Mikä rooli tilastotieteellä on alkuperäiskansojen tutkimuksessa ja itsehallinnassa?

Alkuperäiskansojen tutkimus ja tilastotiede ovat monille edelleen käsitteellisesti erillisiä alueita. Alkuperäiskansojen tietämys ja tutkimusmenetelmät, jotka usein korostavat kerrontaa, kokemusta ja yhteisön kollektiivista muistia, voivat tuntua olevan ristiriidassa tilastotieteellisen lähestymistavan kanssa. Tilastotiede on usein mielletty kylmäksi, objektiiviseksi ja välineelliseksi, kun taas alkuperäiskansojen tietämys on henkilökohtaisempaa, kulttuurisesti sidoksista ja eettisesti latautunutta. Tämä jakautuminen näkyy myös akateemisessa maailmassa, jossa tilastotieteet eivät ole saaneet paikkaansa alkuperäiskansojen tutkimusmenetelmien joukossa, vaikka ne ovat olennainen osa monia käytäntöjä, kuten itsehallintoa, terveydenhoitoa ja kulttuuristen resurssien hallintaa.

Kuitenkin tilastotieteiden ja alkuperäiskansojen tietämyksen yhdistäminen ei ole pelkästään tekninen kysymys. Se on ennen kaikkea kulttuurinen ja poliittinen kysymys. Alkuperäiskansojen tietämyksen tunnustaminen ja arvostaminen ei ole pelkästään integroinnin tekninen haaste, vaan myös eettinen ja valtarakenteiden kyseenalaistaminen. Perinteiset tilastotieteelliset menetelmät, jotka juontavat juurensa lännen kolonialistiseen ajatteluun ja hallintaan, eivät aina ole yhteensopivia alkuperäiskansojen kulttuuristen arvojen ja käytäntöjen kanssa.

Alkuperäiskansojen tieto on usein ollut "näkyvissä" vain ulkopuolisten määrittelemänä ja hallitsemana. Esimerkiksi tilastot, joita on kerätty alkuperäiskansojen terveyden, koulutuksen tai työllisyyden tilasta, ovat saattaneet luoda kuvan näistä yhteisöistä vain ongelmien ja puutteiden kautta. Tällöin alkuperäiskansojen itsearviointi ja omat käsitykset omasta tilanteestaan ovat jääneet usein huomiotta. Tämä luo vaaran, että tilastot voivat toimia ei vain kuvauksena vaan myös työkaluna hallinnan ja kontrollin välineenä.

Alkuperäiskansojen datahallinnan itsenäisyys tarkoittaa myös, että alkuperäiskansojen yhteisöt voivat itse määritellä, mitä tietoa kerätään ja miten sitä käytetään. Esimerkiksi alkuperäiskansojen terveystilastoja ei kerätä vain ulkopuolisten tutkimuslaitosten tai hallitusten tarpeisiin, vaan ne voivat tukea yhteisön omaa kehitystä ja hyvinvointia. Alkuperäiskansojen data on siten strateginen resurssi, joka on kytköksissä itsehallintoon, kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen voimaan.

Tilastotieteen ja alkuperäiskansojen tutkimuksen yhdistäminen vaatii kuitenkin myös uudenlaista lähestymistapaa tutkimusetiikkaan. Alkuperäiskansojen tietojen kerääminen ja käyttö ei voi tapahtua ilman yhteisöjen suostumusta, ja tutkimuksessa on otettava huomioon yhteisöjen kulttuuriset, eettiset ja poliittiset näkökulmat. Tilastotieteilijöiden on oltava tietoisia valtarakenteista, jotka voivat muokata sitä, miten tietoa kerätään ja tulkitaan.

Alkuperäiskansojen datan hallinta ja itsehallinta tarjoavat mahdollisuuden muuttaa tilastotieteiden käyttöä ja merkitystä. Kun alkuperäiskansat voivat hallita omaa tietoa, he voivat määritellä omat tarpeensa ja kehityksensä suunnan. Tämä on osa laajempaa kamppailua kolonialismin jälkeisten rakenteiden purkamiseksi ja alkuperäiskansojen itsenäisyyden tukemiseksi.

Miksi maoriiden tietojen omistusoikeus on tärkeää?

