Identitaarinen liike on noussut keskeiseksi ilmiöksi Euroopassa, erityisesti äärioikeistolaisten ja populististen liikkeiden rinnalla. Sen perustajat ja kannattajat pitävät tiukasti kiinni kulttuurillisen ja etnisen yhtenäisyyden puolustamisesta, pyrkien estämään sen vähenemistä vähemmistökansojen ja maahanmuuton vuoksi. Tällä liikkeellä on ollut suuria vaikutuksia ja se on saanut huomiota muun muassa sen yhteyksistä väkivaltaisiin äärioikeistolaisiin tekoihin ja terroristihyökkäyksiin.

Esimerkiksi Anders Breivikin, Norjan terroristi, julkaisemissa viesteissä on vahvoja viittauksia Euroopan islamisoitumista koskevaan "Eurabia"-käsitteeseen. Tällaiset käsitykset ovat olleet keskiössä liikkeen ideologian muodostumisessa. Vaikka Identitaarisen liikkeen kannattajien määrä on suhteellisen pieni — noin 800 henkeä vuonna 2018 — liike on luonut hengellisen ja poliittisen maaperän, joka on saanut aikaiseksi merkittäviä reaktioita. Saksalaiset tiedustelupalvelut ovat jopa luokitelleet liikkeen oikeistopopulistiseksi ääriliikkeeksi, joka on ristiriidassa perustuslaillisten periaatteiden kanssa. Heidän mukaansa liike pyrkii sulkemaan ei-eurooppalaiset henkilöt demokraattisesta osallistumisesta ja syrjimään heitä tavalla, joka loukkaa ihmisarvoa.

Liikkeen kannattajien määrä on kuitenkin kasvanut, ja monet kymmenet tuhannet tukevat sen ideologiaa. Symboleilla ja toimenpiteillä, kuten julkisten tilaisuuksien häiritsemisellä tai "suuren vaihdon" (Great Replacement) käsitteen levittämisellä, on saatu luotua poliittinen myytti, joka vetää puoleensa radikalisoituneita nuoria. Esimerkiksi vuonna 2016 Itävallassa liike häiritsi Nobel-palkitun kirjailijan Elfriede Jelinekin näytelmää, jossa näyttelijöinä toimi pakolaisia. Tällaiset toimet ovat usein saaneet laajaa huomiota ja synnyttäneet kansalaiskeskustelua, mutta liikkeellä on myös ollut vastoinkäymisiä: Facebook ja Instagram estivät liikkeen sivut Saksassa ja Itävallassa toukokuussa 2018, ja samaan aikaan Ranskassa "Génération Identitaire" -ryhmä suljettiin verkossa.

Yhteys väkivaltaiseen äärioikeistoon on ollut ilmeinen joitakin tapahtumia myöten. Esimerkiksi Christchurchin terroristihyökkäyksen tekijä Brenton Tarrant lahjoitti merkittävän summan — 1500 euroa — Itävallan Identitaarisen liikkeen puhujalle Martin Sellnerille. Tarrantin ja Sellnerin välinen yhteys ei rajoittunut vain rahalahjoituksiin, vaan heidän välinen kirjeenvaihtonsa paljasti myös mahdollisia yhteistyösuhteita. Tarrant oli myös matkustanut Itävaltaan ja ollut yhteydessä liikkeen jäseniin. Samoin hän teki lahjoituksia Ranskan identitaarisille ryhmille. Sellnerin kirjoittama saksankielinen versio Renaud Camusin teoksesta "Der große Austausch" (Suuri Vaihto) on vahvistanut tätä yhteyttä. Tämä teos on yksi keskeisistä ideologisista lähteistä Identitaariselle liikkeelle, ja Tarrantin manifesti oli nimetty sen mukaan.

