Uuden liiton perintö on Jumalan taivaasta lähteminen ja lihaksi tuleminen, kun Jeesus ilmestyy Jumalan valituksi fenotyypiksi. Jumala asettaa kaiken jumaluuden maan päälle. Hän päättää ottaa inkarnaation riskin, ja apostoli Paavali vie Jumalan DNA:n julkiseksi varhaisessa kristillisessä missiossaan, tarjoten Jumalan sovituksen tunnusmerkkejä koko maailmalle. Tällöin alkaa paratiisi, joka on aina julkinen tapahtuma ja kutsu, joka kokoaa yhteen ja houkuttelee osallistumaan. Kuten olemme nähneet, Markuksen evankeliumin alku on voimakas: "Jeesus Kristus, Jumalan Poika" (Mark. 1:1) on tulossa. Näytelmä alkaa, ja Jeesus kohtaa Johannes Kastajan Jordan-joen rannalla, tilaisuudessa, joka merkitsee hänen julkisen palvelustehtävänsä alkamista.

Kristillinen kaste sai alkunsa Johannes Kastajalta, jonka myöhemmin surmasi kuningas Herodes tyttärensä Salomen tanssin johdosta. Se yhdistettiin kieltämiseen ja tunnustamiseen. Jeesuksen omassa aloituksessa Saatana ilmestyy ja tarjoaa hänelle maailman, jos tämä näyttäisi ihmeitä ja suostuisi vallan ja maailman järjestelmien henkiseen alistamiseen. Jeesus hylkää Saatanan ja suuntaa kohti uutta luomista, joka on niin uutta, että jopa Karl Marx tai Mao Zedong, jotka aina toivoivat "uuden sosialistisen ihmisen" syntyä, olisivat kateellisia.

Jeesus käy Galileassa ja julistaa: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; kääntykää ja uskokaa evankeliumiin" (Mark. 1:14–15). Ensimmäiset seuraajat, kalastajat Pietari ja Andreas, kutsutaan seuraamaan Jeesusta: "Tulkaa seuraamaan minua, niin teen teistä ihmisten kalastajia" (Mark. 1:17). Uuden liiton evankeliumit kertovat tarinoita Jumalan valtakunnasta, joka on kuin jännittävä paraati, jota Jeesus johtaa ja jossa hän etsii seuraajia, jotka uskovat, että tämä on paraati, jota ei kannata jättää väliin. Älä jätä paraatia kulkemaan ohitsesi – tämä on kristinuskon sanoma edelleen tänä päivänä, kuten monet evankeliumien "päätöksenteon vertaukset" osoittavat.

Kristinuskon sanoma on edelleen se, että on mahdollista sanoa ei. On mahdollista antaa paraatin kulkea ohitse. Tämä näkyy myös Pew Researchin mukaan, kun tutkitaan niitä, jotka eivät halua sitoutua mihinkään uskontoon (ns. "nones") tai ne, jotka ovat kokeneet uskon elämän pettymyksinä ("dones"). Kuinka moni odottaa tänä päivänä paraatia, joka nostaisi Kristuksen uudelle korokkeelle ja kuljettaisi hänet kaupungin läpi? Kuinka moni köyhistä, nälkäisistä, kodittomista ja niitä, jotka kaipaavat myötätuntoista korvaa, odottaa uudenlaisen sosiaalisen evankeliumin saapuvan heidän luokseen?

Amerikassa on sanottu, että kolmas osa kansasta haluaisi nähdä kristinuskon kansallisena uskontona, ja monet kaipaavat teokraattista yhteiskuntaa, vaikka Raamatun linjat eivät ole sitä, mitä he etsivät. Samalla sekulaarinen maailma tukehdutaan uskonnollisiin höyryihin. Tänään Amerikassa, oli kyseessä sitten Raamattua uskovat tai sekulaariset epäilijät, tai suuri enemmistö, joka on menettänyt sydämensä cynismin vuoksi Wall Streetille ja Washingtonille, Jumalan exodus tuntuu olevan odottamaton yllätys.