Maorikulttuuriin ja identiteettiin liittyvä tutkimus on viime vuosina saanut merkittävää huomiota. Maorien tietojen omistusoikeus, eli "Māori Data Sovereignty", on noussut keskeiseksi keskustelunaiheeksi, kun otetaan huomioon sekä kulttuuriset että taloudelliset vaikutukset, joita tämä kysymys tuo mukanaan. Maorit, kuten monet alkuperäiskansat ympäri maailmaa, kamppailevat tietojensa hallinnan ja oikeudenmukaisen käytön puolesta. Tieto ei ole vain tekninen tai taloudellinen resurssi, vaan se liittyy vahvasti kulttuuriin, historiaan ja yhteisön arvoihin.

Maorien ja muiden alkuperäiskansojen näkökulmasta tieto on monilla tasoilla pyhää ja sen jakaminen, säilyttäminen ja käytön valvonta voivat vaikuttaa syvällisesti identiteettiin ja hyvinvointiin. Tämä käsite ulottuu paljon laajemmalle kuin yksinkertainen tiedonkeruu ja analysointi; se liittyy maorikulttuurin arvoihin ja tapoihin, joissa tieto on usein sukupolvien mittainen ja hyvin kontekstualisoitu. Esimerkiksi maoriväestön osalta sukupolvien välinen yhteys tietoon ja kulttuuriin on elintärkeä identiteetin ja yhteisön vahvistamiseksi.

Tietojen omistusoikeus tarkoittaa, että maorit, kuten muut alkuperäiskansat, haluavat hallita ja päättää, miten heidän kulttuuristaan ja elämästään kerättyä tietoa käytetään. Tämä ei rajoitu pelkästään yksilöllisiin tietoihin, kuten terveystietoihin tai geneettisiin tietoihin, vaan myös laajempiin kulttuurisiin, kielellisiin ja historiallisesti merkittäviin tietoihin. Monet alkuperäiskansat kokevat, että heidän kulttuurinsa ja historiansa väärinkäytön estäminen on tärkeää heidän itsenäisyyttään ja hyvinvointiaan varten.

Esimerkiksi maorien yhteisöt ovat perinteisesti saaneet tietonsa suullisesti, ja sukupolvien välinen tieto on ollut keskeinen osa heidän elämäänsä. Nykyään, kun tämä tieto tallennetaan digitaalisessa muodossa ja jakelukanavat ovat moninaistuneet, on entistä tärkeämpää ymmärtää, kuinka tämä tieto voi olla alttiina väärinkäytöksille, vääränlaiselle käsittelylle tai jopa kaupalliselle hyväksikäytölle ilman yhteisön suostumusta.

Kysymys ei ole vain kulttuuristen oikeuksien suojelemisesta vaan myös taloudellisesta itsehallinnasta ja maorien mahdollisuudesta saada etuja omien tietojensa käytöstä. Alkuperäiskansat ovat olleet pitkään taloudellisen ja sosiaalisen epätasa-arvon kohteena, ja heidän tietojensa väärinkäytön riski voi pahentaa tätä epätasa-arvoa entisestään. Maorien tietojen omistusoikeus tarkoittaa siis myös mahdollisuuksia hallita taloudellisia resursseja ja osallistua paremmin päätöksentekoon, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja yhteisöihinsä.

Māori Data Sovereignty -käsitteen ymmärtäminen on kuitenkin monisyistä, ja sen tutkimus on monivaiheinen prosessi, jossa täytyy huomioida paitsi kulttuuriset näkökulmat myös tieteen ja teknologian rooli. Alkuperäiskansojen tietojen hallinnan kysymykset ovat tärkeitä paitsi heidän itsensä, myös globaalien organisaatioiden, tutkimuslaitosten ja hallitusten näkökulmasta. Yhteistyön ja kunnioituksen periaatteet ovat avainasemassa, kun käsitellään alkuperäiskansojen tietojen käyttöä ja jakamista.

Käytännön tasolla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että alkuperäiskansojen yhteisöillä on oikeus päättää siitä, miten heidän geneettisiä tai terveystietojaan käytetään, kuinka heidän kielensä ja kulttuurinsa tietoja säilytetään ja miten ne välitetään tuleville sukupolville. Tämä voi myös ulottua laajemmalle tieteen ja tutkimuksen alueelle, jossa alkuperäiskansat voivat asettaa ehtoja tutkimuksen teettämiselle ja varmistaa, että heidän kulttuuristaan ja historiastaan saatu tieto ei mene kaupallisten intressien tai väärinkäytösten alle.