Sellnerin ja muiden liikkeen jäsenten toimet eivät jääneet pelkästään yksityisiksi yhteyksiksi. Itävallan viranomaiset alkoivat tutkia heidän toimintaansa ja käynnistivät rikostutkimuksia "kansanliikkeen lietsomisesta", rikollisesta yhdistyksestä ja julkisesta kiihottamisesta väkivaltaan. Sellner itse oli estetty pääsemästä Iso-Britanniaan vuonna 2018, koska hänen organisaationsa oli "aktiivisesti yllyttänyt rotuvihaan" ja toiminut yhteiskunnan koheesiota vastaan.

Identitaarinen liike on siis ollut vahvasti sidoksissa eurooppalaiseen äärioikeistoon, ja sen vaikutusvalta kasvaa jatkuvasti. Vaikka liikkeellä ei ole ollut suurta jäsenmäärää, sen symboliset toimet ja ideologinen kytkös väkivaltaisiin tekoihin ovat antaneet sille merkittävän roolin. Viranomaiset ja kansalaisyhteiskunta ovat reagoineet siihen vaihtelevasti, mutta liike jatkaa toimintaansa, hyödyntäen sekä perinteisiä että moderneja välineitä, kuten sosiaalista mediaa, laajentaakseen vaikutusvaltaansa.

On tärkeää huomata, että tämä ilmiö ei rajoitu vain yksittäisiin terroritekoihin tai äärioikeistoon kytkeytyviin ryhmiin, vaan se on osa laajempaa eurooppalaista poliittista kenttää, joka käsittelee monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansallisvaltion roolin kysymyksiä. Tällaisessa ilmapiirissä liikkeet, jotka vaativat etnistä ja kulttuurista puhtautta, voivat saada laajempaa tukea erityisesti niiltä, jotka kokevat, että perinteinen eurooppalainen identiteetti on uhattuna.

Miten yksittäisten toimijoiden terroriuhkaa voidaan estää?

Terrorismille on olemassa kaksi vastakkaista lähestymistapaa sen seuraamiseen ja estämiseen. Yksi on konservatiivinen strategia, joka väittää, että terrorismi ilmenee siksi, että valtio on liian liberaali ja yhteiskunta liian avoin ja suvaitsevainen. Tämän mukaan tiukentuneet laki- ja järjestysmääräykset, joita usein esitetään "terrorismin vastaisena taisteluna", olisivat tarpeen, jotta valtio voisi jälleen ottaa itselleen enemmän valtaa. Liberalistinen strategia taas väittää, että liberaali demokratia itsessään ei ole syynä terrorismiin, vaan kyse on vapauden väärinkäytöstä. Tällöin ei tarvitse olettaa, että ideologinen terrorismi saisi yhteiskunnassa laajaa tukea, eikä siten ole tarpeen olettaa, että valtio ja yhteiskunta olisivat olemassaoleva vaarassa. Valtion ei tule reagoida liiallisesti, rajoittaen suurimman osan kansalaisten vapauksia vain muutaman äärimmäisyyksiin menevän yksilön vuoksi. Vapauden puolustaminen ei voi olla perusteltu vapauden rajoittamisella. Esimerkiksi Ranskan rannikkoalueella tai Itävallassa kasvojen peittämiskieltojen voimaantulo on selkeä esimerkki siitä, kuinka väärät toimet voivat johtaa absurdeihin seurauksiin. Tämä osoittaa, että valtion kovaotteisuus ei ole ratkaisu.

Tärkeämpää on kehittää ennaltaehkäiseviä ja kestäviä toimenpiteitä. Nämä toimet eivät tuota tuloksia välittömästi, mutta ne ovat silti äärimmäisen tärkeitä, ja niiden tulee saada pitkäaikaista tukea valtiolta. Ennaltaehkäisy ei voi tapahtua heti, mutta se on elintärkeää, ja sen on oltava osana pitkän aikavälin yhteiskunnallista tukirakennetta. Tarjottavat apukeinot eivät saa muodostua ensisijaiseksi keinoksi, jolla rikosprosessit pyrkivät estämään terrorismia. Tällaisia toimenpiteitä voidaan ottaa käyttöön vain, jos olemme valmiita tunnustamaan ongelman olemassaolon.