Kun kirkko aloittaa uskonnollisen vaelluksen Egyptistä, liittyykö moni siihen? Miltä kadulta Jumala meni, kun inkarnaatio sakramentaloi maailman? Konservatiivit eivät halua kuulla vallankumouksellisesta Jumalasta, eivätkä sekulaarit halua kuulla mistään Jumalasta lainkaan. Onko monille tullut vaikeaksi edes ajatella Jumalaa, aivan kuten monille on vaikeaa ajatella valtiota tai kuvitella yhteistä hyvää? Elämme yksin, ilman Jumalaa ja ilman liittoutuneita yhteisöjä.

Jeesuksen aikana, juuri ennen hänen syntymäänsä, eräs juutalaisuuden lahko, esseneet, oli vetäytynyt erämaahan valmistautuakseen Jumalan paluuseen eksilistä. He uskoivat, että riittävän puhdistunut yhteisö voisi houkutella Jumalan ilmestymään uudessa Messiaan aikakaudessa. He toivoivat henkisen elämän vaalimista, Jumalan äänen kuuntelemista ja elämän yksinkertaistamista.

Vaikka tänä päivänä näyttäisi siltä, että Jumalaa on paljon ja uskonnollista aktiivisuutta riittää, uskonnollisten saarnaajien puheet ovat usein täynnä isänmaallista mahtailua, taloudellista voitonhimoa ja hyvin tunnettuja ennakkoluuloja. Eksoduksen kertomusta voi lukea orjat, mutta se on tuntematon Wall Streetillä, jossa Goldman Sachs hallitsee, tai niille, jotka uskovat valkoisen ylivallan olevan heidän liittoutunut etuoikeutensa.

Miksi uskon ja työtaistelun perintö on edelleen ajankohtainen?

Työväenliikkeen ja erityisesti maataloustyöläisten kamppailut ovat yhä tänäänkin osa meidän yhteiskuntamme syvällistä keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Esimerkiksi vuonna 1968, kun Cesar Chavez johti kuuluisan Eucharistisen juhlan, maataloustyöläisten taistelut olivat keskiössä. Chávezin ja muiden aktivistien vastarinta heijasti yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka olivat levinneet maanlaajuisesti. Tämä muistuttaa meitä siitä, kuinka syvä yhteiskunnallinen kuilu voi olla ja kuinka pitkään oikeudenmukaisuutta on täytynyt odottaa.

Grapes of Wrath -kampanja, joka oli aloitettu osana boikottia Kalifornian viininviljelijöitä vastaan, toi esiin paitsi maataloustyöläisten kärsimykset, myös koko yhteiskunnan roolin näiden epäkohtien ylläpitämisessä. John Steinbeckin romaanin nimi viittaa rikkaaseen raamatulliseen kuvaan, jossa vihaavat rypäleet symboloivat jumalallista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla myös maatalouden rakenteellista epätasa-arvoa. Viiniviljelmät, joissa työskentelevät työntekijät olivat usein köyhiä ja juurtuneita eriarvoiseen yhteiskuntaan, olivat esimerkkejä järjestelmistä, jotka toistuvasti murskasivat yksilöiden oikeudet ja toiveet paremmasta elämästä.

Tämän taistelun taustalla oli kuitenkin aina syvempi uskon ja oikeudenmukaisuuden perinne, joka vetoaa kaikkein perimmäisiin arvoihin: ihmisarvoon ja yhtäläisiin oikeuksiin. Tämä näkyi paitsi Chávezin itsensä elämässä, myös hänen seuraajissaan, jotka jatkoivat työtä epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi. Yhteiskunnan vähemmistöt, olipa kyseessä maataloustyöläiset, kaupungin köyhät tai maahanmuuttajat, ovat kokeneet ja kokevat edelleen syvää eriarvoisuutta, joka on sysännyt heidät yhteiskunnalliseen ja poliittiseen boikottiin ja vastarintaan.

