Miten voimme ylläpitää tietoa virheiden ja valeuutisten aikakaudella?

Julkisessa keskustelussa valeuutisista vaihdellaan moraalipaniikin ja kyynisyyden välillä. Jotkut pitävät niitä uhkana demokratialle, toiset taas näkevät ne jatkumona historiallisille juoruille ja propagandalle. Kuitenkin filosofisesti tarkasteltuna valeuutisten käsite paljastaa uudentyyppisen sosiaalisen ja tiedollisen häiriön, joka ei ainoastaan johda virheelliseen informaatioon, vaan myös murentaa luottamusta laajempiin tiedollisiin riippuvuuksiimme – ennen kaikkea siihen, että ympäristömme tarjoaa meille riittävän kattavan ja luotettavan tiedollisen näkymän.

Tiedolliset toimijat – ihmiset, jotka hankkivat, arvioivat ja säilyttävät tietoa – navigoivat informaatioympäristössään kahdella tavalla. Ensinnäkin he arvioivat lähteitä aktiivisesti, kriittisesti. Toisaalta he luottavat rutiininomaisesti ympäristöönsä: median toistuviin kaavoihin, uutisrakenteisiin, tuttuihin esitystapoihin ja jakelukanaviin. Häiriöitä syntyy silloin, kun nämä kaksi lähestymistapaa ovat epätasapainossa tai kun itse ympäristö on systemaattisesti vääristynyt.

Valeuutisten erityispiirre ei ole pelkästään valheellisuus. Kyse on siitä, että ne manipuloivat odotuksiamme uutisten koostamisen ja esittämisen prosesseista. Ne käyttävät hyväkseen niitä luottamusrakenteita, joita meille on kehittynyt suhteessa uutisiin: otsikointiin, visuaaliseen asetteluun, julkaisurytmiin ja siihen, kuka mitäkin sanoo. Tällainen manipulaatio ei ole sattumanvaraista – se on systemaattista, ja juuri siksi se on vaarallista.

Tiedollinen riippuvuus on useimmiten epäsuoraa. Emme tarkista jokaisen uutisen taustalähteitä, vaan luotamme siihen, että ympäristömme tekee sen puolestamme – tämä on niin sanottu episteminen kattavuus (epistemic coverage). Mutta kun järjestelmät, joiden pitäisi suodattaa ja validoida informaatio, tuottavatkin vääristymiä, emme enää voi nojata niihin samalla tavalla. Tällöin yksittäisten toimijoiden – lukijoiden, kansalaisten – on otettava aktiivisempi rooli tietonsa ylläpitämisessä.

Tiedon ylläpito ei ole yksinomaan uusien uskomusten omaksumista. Se tarkoittaa myös virheellisten uskomusten karsimista, uskomusjärjestelmän jatkuvaa hienosäätöä. Tämä prosessi – jota voidaan kutsua doxastiseksi hallinnaksi – on sekä kognitiivinen että sosiaalinen. Meidän on opeteltava tunnistamaan virhelähteet, arvioitava kriittisesti niitä tapoja, joilla omaksumme tietoa, ja ennen kaikkea kehitettävä rutiineja, jotka ohjaavat meitä luotettavien lähteiden äärelle.

Valeuutisten vastaiset strategiat eivät voi perustua pelkästään yksittäisiin faktantarkistuksiin tai yksilön kriittiseen ajatteluun. Tarvitaan järjestelmällisiä, mukautuvia ja yhteisesti jaettuja epistemisiä rutiineja – käytäntöjä, jotka kannattelevat luottamusta ilman että luottamus muuttuu sinisilmäisyydeksi. Tällaisia rutiineja ovat esimerkiksi säännöllinen altistuminen eri näkökulmille, lähteiden jatkuva arviointi muuttuvassa mediaekosysteemissä ja institutionaalisten tiedonrakenteiden läpinäkyvyyden vaatiminen.

Inhimillinen uskomusten hallinta ei ole täydellistä eikä voi olla. Emme voi valita, mitä havaitsemme tai miltä asiat tuntuvat. Kuten klassinen Müller-Lyer -illuusio osoittaa: vaikka tiedämme, että kaksi viivaa ovat yhtä pitkiä, ne näyttävät erilaisilta. Samalla tavoin valeuutiset voivat synnyttää "tiedollisia harhoja" – näkemyksiä, jotka tuntuvat oikeilta, vaikka ne ovat väärin. Tietoisuus näistä rajoista ei tarkoita vetäytymistä skeptisismiin, vaan pyrkimystä hallita virheriskejä: eliminoida virheellisiä uskomuksia silloin kun mahdollista ja minimoida uusien virheiden sisääntulo.