On tärkeää, että yhteiskunnat ymmärtävät alkuperäiskansojen tietojen omistusoikeuden monimutkaisuuden ja kehittävät strategioita, jotka kunnioittavat sekä alkuperäiskansojen itsehallintaa että yleisiä eettisiä periaatteita tiedon keruussa ja jakamisessa. Tiedon omistusoikeuden kunnioittaminen voi parantaa alkuperäiskansojen elämänlaatua ja vahvistaa heidän kulttuuri-identiteettiään, mutta myös tarjota mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen nousuun ilman, että heidän kulttuurinsa ja perinteensä jäävät huomiotta.

Alkuperäiskansojen tietojen omistusoikeuden kysymys ei ole pelkästään oikeudellinen tai poliittinen asia, vaan se on syvästi juurtunut kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Tämän vuoksi keskusteluun on tärkeää tuoda esiin paitsi lainsäädännölliset ja teknologiset näkökohdat myös syvällinen ymmärrys alkuperäiskansojen omista kokemuksista, historiasta ja identiteetistä.

Miten Métis-yhteisön väestödynamiikka on kehittynyt Kanadassa?

Métisistä tuli taitavia lingvistejä, kehittäen oman kielen, Michifin, joka yhdistää Cree- tai Anishinaabe-kieltä ja ranskaa, ja joka eroaa selvästi pidginistä tai kreolista (Bakker 1997). On tärkeää huomata aluksi, että Métis-kansa on ollut suurimman osan 1900-luvusta pois Kanadan tilastollisesta kentästä ja tutkimuksesta, joka perustuisi eroihin muiden alkuperäiskansojen kanssa. Métis-identiteettikysymys oli poissa Kanadan väestönlaskennasta yli vuosisadan ajan, ja se lisättiin vasta pitkään täytettävään väestönlaskentakyselyyn vuonna 1986 (Statistics Canada 1989). Toisaalta kansallinen organisaatio, joka ajoi Métis-kansan oikeuksia, Métis National Council, perustettiin vasta vuonna 1983, jolloin se oli seurausta monimutkaisista alkuperäiskansojen poliittisista dynamiikoista, jotka syntyivät 1982 vuoden perustuslain palauttamisen jälkeen (katso Royal Commission on Aboriginal Peoples, vol. 4, ch. 5). Tämä puutteellinen sisällyttäminen sekä Métis-spesifisen väestötiedon puute ovat johtaneet käytännössä siihen, että Métis-kansan väestötiedot ovat lähes pyyhkiytyneet pois.

Statistics Canada ehdotti, että “Métis-väestö” vuonna 2001 oli Kanadan nopeimmin kasvava alkuperäiskansaväestö, ja yli kaksi kolmasosaa heistä asui kaupunkialueilla. Lähempi tarkastelu osoitti, että Winnipegillä oli suurin kaupunkimainen Métis-väestö ja lähes neljännes väestöstä oli muuttanut edellisen viiden vuoden aikana. Métisit olivat nuorempia kuin ei-alkuperäiskansallinen väestö, mutta vanhempia kuin ensimmäisten kansojen tai inuiittien väestö. Vuoden 2006 väestönlaskennassa ilmoitettiin, että Métis-väestö oli noussut 389 785:een, mikä oli noin kolmanneksen kasvu vuodesta 2001. Tämä jatkuva kasvu selitettiin kahdella tekijällä: korkeilla hedelmällisyysluvuilla ja lisääntyneellä itsetunnistautumisella Métisiksi.

Statistics Canada on myös ilmoittanut, että kanadalainen Métis-väestö kasvoi nopeasti, ja vuonna 2011 väestö oli jo 451 795. Suurin osa Métisistä asui edelleen läntisissä provinsseissa ja Ontariossa, ja suurin väestö oli Albertassa. Winnipegissä asui suurin kaupunkimainen Métis-väestö.