Voimme kysyä: miksi tämä malli, joka näyttäisi olevan menneen ajan tarina, on niin ajankohtainen tänään? Nykyään monia työtaisteluita ohjaavat edelleen samat perusperiaatteet kuin 1960-luvun alkuvuosina: oikeus järjestäytyä, oikeus saada reilut palkat ja oikeus elää ihmisarvoista elämää ilman pelkoa tai sortoa. Vaikka oikeudenmukaisuuden vaatimukset ovatkin saaneet uusia muotoja – olipa kyseessä teknologiateollisuus, palvelualat tai maahanmuuttajien kohtelu – perimmäinen kysymys pysyy samana: kenen hyväksi taloudelliset ja poliittiset järjestelmät lopulta toimivat?

Erityisesti jälkimmäinen kysymys, joka liittyy siihen, kuinka yhteiskunta organisoi työn ja työvoiman, on tullut entistä ajankohtaisemmaksi. Suurten yritysten ja teollisuuden kasvaessa, monet työpaikat ovat olleet jatkuvasti epävarmoja, ja monet työntekijät ovat jääneet ilman suojelua ja oikeuksia, jotka kuuluvat reilussa yhteiskunnassa työskenteleville. Näin ollen on erityisen tärkeää, että yhteiskunta ja sen jäsenet pitävät yllä historiallista muistia siitä, kuinka järjestelmällinen epäoikeudenmukaisuus on muokannut yhteiskuntaa – ei vain maataloustyöläisten tai teollisuustyöntekijöiden osalta, vaan myös nykyisten työntekijöiden näkökulmasta.

Chávezin ja muiden taistelijoiden esimerkit opettavat meille, että muutokset eivät tapahdu itsestään. Ne edellyttävät vahvaa yhteiskunnallista painetta, joka lähtee yksilöistä ja yhteisöistä. Kun yhteiskunta ei pysty tarjoamaan perusvaatimuksia oikeudenmukaisuudesta, voimme silti toivoa, että uusi liikehdintä saa aikaan sen, että ihmiset alkavat vaatia parempia työolosuhteita, oikeudenmukaisempaa palkkaa ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Tämä ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan myös moraalinen ja hengellinen kysymys, joka heijastaa sitä, kuinka näemme toiset ihmiset ja kuinka arvostamme heidän elämäänsä.

Maailmanlaajuisesti olemme nähneet, kuinka tietyt uskon ja toivon symbolit, kuten exoduksen teemaa käsittelevät kuvat, voivat tuoda uutta toivoa ja voimaa niille, jotka kamppailevat sorron ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Näiden symbolien voima ei ole vain uskonnollinen, vaan myös kulttuurinen ja yhteiskunnallinen, sillä ne muistuttavat meitä siitä, että on mahdollista unelmoida paremmasta tulevaisuudesta ja taistella sen puolesta.

Toisin kuin monet nykyiset skeptikot, jotka saattavat väittää, että kaikki uskon ja toivon ilmentymät ovat vain ihmisten luomia kuvitelmia, uskon että radikaalit kuvat ja puheenvuorot voivat olla voimakkaita välineitä, jotka haastavat vallitsevan järjestelmän ja avaavat mahdollisuuksia suurempaan oikeudenmukaisuuteen. Toisin sanoen, vaikka jokainen aikakausi tuo omat haasteensa ja epäilyksensä, ei ole koskaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa, erityisesti silloin, kun kyse on työntekijöiden oikeuksista ja ihmisarvosta.

Miten kristillinen toivo muuttaa maailmaa ja uskovia?