Nykyisin digitaalinen aikakausi on tuonut mukanaan uudet tekniset mahdollisuudet, jotka ovat mullistaneet tutkintakäytännöt. Ennen poliisi ja syyttäjäviranomaiset olivat velvollisia takavarikoimaan asiakirjoja ja esineitä, jotka liittyivät rikoksiin, kuten aseet. Nyt rikolliset käyttävät yhä enemmän pilvipalveluja ja anonyymejä viestintäkanavia, jotka tekevät heidän toimistaan entistä vaikeammin havaittavia. Tämä lisää merkittävästi tutkimusten haasteita ja tekee lainvalvontaviranomaisten toimista vähemmän tehokkaita, mikäli he eivät ole täysin perillä uusista viestintämenetelmistä. Tässä suhteessa yksittäisten toimijoiden, kuten David Sonbolyn, tapaus on esimerkki siitä, kuinka moderni terrorismi toimii, ja se tuo esille tämän päivän terrorismiin liittyvät uusia haasteita.

On huomionarvoista, että radikalisoitumisen tie voi alkaa yksinkertaisista keskusteluista ja kommenteista internetissä. Jatkuva altistuminen vihaan lietsoville, rasistisille ja pseudotieteellisille mielipiteille on nykyään helpompaa kuin koskaan. Usein riittää, että selaa mitä tahansa artikkelia tai videota, ja hyppää muutama linkki eteenpäin — ja jo avaamme keskustelufoorumin täynnä vihaisia kuvia ja provosoivia kommentteja, joita ei voisi koskaan julkaista perinteisissä tiedotusvälineissä. Tämä brutalisoituminen avoimessa keskustelussa ei tunnu järkyttävän suurinta osaa yhteiskunnasta. Puhumme kulttuurista, jossa ihmiset voivat esittää väkivaltaisia mielipiteitä ilman merkittäviä seuraamuksia.

Erityisesti nuoret ovat alttiita tällaisten ääriliikkeiden vaikutuksille. Tämä tekee nuorten suojelusta erityisen tärkeän yhteiskunnan huolenaiheen. Esimerkiksi Sonbolyn tapaus valaisee sitä, kuinka yksittäiset terroristit toimivat nyky-yhteiskunnassa ja miten ennaltaehkäisyä voitaisiin parantaa. Tämän kaltaisten tapauk- sien tutkimus on ratkaisevaa, sillä ne tarjoavat käytännön näkemyksiä tehokkaista ennaltaehkäisyn strategioista.

Turvallisuusviranomaiset eivät ole vielä omaksuneet yksittäisten toimijoiden terrorismin käsitettä, mikä heijastaa heidän kyvyttömyyttään käsitellä tätä ilmiötä asianmukaisesti. Esimerkiksi Saksan tiedustelupalvelut ovat pitkään kieltäytyneet hyväksymästä tätä ilmiötä, vaikka monia esimerkkejä, kuten Breivikin, Steffenin ja Sonbolyn tapaukset, on käsitelty laajalti. Tiedustelupalveluiden omassa uutiskirjeessä vuodelta 2017 todettiin, että "väkivaltaiset teot (yksittäisiltä toimijoilta) ovat yleensä kohdistettuja 'pehmeisiin' kohteisiin ja ne toteutetaan osittain vapaasti saatavilla olevilla välineillä, kuten kirveellä tai keittiöveitsellä".

Onkin tärkeää ymmärtää, että yksittäisten terroritekojen estäminen ei ole pelkästään viranomaisten vastuulla. Se vaatii yhteiskunnan laajaa sitoutumista ennaltaehkäisyyn ja siihen, että tunnustamme ja puutumme ongelmiin ennen kuin ne kehittyvät väkivallaksi. Yksittäisten toimijoiden terrorismin ehkäiseminen ei ole nopea prosessi, mutta se on tärkeä osa laajempaa turvallisuusstrategiaa, jossa vapauden ja turvallisuuden tasapaino säilyy.

