja 2016 välillä Davao’n kuolemankommandot väitetysti teloittivat yli 1 400 henkilöä. Duterte on vuorotellen myöntänyt ja kieltänyt osallisuutensa näihin kuolemantuomioihin, mutta tiedetään, että hänen hallintonsa aikana hänellä oli laaja tuki. Kahdenkymmenen vuoden aikana, aikana jolloin Davao kasvoi kaksinkertaiseksi yli 1,5 miljoonaksi asukkaaksi, Duterte muutti kaupungin kehitysmaiden helvetistä mukavaksi paikaksi lainkuuliaiselle kansalaiselle — jopa liiketoimintakeskukseksi. Hän onnistui tässä sekoittamalla viekkautta ja armotonta kovuutta, tarjoten muslimeille ja kommunisteille taloudellisia kannustimia, jotta he siirtäisivät kampanjansa muualle, ja uhkasi heitä kostolla, jos he eivät totelleet.

Duterte valittiin Filippiinien presidentiksi vuonna 2016 osittain lupaustensa vuoksi huumeiden kaupan kitkemisestä ja äärimmäisen köyhyyden vähentämisestä. Hän onnistui kokoamaan koalitioita konservatiivisista filippiiniläisistä, ulkomailla työskentelevistä siirtotyöläisistä, koulutetuista keskiluokista, kaupunkiköyhälistöstä ja epävirallisista työntekijöistä voittaakseen presidentinvaalit. Hänen ensimmäiset kaksi vuottaan kuluivat 80 prosentin hyväksyntäluvuilla. Huumeidenvastainen sota oli suuri osa tätä suosiota, ja se nauttii yli 70 prosentin hyväksyntää.

Duterten kova ja väkivaltainen puhe huumeongelmasta Filippiineillä on herättänyt kuitenkin epäilyksiä ongelman todellisesta laajuudesta. Vaikka huumeiden käyttö ei ole koskaan päätynyt Filippiinien suurimpien ongelmien listalle, huumeiden myyjät ovat herättäneet kansalaisten huolta. Monet haluaisivat epäiltyjen huumeiden käyttäjien joutuvan oikeuteen, mutta eivät hyväksy sitä, että heidät ammutaan kylmäverisesti kadulla tunnistamattomien moottoripyöräilijöiden toimesta, joita monet uskovat olevan poliiseja.

Duterte pitää huumeiden käyttäjiä jopa suurimpina vihollisina, sillä hän väittää, että käyttäjät usein muuttuvat myyjiksi, mikä mahdollistaa lähes kenen tahansa tappamisen. Vähäpätöisemmät käyttäjät, eivät vain isot huumekauppiaat, ovat kohteena aggressiivisille poliisioperaatioille. Tämä on johtanut verenvuodatukseen, ja "One-Time Bigtime" -operaatioissa viime elokuussa kuoli 52 ihmistä yhdessä yössä. Vuoden alkuun mennessä 4 075 ihmistä oli kuollut huumeita koskevissa operaatioissa, joiden mukaan hallitus oli vastuussa näistä kuolemista. Väkivalta on ollut valtavaa, riippumatta siitä, ovatko tappajat poliiseja, jotka vaientavat todistajia omasta korruptiostaan, vai naapuruston roistot, jotka käyttävät huumesotaa verukkeena oman kilpailun ratkaisemiseksi.

Monet filippiiniläiset pitävät Dutertea sankarina, mutta samaa ei voi sanoa poliiseista, vaikka hekin nähdään usein sankareina. Usein poliisit kuitenkin yhdistetään korruptioon ja huumeiden levittämiseen. He keräävät rahaa hautaustoimistoilta, jotka vastaanottavat niitä, joita poliisit ovat tappaneet. Poliisin väkivalta ja korruptio saattavat itse asiassa olla suurimpia esteitä huumeongelman ratkaisemiselle.