Toivo on voima, joka vie meidät eteenpäin, jopa kohti Jumalan lupaamaa loppuratkaisua, jossa tämä maailma uudistuu. Toivo ei ole pelkästään henkilökohtainen tunne tai mielen tila, vaan se on myös poliittinen voima. Kristillinen toivo ei voi jäädä piiloon yksittäisten ihmisten sydämiin, eikä se ole vain yksityinen kokemus. Sen täytyy koskettaa koko maailmaa ja muuttaa sitä, sillä Jumala on itse poliittinen – Jeesuksen saarnatessa Jumalan valtakunnasta, joka haastoi sekä keisarikunnan että temppelin vallan. Toivo ei ole yksityistä, vaan se on toivo koko maailmalle, koska Jumalan lupaus ei ole vain henkilökohtainen pelastus, vaan koko maailman pelastaminen.

Kristillisen toivon ytimessä on ajatus, että toivo liittyy maailman ja historian muutokseen. Toivo ei ole vain tulevaisuuteen suuntautunut haave, vaan se on voima, joka saa ihmiset toimimaan ja muuttamaan maailmaa jo tänään. 1960-luvulla, toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, alkoi uusi pohdinta kristillisestä toivosta. Maailman kirkot olivat miettineet, miten toivo voi tulla uudeksi voimana ajassa, joka oli täynnä uhkia ja katastrofeja. Maailman kirkon 1954 kokouksessa keskusteltiin: "Jeesus Kristus, maailman toivo." Vuonna 1968 teemaksi tuli: "Katso, minä teen kaikki asiat uusiksi."

Tässä kontekstissa saksalainen teologi Jürgen Moltmann kehitti teologian toivosta, joka oli avointa tulevaisuudelle ja valmis kohtaamaan sen haasteet. Moltmann jakoi vasemmistolaisten hegeliolaisten ja marxilaisten näkemyksen siitä, että oikea ajattelun ja toiminnan alue on itse historia, ei jonkinlainen henkilökohtainen hengellisyys, joka sulkeutuu yksittäisten ihmisten sydämiin. Hänen suurin oivalluksensa oli kristillisen käsityksen "ristille naulattuun Jumalaan" yhdistäminen: Jumala ei ole jossain etäällä, vaan hän on täysin läsnä ristillä, koko inhimillisessä kärsimyksessä ja epäonnistumisessa. Tämä avaa mahdollisuuden Jumalan jatkuvaan muutokseen ja vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.

Moltmannin ajatus siitä, että meidän inhimillinen projektimme – myös epäonnistumisineen – tulee osaksi Jumalan elämää, avaa toivolle uuden ulottuvuuden. Kristittyjen toivo ei ole vain luottamusta siihen, että Jumala on jossain tulevaisuudessa, vaan siihen, että me, ihmiset, kuljemme kohti uutta maata – maata, joka on lopullinen todistus Kristuksen ylösnousemuksesta ja elämän voitosta kuolemasta. Tämä uusi maa, joka tulee olemaan kaikkien toivon täyttymys, on samalla Jumalan tulevaisuuden lupausta. Tämä ei ole vain hengellistä pohdintaa, vaan konkretisoituu toiminnaksi tässä ajassa ja paikassa, maailmassa, joka odottaa pelastusta.

Moltmannille kristillinen toivo ei ole vain passiivista odotusta, vaan se on toimintaa, joka haastaa meidät toimimaan paremman maailman puolesta. Meidän ei ole mahdollista hyväksyä maailmaa sellaisena kuin se on. Toivo ei anna meille lupaa olla tyytyväisiä siihen, että maailmassa on köyhyyttä ja nälkää, kun me itse täytämme lautasemme varastetulla ruoalla. Kristillinen toivo vaatii meitä kyseenalaistamaan ja asettamaan itsellemme uudenlaisen tavoitteen: ei vain säilyttämistä, vaan aktiivista muutosta.

Moltmannin ajatus eskatologiasta on tärkeä. Eskatologia ei ole vain teologinen pohdinta, joka tulee esiin vasta kirkon opetuskauden lopussa, vaan se on lähtökohta teologiselle toiminnalle. Eskatologinen suuntautuminen ei ole pelkkää päättymisen odotusta, vaan se on alku uudelle mahdollisuudelle, joka vie meitä kohti parempaa maailmaa. Tämä ajattelu ei ole vain henkistä teologiaa, vaan se on myös yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa, joka pyrkii luomaan oikeudenmukaisemman maailman.