Mitä tärkeää vielä on ymmärrettävä? Métis-kansan väestökehityksessä ei ole kyse vain demografisista tekijöistä kuten hedelmällisyydestä tai muuttoliikkeestä, vaan myös syvemmistä kulttuurisista, poliittisista ja oikeudellisista ulottuvuuksista. Métis-identiteetin kehittyminen ja vahvistuminen on ollut pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka heijastaa kanadalaisen alkuperäiskansojen oikeuksien tunnustamista ja yhteiskunnan kehittymistä. Tärkeä osa tätä kehitystä on se, että yhä useammat kanadalaiset alkavat tunnistaa itsensä Métisiksi, mikä puolestaan vaikuttaa väestötilastoihin ja yhteiskunnan asenteisiin alkuperäiskansojen kulttuureja kohtaan.

Miten tehtiinkin vuonna 2018 määritellyn väestötilaston maori-peräisten henkilöiden heimotieto tarkasti ja eettisesti?

Väestötilastoinnin maori-peräisen väestön heimotiedon keräämistä varten käytettiin kahta erillistä kysymysryhmää: etninen ryhmä -kysymys, joka kartoitti yksilöiden kulttuuri-identiteettiä, ja maori-peräisyyttä koskeva kysymys, johon vastanneet henkilöt saivat lisäkysymyksen heimoyhteyksistään. Vuoden 2018 väestönlaskennassa maori-peräisten väestöryhmien määrä nousi 870 999 henkilöön, joista 21 prosenttia (184 000 henkilöä) lisättiin hallintotiedoilla, mutta heiltä ei ollut tietoa heidän heimoistaan. Lisäksi 8 prosenttia (68 000 henkilöä) ei antanut tietoja heimoistaan, mikä jätti osan tiedoista epäselväksi.

Väestönlaskennan tietojen korjaamiseen ja täsmentämiseen liittyi useita menetelmiä. Ensimmäinen vaihe oli etsiä puuttuvat heimon tiedot vaihtoehtoisista hallituksen tietolähteistä, erityisesti aiemman vuoden 2013 väestönlaskennasta. Koska heimon tietoja ei voitu täydentää muilla viranomaislähteillä, 2013 vuoden tietoja pidettiin vertailuarvona. Tässä vertailussa kävi ilmi, että noin 78 prosenttia niistä, jotka olivat raportoineet heimonsa vuonna 2013, teki saman myös vuonna 2018, mutta tämä luku vaihteli suuresti eri heimojen välillä.

Tätä prosessia varten otettiin käyttöön myös perhesukupuun logiikka: jos henkilö ei itse ilmoittanut heimoaan, hänen vanhempiensa ilmoittama heimo oli hyväksyttävä. Tällä tavoin saatiin täytettyä aukkoja, joissa lapsille ei ollut annettu heimon tietoja. Vaikka osassa tapauksista käytettiin tilastollisia imputointimenetelmiä, hallituksen asiantuntijat suosittelivat mieluummin 2013 vuoden väestönlaskennan tietojen hyödyntämistä kuin uusien tilastollisten arvioiden luomista.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vuonna 2018 käyttöön otetun heimon ilmoittamisjärjestelmän verkkoversio oli voinut vaikuttaa siihen, että vähemmän henkilöitä ilmoitti kaikki heimonsa, mikä oli myös otettava huomioon väestötilastojen korjaamisessa. Vastaajien, jotka ilmoittivat heimon vuonna 2018, mutta ilmoittivat vähemmän heimoja kuin vuonna 2013, saatiin lisättyä niiden heimojen tiedot, jotka he olivat ilmoittaneet aikaisemmin. Tämä paransi kokonaisilmoitettujen heimotietojen määrää.

Seuraavaksi tilastotarkastajat laativat ei-vastausten painokertoimet. Tämä tarkoitti, että jokaiselle henkilölle, jolla oli heimon tiedot, annettiin paino, joka perustuisi siihen, kuinka todennäköisesti hän olisi ilmoittanut heimonsa. Esimerkiksi Pohjois-Mantereelta kotoisin oleville 20-vuotiaille miehille, joilla oli 50 prosentin todennäköisyys ilmoittaa heimo, painotettiin heidän ei-ilmoittamattomia tietojaan kahdella.

Tilastollisessa analyysissä käytettiin kahta menetelmää, joiden avulla arvioitiin tietojen luotettavuutta. Yksi menetelmä oli 2013 vuoden väestönlaskentatulosten käyttö, ja toinen oli painotettujen tietojen käyttö, jotka olivat peräisin vain vuoden 2013 heimon ilmoittamista, ja niistä saatiin lisätietoa vuonna 2018 ilmoittamatta jääneistä. Eri menetelmien vertailu osoitti, että ensimmäinen lähestymistapa ei aina tuottanut tarkkoja tuloksia erityisesti niille heimoille, jotka olivat lisätty väestönlaskentaluokitteluun vasta vuoden 2017 jälkeen.