Miksi radikalisoituminen ei ole aina havaittavissa? - Yksittäisten terroristien ennakoiminen ja ennaltaehkäisy

Usein yksittäiset terroristit jäävät viranomaisten ja koulutuksen tarkkailun ulkopuolelle, koska heidän radikalisoitumisensa ei ole ilmeistä eikä sitä osata ajoissa tunnistaa. Philip Manshausin tapauksessa, vain noin vuosi ennen hänen hyökkäystään, viranomaiset saivat vihjeen hänen mahdollisesta väkivaltaisesta käytöksestään. Vihje oli kuitenkin epäselvä, eikä siinä ollut viitteitä siitä, että hän olisi suunnitellut jotain välitöntä terroritekoa. Vihjettä ei tutkittu tarkemmin, ja näin ollen mahdollisuus reagoida ajoissa jäi käyttämättömäksi. Samoin David Sonbolyn tapauksessa hänen ympäristönsä, erityisesti ystävänsä, olivat huomanneet hänen jatkuvan puheensa väkivallan ja vihan täyttämistä ajatuksista. Vaikka he olivat tuoneet tämän esiin opettajille ja viranomaisille, tilanne ei muuttunut, ja Sonboly päätyi toteuttamaan teon, joka oli pitkään ollut hänen mielessään.

Tällaisissa tapauksissa on usein kyse siitä, että varhaiset merkit jäävät huomiotta. Nuorten ihmisten, kuten Sonbolyn, on vaikea löytää apua, jos heitä ei oteta vakavasti tai jos heidän uhkauksensa ja fantasioidensa vakavuutta ei tunnisteta ajoissa. Sonboly, joka oli nuoresta pitäen omistautunut tietokonepelien pelaamiseen ja virtuaaliseen maailmaan, eristäytyi yhä enemmän muista. Hänen ainoa kontaktinsa maailmaan oli tietokone, ja hän vietti suurimman osan lapsuudestaan huoneessaan pelaamassa väkivaltaisia videopelejä. Tämä virtuaalinen todellisuus ja sen luoma eristäytyminen voivat osaltaan edistää radikalisoitumista, varsinkin jos ympäröivä yhteiskunta ei tarjoa tukea tai vaihtoehtoisia malleja.

On tärkeää ymmärtää, että radikalisoituminen ei aina ole suoraa väkivaltaista käyttäytymistä, vaan se voi kehittyä asteittain. Se ei aina näy ulospäin, koska se on usein piilossa syvemmällä psykologisessa tasolla ja voi kehittyä pitkän ajan kuluessa. Tämän vuoksi on olennaista tunnistaa ja seurata yksittäisten henkilöiden käyttäytymistä ja ajattelutapoja, erityisesti silloin, kun he kokevat syrjäytymistä tai heillä on selviä viholliskuvia yhteiskunnan tiettyjä ryhmiä kohtaan.

Virtuaalinen maailma on tullut entistä merkittävämmäksi radikalisoitumisen väyläksi. Tietokonepelit, keskustelupalstat ja sosiaalinen media voivat tarjota alustan, jossa yksilöt jakavat äärimmäisiä mielipiteitä ja luovat omia roolimallejaan. Esimerkiksi nuoret voivat helposti päästä yhteyteen muiden samankaltaisesti ajattelevien kanssa, mikä vahvistaa heidän radikaaleja näkemyksiään. Tämä ilmiö tekee yksittäisten henkilöiden radikalisoitumisesta entistä vaikeammin havaittavaa, koska se tapahtuu usein virtuaalisessa maailmassa, jota monet eivät osaa valvoa tai ymmärtää.