Moltmannin vision mukaan kirkko ei ole vain omassa pyhäkössään sulkeutunut yhteisö, vaan se on "exoduskirkko" – vaeltava kansa, joka kulkee kohti Jumalan lupaamaa uutta liittoa ja uutta yhteiskunnallista sopimusta. Tämä kirkko ei jää paikoilleen, vaan se kulkee kohti tulevaisuutta, jossa kaikki, erityisesti köyhät ja sorretut, kokevat toivon ja uudistuksen. Kirkon tehtävä ei ole vain olla hengellinen saareke, vaan se on osa maailmaa, joka odottaa uudistusta ja pelastusta.

Moltmannin ajattelussa on myös mielenkiintoinen huomio: Jumalan lupaus tulla tulevaisuudessa on tärkeämpää kuin se, mitä Jumala on tehnyt menneisyydessä. Tämä avaa kirkolle mahdollisuuden kulkea kohti tulevaisuutta ilman, että se jää vangiksi menneisyyden perinteisiin ja rakenteisiin. Kirkon ei tarvitse pelätä maailmaa, vaan sen täytyy astua maailmaan, olla siellä aktiivisesti ja tuoda toivon sanoma siihen.

Kirkon kutsumus on osallistua aktiivisesti maailman uudistamiseen, ei odottaa vaan liikkua eteenpäin, ja tämä vaatii kykyä elää toivossa, ei pelkästään uskossa. Tämänkaltaisen toivon elämistä voidaan verrata siihen, miten olemme tottuneet sanomaan "usko on nähdä", mutta voimme yhtä hyvin oppia sanomaan "toivo on toteuttaa tulevaisuutta".

Tämä kaikki edellyttää kirkolta kykyä toimia yhteisönä, jossa kaikki elävät yhdessä toivossa. Kirkko ei ole yksittäisten uskovien kokoontuminen, vaan se on yhteisö, joka luo toivon maailmaan. Tämän yhteisön tulee löytää myös tapoja, joilla se voi tukea maailman köyhiä, haavoittuvia ja syrjäytyneitä. Toivo on aina suuntautunut siihen, mikä voi tulla, ja se vie meitä kohti uutta yhteiskuntaa, jossa kaikki saavat osansa oikeudenmukaisuudesta ja elämän mahdollisuuksista.

Miten ekologinen ja hengellinen oikeudenmukaisuus voivat liittyä toisiinsa nykymaailmassa?

Ympäristökriisin syveneminen on johtanut siihen, että monet ovat alkaneet pohtia elämänsä merkitystä suuremmassa mittakaavassa. Muistammeko vielä Earth First! -liikkeen, joka syntyi 1980-luvulla ja luisui poliittiseen ja institutionaaliseen anarkiaan 1990-luvulla? Mainitsen tämän liikkeen, vaikka se epäonnistui kestämään, sen vuoksi, että sen edustamat ajatukset elävät edelleen vihreässä uskonnossa ja ympäristönsuojeluliikkeissä. Ympäristön elpyminen ei vaadi synkkää apokalyptista murehtimista, vaan juhlitaan ja nostetaan tietoisuutta. Täsmällinen katsaus maapallon tilaan sai alkunsa ensimmäisestä Earth Daysta vuonna 1970, jolloin syntyi ajatus siitä, että elämme ei nykyhetken tuloilla – auringon jatkuvalla energialla – vaan kertynyttä pääomaa, kuten jääkauden jälkeistä vettä, öljyä ja mineraaleja. Tulevaisuuden pohdinta vaatii menneisyyden arviointia. Me alamme nähdä, että olemme pantanneet lastemme tulevaisuuden. Ympäristönsuojelun huolenaiheita ovat energia, ilmastonmuutos, otsonikerroksen ohentuminen, saasteet, turvallinen ja saatavilla oleva vesi, kestävä maatalous ja väestönkasvun hillitseminen.