Tärkeää on myös ymmärtää, että valeuutiset ovat mahdollisia vain tietyissä sosiaalis-teknologisissa konteksteissa. Nykyinen mediaekosysteemi – algoritminen personointi, sosiaalisten medioiden informaatiosyötteet, klikkiotsikot – ei ainoastaan levitä informaatiota, vaan muokkaa odotuksiamme siitä, mitä tieto on ja miltä sen pitäisi näyttää. Tässä ympäristössä valeuutiset voivat jäljitellä uutisia uskottavasti ja kiertää normaalit arviointimekanismit.

Tiedollinen itsenäisyys ei tarkoita yksin pärjäämistä, vaan kykyä käyttää sosiaalisia resursseja taitavasti. Luotettavuus ei synny täydellisestä totuudellisuudesta, vaan siitä, että virheet voidaan tunnistaa, käsitellä ja korjata. Tiedon säilyttämisen taito on ennen kaikkea valppautta – ei vain siitä, mitä uskomme, vaan siitä, miten uskomme.

Miten epistemiset suodattimet muokkaavat tieteellisen tutkimuksen normatiivista laajentumista ja voivat johtaa tieteenkielteisyyteen

Epistemisten suodattimien vaikutuksia voidaan havainnollistaa kahdella kuvalla, jotka esittävät eri tapoja, joilla episteminen normi voi muokkautua tutkimusprosessissa. Näitä kuvia käytetään erityisesti, kun tarkastellaan tieteellistä tietämättömyyttä, jota esimerkkinä voivat toimia ne, jotka kieltävät tieteen tietyissä asioissa. Kuvat kuvastavat sitä, kuinka episteminen suodatin vaikuttaa tutkijan mahdollisuuksiin valita, mitkä väitteet ovat tutkimuksessa hyväksyttäviä ja miten ne muovaavat tutkimuksen laajentumista.

Kuva 5.1 havainnollistaa, kuinka uskomusten muodostamiseen liittyvä episteminen normi (EN1D-F) voi muokkautua epistemisten suodattimien vaikutuksesta. Kuva 5.2 puolestaan näyttää, kuinka uskomusten tarkistamiseen liittyvä normi (EN2D-F) voi muokkautua suodattimien vaikutuksesta. Kukin kuva esittää erilaisia tutkijatyyppejä, jotka elävät erilaisissa epistemisissä kehyksissä, ja nämä kehykset määrittävät, mitä voidaan pitää mahdollisina todistuksina tai mitä voidaan pitää uskomusten kumoajina.

Epistemiset suodattimet, kuten diskreditoivat suodattimet, rajaavat sen, mitkä väitteet voidaan hyväksyä todistuksiksi ja mikä voi toimia uskomusten tarkistamisen perusteena. Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että epistemiset suodattimet voivat olla hyvin moninaisia. Kuvat tarjoavat vain esimerkkejä siitä, kuinka suodattimet voivat kehittää yksilöiden tutkijanäkemyksiä ja suodattaa pois tietyt todisteet, jotka eivät tue tutkittavaa väitettä. Esimerkiksi kuvan 5.1 ulkoreunalla oleva "Agnostinen normatiivinen lainrikkoja" ei hyväksy mitään väitettä mahdollisena oikeutuksena uskomukselle, ja näin ollen hän pysyy epistemisesti epävarmana kaikista empiirisistä väitteistä. Toisaalta, "Dogmaattinen normatiivinen lainrikkoja" kuvassa 5.2 ei ole valmis muokkaamaan uskomuksiaan, vaikka uusia todistuksia olisikin tarjolla. Hän hylkää kaikki ne väitteet, jotka voisivat kyseenalaistaa hänen nykyiset uskomuksensa.

Tämä kuvaus auttaa meitä ymmärtämään, kuinka tiedeyhteisössä toimivilla tutkijoilla on tiukkoja sääntöjä sille, mitä pidetään hyväksyttävänä tieteellisessä tutkimuksessa ja mitä ei. Tieteellisen tutkimuksen tehtävänä on objektiivisesti arvioida todisteet ja muokata uskomuksia vastaavasti. Tämä kuitenkin muuttuu, kun epistemiset suodattimet, kuten tieteelliset vääristymät ja valeuutiset, pääsevät vaikuttamaan tutkijan ajatteluun. Esimerkiksi valeuutiset voivat muuttaa sen, mitä tutkijat pitävät tieteellisesti pätevänä, ja näin ollen vääristää tutkimuksen lopputuloksia.

Erityisesti tieteenkielteisyys voi syntyä, kun yksilöt tai ryhmät hyväksyvät vääristettyjä todisteita ja hylkäävät tieteellisesti pätevät lähteet. Valeuutisten rooli tässä prosessissa on keskeinen, sillä ne voivat luoda vääränlaisen todellisuuden, jossa tutkimuksen normatiiviset rajat siirtyvät ja normatiivinen laajentuminen poikkeaa siitä, mitä se perinteisesti on ollut.