Erityisesti uudelleen määritellyille heimoille, jotka olivat saaneet tilastollisia tunnisteita vasta vuonna 2017, on suuria haasteita paikkansa saamisessa väestönlaskentaan. Tämä korosti sitä, että vain tilastollinen painotus ei ollut aina riittävä, ja osassa tapauksista oli parempi käyttää alkuperäisiä, luotettavia vuoden 2013 tietoja. Tämä oli tärkeä huomio, sillä uudet heimoluokat saattoivat jäädä tilastollisesti huonosti näkyville aiemman, vähäisemmän datan vuoksi.

Lopputulos oli, että heimojen tietoihin liittyvä epätarkkuus väheni merkittävästi, ja tarkastelutulosten uskottavuus parani huomattavasti, vaikka kaikki puuttuvat tiedot eivät olleetkaan täydellisesti saatavilla. Koko prosessi vaati monia kulttuurisia ja tilastollisia kompromisseja, mutta sen päätavoitteena oli varmistaa, että maori-peräisten henkilöiden heimotieto säilyi mahdollisimman tarkkana ja eettisesti hyväksyttävänä.

Indigenous Data Governance: The Role of Sovereignty and Methodologies in Indigenous Health and Wellbeing

Indigenous data governance is an emerging field that intersects with the broader discussions of sovereignty, identity, and self-determined research methods. At its core, this governance system is not merely about ownership of data but also about the rights to control, manage, and utilize data in ways that respect Indigenous knowledge systems, cultural norms, and traditions. The inclusion of Indigenous perspectives in data governance challenges the dominant paradigms of research, often rooted in colonial structures, and advocates for a more equitable and culturally relevant approach to knowledge production.

Data sovereignty, as an essential component of Indigenous data governance, refers to the rights of Indigenous peoples to govern the data collected about them, their communities, and their environments. This concept is intricately tied to self-determination, which is at the heart of Indigenous activism and social justice. By asserting control over their own data, Indigenous peoples seek to ensure that their cultural, social, and political rights are respected and preserved. This approach also directly addresses the historical misuses and misinterpretations of Indigenous data that have contributed to the marginalization and erasure of these communities in global and national datasets.

The shift towards Indigenous data sovereignty also highlights the importance of ethical frameworks in research. Unlike conventional research practices that often exploit Indigenous knowledge without adequate compensation or acknowledgment, data governance frameworks like OCAP (Ownership, Control, Access, and Possession) demand that Indigenous communities retain control over how their data is accessed and used. This is particularly relevant in health research, where Indigenous populations have been historically subjected to harmful studies that do not reflect their needs or interests. By ensuring that data is collected with the full participation of the communities it pertains to, these frameworks advocate for a more just and respectful relationship between researchers and Indigenous peoples.

The issue of data governance also intersects with the broader societal discussions about inequality and justice. The historical legacy of colonialism has not only disrupted the sovereignty of Indigenous peoples but has also left deep structural inequalities in the systems that govern health, education, and social services. Indigenous data sovereignty is a powerful tool for dismantling these inequities, as it allows Indigenous communities to reclaim their narratives and challenge the data practices that have been used to perpetuate their marginalization.

However, the adoption of Indigenous data governance faces several challenges. There are ongoing debates within the Indigenous communities themselves about the best ways to manage and govern data. Different groups may have varying perspectives on what constitutes "traditional" knowledge and how it should be integrated with modern data systems. Moreover, the capacity to implement these governance frameworks requires significant investments in infrastructure, education, and research. The role of international organizations and governments is also crucial in supporting these efforts, especially in terms of providing the legal and financial resources necessary for these frameworks to function effectively.

Beyond the frameworks and methodologies, it is crucial to understand that Indigenous data governance is ultimately about restoring power to Indigenous peoples. It challenges the long-standing colonial practices that have dictated the terms of Indigenous engagement with research and data collection. Through self-determined data practices, Indigenous peoples can reclaim agency, rewrite their own stories, and shape the future in ways that are in harmony with their values and cultural practices.