Kehitys mediajulkisuudessa on myös ollut yksi Duterte-hallinnon keskeisistä piirteistä. Hän on jatkuvasti pitänyt puheita ja puhunut kansalle televisiossa, toistaen tunnepitoisesti samaa viestiä uhriudestaan ja sen takana olevista pahoista ihmisistä. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, mitä hän sanoo ja kuinka hän sen sanoo. Merkittäviä merkkejä viittaavat siihen, että Duterte on saanut myös hallintaansa maan tiedotusvälineet, jolloin hänen tunnepitoiset viestinsä voivat eristyä kansasta, tehden niistä entistä tehokkaampia. Hän uhkasi maan suurimpien sanomalehtien ja verkkosivustojen omistajia vankeusrangaistuksella, elleivät he myisi omistuksiaan Dutertea lähellä olevalle tukijalle. He myivät.

Duterte oli myös ensimmäinen filippiiniläinen poliitikko, joka hallitsi sosiaalisen median käyttöä vaaleissa, ja hän käytti sitä laajasti vuoden 2016 vaaleissa, jopa levittäen valeuutisia. (Yksi täysin väärä postaus kuului: "Jopa paavi ihaillee Dutertea.") Nykyään monet maan johtavista bloggaajista ovat Dutertea kannattavia fanaatikkoja, kuten 30-vuotias filippiiniläinen kansalaisjournalisti R. J. Nieto, joka bloggaa nimellä "Thinking Pinoy" ja kuvailee itseään "raivokkaaksi patriootiksi, melkeinpä hulluudeksi." Nietoa pidetään vastustajiensa mukaan "valeuutisten" pahimpana levittäjänä.

Miksi korkean konfliktin käyttäytyminen on niin ennustettavaa ja tuhoavaa politiikassa?

Korkean konfliktin ihmiset (HCP) voivat ilmetä monin tavoin. Heidän käyttäytymisensä ei ole vain räikeää ja epämiellyttävää, vaan myös uskomattoman ennustettavaa. Kun heidät tunnistaa, on mahdollista ennakoida heidän seuraavat liikkeensä ja hallita tilannetta. Korkean konfliktin käyttäytymisen tunnistaminen on erityisen tärkeää politiikassa, missä tällaiset henkilöt voivat saavuttaa valtaa ja vaikuttaa yhteiskuntaan laajasti.

Yksi keskeisimmistä piirteistä on muiden syyttämisen jatkuva tarve, erityisesti silloin, kun on tehty virheitä tai epämiellyttäviä valintoja. Tämä syyttämisen malli ulottuu niin pieniin kuin suuriin tapahtumiin, ja usein syytökset perustuvat olemattomiin tai liioiteltuihin tilanteisiin. Korkean konfliktin ihmiset voivat olla jatkuvasti valmiita puolustamaan itseään sillä väitteellä, että heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tällöin he myös kyseenalaistavat muiden käyttäytymistä ja syyttävät heitä mielivaltaisesti.

Kun tällainen käyttäytyminen osuu politiikkaan, tilanne voi olla jopa vaarallinen. Esimerkiksi, jos korkean konfliktin poliitikko keskittää kaiken energiansa ja voimavaransa jonkin tietyn henkilön tai ryhmän syyttämiseen, hän saattaa käyttää voimakkaita keinoja – kuten taloudellisia, maineeseen liittyviä tai laillisia hyökkäyksiä – pyrkiessään tuhoamaan kohteen maineen. Tämä ei ole pelkästään henkilökohtaista taistelua; se on strategia, joka voi johtaa laajoihin yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin ongelmiin, jotka eivät ole helposti korjattavissa.

Korkean konfliktin henkilöt voivat myös olla äärimmäisen lojaaleja vain silloin, kun se palvelee heidän omia etujaan, mutta he itse eivät osoita lojaalisuutta muille. Tämä kaksinaismoralismi voi näkyä vaatimuksina, jotka ovat ristiriidassa heidän omien tekojen kanssa. He odottavat täydellistä uskollisuutta ja kuuliaisuutta ympärillään olevilta, mutta eivät itse ole valmiita täyttämään samoja odotuksia.