Nämä uudet, herättelevät havainnot saivat vastauksekseen vastaluuloja, kuten sen, että liiallinen kulutus on mielenkiintoinen moraalinen kysymys mutta ei biologinen (Dick Cheney); että luontoa tulisi tarkastella esteettisin termein; että jos todellisia ympäristöongelmia olisi, raaka-aineiden hinnat varoittaisivat meitä; että menneisyys valaisisi riittävästi tulevaisuutta; että nopea talouskasvu on itse asiassa hyvä ympäristölle; ja että "suuri hallitus", joka on tarpeen ympäristödraamojen ratkaisemiseksi, tekisi enemmän haittaa kuin hyötyä – erityisesti vapaalle markkinataloudelle. Vapaiden markkinoiden ajattelutavassa luonnonvarat vaikuttavat äärettömiltä ja siksi taloudellisesti arvottomilta: ekologiset näkökulmat ovat "ulkopuolisia" tekijöitä, joita ei voida laskea taloudellisiin laskelmiin, ja ne jäävät pois yritysten taseista. Tällöin korko ja voitot vain kiihdyttävät riiston tahtia. Yhteiskunta, joka ylistää rajatonta hankintaa, ei voi kunnioittaa maapallon elämän eheyttä. Kapitalismin suuri myytti on markkinakasvun itseensä säätelevä, itseään parantava mekanismi, joka on rapauttanut ja halveksinut kulttuureja kaikkialla – ja myös maapallon.

Ekologinen talous on moraalinen talous, jossa taloudelliset suhteet ovat huolenpidon ja keskinäisen riippuvuuden ilmentymiä, ei väkivallan ja hyväksikäytön. Vaikka nykyaikainen biologia ja maapallon tiede johtavat ympäristöliikettä, on tunnustettu, että moderni tiede on myös osaltaan tuottanut maapallon hävittämisen kuvitellessaan luonnon ihmiskunnan valloittamaksi paikaksi ja maallistuneen filosofian, joka "pelasti" maapallon Jumalan läsnäolosta ja vei sen mytologisen kertomuksen pois. Erityisesti naiset huomasivat, että maapallo oli aikaisemmin – mutta ei enää – usein mielletty kosmiseksi äidiksi, ja että luonnon jumaluudet olivat tavallisesti naispuolisia. He eivät voineet olla huomaamatta, että sekä naiset että maapallo olivat joutuneet julman miesvaltaisuuden alaisiksi, ja että vieraantuminen kehosta ja sen viisaudesta on ekologisen kriisin sisäinen ulottuvuus. He huomasivat, että se, mitä tapahtuu kehoille, naisten kehoille ja luonnolle, on kaikki yhteydessä toisiinsa.

Kunnes naiset johdattivat tiensä, ei kukaan, ei edes raamattuun perustuva uskonnollinen ajattelu, ollut suremassa kadotettua äitiä. Ympäristön hengellinen huolenpito ei ole rajoittunut vain Länteen. Kiinnostava esimerkki henkisistä arvoista, joita tuotiin maapallon puolustamiseen, on puunhalausliike, jonka alkujuuret ovat pohjoisessa Intiassa 1970-luvulla. Liike yhdisti hindulaisen omistautumisen metsien eheyteen ja Gandhin väkivallattomuuden. Naiset paastoivat, halasivat ikivanhoja puita, makasivat puun kaatamiseen tarkoitettujen kuorma-autojen edessä ja kitkivät eukalyptussuunnitelmien taimia. He yksinkertaisesti vastustivat lännen kaksijakoisia käsityksiä julkisesta/privaatista, moraalista/omakohtaista etua, biokeskismistä/ihmiskeskeistä ajattelua sekä taistelua/pragmatismia. Kolmannen maailman he näkivät kansainvälisenä velkavankilana, laajana plantaasina, jota hallitsivat kaukaiset isännät. He uskoivat, että maata ei voida eikä pidä omistaa, vaan sitä tulee kunnioittaa ja hoitaa. Heidän intuitionsa olivat hämmästyttävän samankaltaisia kuin heprealaisten profeettojen sanomat, jotka puhuivat liberalistisesta Jumalasta.