Tämä tuo esiin tarpeen kehittää ennaltaehkäiseviä strategioita, jotka ottavat huomioon virtuaalisen maailman ja sen vaikutuksen. Opetuksen ja psykologisten palveluiden rooli on korostunut. Esimerkiksi koulut voivat tarkastella opiskelijoidensa verkkokäyttäytymistä ja keskustelujen luonteen muuttumista. On tärkeää, että opettajat ja viranomaiset saavat koulutusta ymmärtämään, miten radikalisoituminen ilmenee virtuaalisessa ympäristössä ja miten he voivat tukea nuoria, jotka ovat vaarassa ajautua ääriajatteluun.

Koulutuksessa voidaan tarkastella myös sosiaalisten ja poliittisten viestintävälineiden muuttuneita rooleja. Radikalisoituminen ja ääriliikkeet eivät enää ole vain perinteisten poliittisten puolueiden tai jäsenkirjojen asia, vaan ne voivat ilmetä monilla eri foorumeilla, kuten keskustelupalstoilla ja pelisovelluksissa. Tämä edellyttää, että koulut ja viranomaiset kehittävät valmiuksia arvioida, mitä nuorten virtuaalisessa elämässä tapahtuu, ja puuttuvat siihen ajoissa.

Radikalisoituminen on monivaiheinen prosessi, joka on vaikeasti havaittavissa ilman oikeanlaista valvontaa ja lähestymistapaa. Se ei ole vain yksilön ongelma, vaan se liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, joka voi tukea tai estää yksilöitä tekemästä väkivaltaisia tekoja. Yksittäisten terroristien estäminen ja ennaltaehkäisy edellyttävät kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, mitä on radikalisoituminen ja millaisia signaaleja siihen liittyy.

Tärkeää on myös se, että yhteiskunta ei vain yritä estää radikalisoitumista, vaan myös tarjoaa keinot nuorille löytää paikkansa yhteiskunnassa ja purkaa eristäytyneisyyden tunnetta. Tämä voi edellyttää muun muassa enemmän resursseja kouluihin, mielenterveyspalveluihin ja nuorisotyöhön, jotta voidaan tukea niitä, jotka ovat vaarassa ajautua väkivaltaisiin ääriryhmiin.

Miten yhteiskunta voi suojautua väkivallan ja ääriliikkeiden vaikutuksilta?

Välikohtauksilla, kuten Münchenin 2016 ammuskelulla, on syvällinen vaikutus niin kansalaisten turvallisuuden tunteeseen kuin poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. On tärkeää tunnistaa, että yhteiskunnan kyky reagoida tällaisiin tapahtumiin ei riipu pelkästään poliittisista tai lainvalvonnallisista toimista, vaan myös kansalaisyhteiskunnan kyvystä vastustaa väkivaltaista radikalisoitumista ja sivilisaation rappeutumista. Tämän vuoksi on olennaista pohtia, miten me voimme vahvistaa yhteisöjämme ja valmistautua parempiin ennaltaehkäiseviin toimiin.

Yhteiskunnalliset haasteet eivät rajoitu pelkästään valtion rooliin. Yhteiskunnan eri sektoreiden on löydettävä keinoja torjua ääriliikkeiden vaikutuksia, jotka voivat ilmetä väkivallan, propagandan ja psykologisten häiriöiden muodossa. Yksi suurimmista virheistä, jota viranomaiset ja poliitikot tekevät, on se, että he eivät osaa yhdistää väkivaltateon tekijän mahdollisia psykologisia häiriöitä ja ideologisia motiiveja. Tapaus David Sonboly, Münchenin ammuskelun tekijä, on esimerkki tästä väärinkäsityksestä. Hänen väkivaltansa nähtiin yksittäisenä tekona, joka oli lähinnä kiusaamisen ja henkilökohtaisen vihan seurausta, mutta ei poliittisesti motivoituneena tekoa. Tämä virhearvio on ollut keskeinen ongelma myös oikeudenmukaisen ja asianmukaisen arvioinnin kannalta. Yksi tämänkaltaisista virheistä on ollut se, että viranomaiset eivät ole tunnistaneet oikeistopopulististen tai fasististen ideologioiden osuutta teossa.