Politiikassa tällainen käyttäytyminen voi johtaa siihen, että henkilö, joka on alun perin saanut tukea ja luottamusta, alkaa vähitellen kääntää selkänsä entisille liittolaisilleen ja ystävilleen. Tämä voi tapahtua nopeasti, mutta yhtä nopeasti he voivat yrittää korjata tuhoamansa suhteet, mikä vain lisää kaaosta ja epäluottamusta heidän ympärillään. Tämä jatkuva huomiota herättävä käänteinen käyttäytyminen tekee hallinnan ylläpitämisestä lähes mahdotonta.

On myös tavallista, että korkean konfliktin henkilöt luovat itselleen mielikuvia siitä, kuinka heidän ympärillään olevat ovat joko täydellisiä tai täydellisesti vääriä. Tämä mustavalkoinen ajattelu ei tunnista harmaita alueita, mikä tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja yhteistyöstä erityisen haastavaa. Korkean konfliktin poliitikot voivat helposti jakaa kansalaisiaan ja luoda erimielisyyksiä, jotka johtavat konflikteihin ja yhteiskunnan jakautumiseen.

Heidän suhteensa muihin voivat olla äärimmäisen intensiivisiä ja ristiriitaisia. Ensialkuun he voivat olla hurmaavia ja vetovoimaisia, mutta nämä suhteet päätyvät usein nopeisiin ja voimakkaisiin katkeruuksiin ja syytöksiin. Tämä luo ympärilleen jatkuvaa epävakautta ja epäluottamusta, ja vaikeuttaa pitkäaikaisten ja luottamuksellisten ihmissuhteiden rakentamista.

Korkean konfliktin ihmiset saattavat myös hallita itsensä rajoittamisen puutteen takia. He tekevät impulsseja ilman harkintaa, ja vaikka joskus saattavat katua tekojaan, usein he eivät kadu, koska he eivät ole valmiita ottamaan vastuuta omista toimistaan. Tämä impulsiivinen käyttäytyminen on osa heidän itseään tuhoavaa käytöstään, ja se voi johtaa siihen, että he itse luovat ongelmia, joita väittävät yrittävänsä ratkaista.

Tällaiset henkilöt voivat myös käyttää muita hyväkseen, pyytää jatkuvasti palveluksia, mutta eivät itse koskaan vastaa samalla mitalla. He voivat jättää huomiotta muiden pyynnöt ja vastata niihin omilla vaatimuksillaan, mikä entisestään luo väärinkäsityksiä ja konflikteja. Tämä kaikenlaisten vaatimusten esittäminen ilman vastavuoroisuutta lisää kaaosta ja tekee vuorovaikutuksesta epämiellyttävää ja stressaavaa.

Korkean konfliktin poliitikot saattavat myös käyttää ääri-ilmiöitä luodakseen mielikuvan, että he ovat suuria sankareita, jotka taistelevat suuria vääryyksiä vastaan. Tämä voi johtaa yhteiskunnan polarisoitumiseen, koska he luovat kuvitteellisia vihollisia, joiden kanssa taistelevat ja joita syyttävät kaikkien ongelmien aiheuttamisesta. Näin he pystyvät manipuloimaan kansalaisia, luomaan epäluottamusta ja edistämään omia etujaan samalla, kun he väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että korkean konfliktin käyttäytymisen tunnistaminen ei ole vain henkilökohtaista, vaan se on yhteiskunnallista. Korkean konfliktin poliitikot voivat käyttää strategioita ja taktiikoita, jotka eivät ole ainoastaan vahingollisia heidän itsensä ympärillä oleville ihmisille, vaan koko yhteiskunnalle. Tällaisen henkilön voima voi levitä nopeasti, ja yhteiskunta voi ajautua kaaokseen, jos tätä käyttäytymistä ei tunnisteta ajoissa ja siihen ei puututa.

Miten selkä saadaan elvytettyä ja vahvistettua tehokkaasti?
Miten hiilidioksidi kulkeutuu veressä ja kuinka sydämen syke säädetään?
Miten valmistetaan maukas ja ravitseva kasvisruoka nopeasti?