Edistyksellinen uskonto, joka löytää Jumalan kaikista asioista ja kaikki asiat Jumalassa, haluaa palauttaa maapallon ja luonnon mytologisoimisen – sellaista ei tulisi tieteilijöiden torjua. Se elvyttää maapallon kuvauksen Jumalan ruumiina. Monoteistinen pelko panteismista, joka on niin tyypillinen lännen uskonnolle ja niin kätevä maapallon ryöstämiselle turvallisesti "ei-Jumalan" käsityksestä, voi antaa tietä uudelle kosmogenezille. Arkaainen maapallon pyhittäminen on nostettu esiin lännen uskonnollisten suuntausten taipumusta vastaan, joka pitää historiaa luontoon nähden parempana paikkana, jossa Jumala kohdataan. Kaikki on pyhää niille, jotka avaavat silmänsä ja ottavat kengät pois.

Miten uskonnollinen mielikuvitus voi kohdata nykymaailman utopistisia toiveita?

Kun konservatiivit liittävät utopian vain kaukaiseen taivaaseen, he pitävät tämän maailman suojassa Jumalan liberaalismin tartunnalta. Tätä voidaan kutsua uskonnollisen mielikuvituksen epäonnistumiseksi. Loppujen lopuksi toivo etsii päivää, jolloin taivas ylittää maan kynnyksen, kuten kristityt uskovat sen tapahtuneen Uuden Testamentin mukaan Jumalan inkarnaationa Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta jos taivas on kaikkien metaforien äiti, meidän on huolehdittava nykykielen kantokyvystä, jotta se pysyisi horisontissamme. Utopistinen toivo luo tämän yhteyden, ja me kuolemme sen puutteesta. Meidän on vastustettava kaikkia, jotka haluavat vapauttaa meidät uskonnosta, runoudesta, salaisuuden ja ylittämättömyyden sanoista – ja vastustettava fundamentaalisteja, jotka haluavat pelastaa meidät kirjaimellisuuden kautta. Niitä vastaan, jotka haluavat vapauttaa meidät järjen avulla, kuljemme runoilijoiden mukana etsimässä kadonneita sanoja.

Mitä me saamme, kun kieltämme suurempien kertomusten olemassaolon? Miten olemme parempia, kun epäonnistumme kirjoittamaan vapauttavaa Jumalaa sosiaaliseen sopimukseen? Jumalan tulon loputtomasti lykkääminen, kapitalistisen DNA:n suojaaminen jumalallisilta muunnelmilta, Jumalan sitominen pieniin pyrkimyksiin ja tuttuihin ennakkoluuloihin – kaikki nämä strategiat haaskavat sen vapautuksen, jonka Raamatun Jumala tarjoaa. Mielenräjäyttävät ilmestykset keitetään mukautettaviksi mukaviksi poluiksi. Mutta ei ole hyvää, kun irrotamme ihmisen projektin sen rikkaasta kuvittelukyvystä. Me vain etääntymme hengen elämästä ja vieraannutumme syvimmistä haluistamme. Kun niin suuri osa maailmasta kärsii, ei ole aikaa ikonoklasmille, joka kieltää Jumalan kuvittelun ihmisen projektissa. Uskominen on näkemistä. Eikö utopismi ole vaikea yritys matkia liberaalia Jumalaa epäliberaalilla maapallolla?