Tämä herättää tärkeän kysymyksen: miten meidän tulisi käsitellä yksittäisten väkivaltaisten tekojen motiiveja ja miten niitä tulisi arvioida yhteiskunnassa? Jos ideologiat ja psykologiset häiriöt liitetään toisiinsa, voimme paremmin ymmärtää, miten väkivalta syntyy ja mitä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä tarvitaan.

Erityisesti väkivallan, joka liittyy oikeistopopulismiin tai äärioikeistolaiseen ajatteluun, on tärkeää käsitellä paitsi väkivallan aktin, myös sen taustalla olevan ideologian näkökulmasta. Väkivallan motiivit eivät ole aina yksiselitteisiä. Sonbolyn tapauksessa hän koki itsensä epäonnistuneeksi ja vieraaksi omassa yhteiskunnassaan, vaikka hän itse oli maahanmuuttaja. Hän halusi olla "saksalaisempi kuin saksalaiset" ja sen vuoksi hän suunnitteli murhatakseen maahanmuuttajia. Tämä kertoo paljon siitä, miten yksilöt voivat löytää vääristynyttä lohtua äärioikeistolaisten tai nationalististen ideologioiden kautta.

Tällaiset väkivaltateot eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Ne ovat seurausta pitkän ajan kuluessa kehittyneistä yhteiskunnallisista ja henkilökohtaisista jännitteistä, joita vahvistavat sekä viranomaisvirheet että mediajulkisuus. Münchenin ammuskelu ei ollut vain yksittäinen väkivaltateko, vaan se oli osa laajempaa kulttuurista ja poliittista ilmiötä, jossa ääriliikkeet saavat voimaa ja kannatusta. Tämä näkyi myös siinä, kuinka media käsitteli tilannetta. Hysteria ja virheelliset tiedot, jotka levisivät nopeasti eri kanavissa, osaltaan ruokki väkivallan pelkoa ja epäluuloa, mikä puolestaan vahvisti ääriliikkeiden viestejä.

Virheelliset arviot ja viranomaisvirheet eivät olleet vain yksittäisiä tapauksia. Ne kuvastavat laajempaa epäonnistumista yhteiskunnan reaktiivisuudessa ja ennaltaehkäisyssä. Esimerkiksi Baijerin osavaltiossa ei tunnistettu Sonbolyn tekoa oikeistopopulistisen väkivallan ilmentymänä, vaikka hänen toiminnassaan oli selvät äärioikeistolaiset motiivit. Tätä on kritisoitu laajasti, sillä oikeistopopulismi ja siihen liittyvä väkivalta ovat edelleen aliarvioituja uhkia monilla tasoilla. Viranomaisten kyvyttömyys tunnistaa oikeistopopulismin vaikutus yhteiskunnassa ja väkivaltaisissa teoissa voi johtaa siihen, että vastaavat teot jäävät tunnistamatta ja niitä ei käsitellä riittävän tehokkaasti.

Tämä on keskeinen haaste nyky-yhteiskunnassa: miten voidaan käsitellä väkivallan ja ääriliikkeiden välillä olevia yhteyksiä niin, että ne saavat asianmukaisen huomiota ja toimenpiteet, mutta samalla ei sortuta liialliseen hysteriaan tai virheellisiin johtopäätöksiin. Yhteiskunnan on löydettävä tasapaino ennaltaehkäisevien toimien, viranomaisten reagointikyvyn ja kansalaisten tietoisuuden lisäämisen välillä, jotta tällaisia tragedioita voidaan estää.

Miten hallitukset voivat rahoittaa pääoman hankintaa ja investointeja?
Miten ymmärtää ja soveltaa riskimittareita finanssimarkkinoilla
Miksi ääntäminen vaihtelee ja miten äänteet järjestäytyvät kielessä?
Miten kielimallit ja syväoppiminen vaikuttavat tekstin ymmärtämiseen ja käsittelyyn?
Miten fasistinen politiikka muokkaa yhteiskuntaa ja miksi se on uhka demokratiassa?