Sekularistit usein projektioivat itseensä itseensä tyytyväisen ilmapiirin. He uskovat vakaasti, että uskonnon voitto on yksi valistuksen rationalismin, tieteen ja moderniteetin "varmoista tuloksista". Kuten uskonnolliset fundamentalistit muissa yhteyksissä, he tuovat epäilemättömän itseluottamuksensa julkiseen tilaan ja vaativat yksinoikeuksia. He ovat täysin varmoja, että uskonnollinen keskustelu kuuluu jäädä kotiin tai rajoittua kirkkoihin, tai paremminkin jäädä eläkkeelle. Heidän kantaansa tukeakseen he väittävät uskonnon vapauslain ja ensimmäisen muutoksen mukaisesti, että uskonnon poissulkeminen lähes kaikesta julkisesta tilasta on tarpeen. Kuitenkin korkeimman oikeuden tuomiot alkoivat vähitellen tunnustaa, että uskonnon vapaus ja puheenvapautta, jopa paremmin oikeus vapaaseen puheeseen, ylläpitävät uskonnon oikeuksia muiden keskusteluyhteisöjen rinnalla.

Kutsun tässä luvussa voimakkaaseen kristilliseen läsnäoloon julkisessa tilassa. En tarkoita julkisen tilan valloitusta, kuten militanttia teokratiaa, tai kristinuskon virallistamista, vaan häpeämätöntä kristillistä läsnäoloa, jolla on jotain merkittävää tarjottavaa ja oltavaa yhteiskunnan elämässä. Kutsun kristinuskon (ja uskonnon) oikeutta olla läsnä yhteisessä tilassa ja takaisinottamaan julkisen tilan. Uskonnollisten tai hengellisten ihmisten täytyy puolustaa olettamusta, että valistuksen rationalismi on ainoa sallittu keskustelutyyli yhteisessä tilassa. Yksi tapa pohtia uskonnon oikeuksia on tarkastella äänimaiseman käsitettä.

Ranskassa on mielenkiintoinen tutkimus siitä, miten kirkonkellojen rooli on vaikuttanut maan äänikuvitelmaan. Pitkään kirkonkellojen soitto oli merkinnyt niin uskonnollista kuin sekulaarista aikaa, kutsuen kansalaisia rukoukseen tai kansalaiskokouksiin. Mutta Ranskan vallankumous huomasi, että kellojen hallitseminen oli symbolisen järjestyksen hallitsemista, elämän uskollisuuksien hallintaa. Kellojen kunnioittaminen ja sulattaminen 100 000 kelloa, joilla pyrittiin irrottamaan kirkollinen valta ja vapauttamaan kansan elämää uskonnollisesta hallinnasta, oli radikaali liike. Tämän vallankumouksellisen toiminnan myötä kaupungit ottivat kellojen hallinnan itselleen, pakottaen kellojen soittamaan yhä uudelleen maan ja yhteisön tahtiin, ei enää vain jumalallisen tahdon mukaisesti.

Sekularismi, modernin tieteellisen ajattelun ja korkeakulttuurien vallitseva maailmankuva, viittaa jumalahypoteesin vähenemiseen tai poistamiseen ihmisen alkuperän ja kohtalon selittäjänä. Se on ideologia, joka väittää, ettei uskonnolla ole sijaa julkisessa keskustelussa ja politiikassa. Monille sekularismi on valistuksen perintöä ja todiste siitä, että uskonnon väheneminen on edistystä. Mutta useimmat ajattelevat, että hyvä uskonto voi olla parempi lääke siihen, mitä nykymaailman ongelmat kärsivät.

Charles Taylorin teoksessa "A Secular Age" hän tarkastelee, kuinka elämme postmodernissa maailmassa, jossa sekularismi ja uskonto ovat fluidimpia käsitteitä kuin ennen. Nykyään jotkut näkevät postmodernismin sekä post-uskonnollisena että post-sekularistisena (secularismi modernistisena käsitteenä). Sekularismi ei ole viimeinen filosofinen "ei mitään" – se on kilpailun muoto, joka tuottaa uudenlaista uskoa.

Miksi Viktor Orban on muuttanut Unkarin demokraatiaa ja mitä siitä pitäisi ymmärtää?
Kuinka paljasjalkajuoksu voi parantaa juoksuvammoja ja ehkäistä niitä?
Mikä herätti Kostja Malininin ihmisyyden ja miksi se oli tärkeää?