Tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin mediahuomiota Yhdysvalloissa vuosina 2016–2018, tuli ilmi, että oikeistolaiset julkaisut, kuten National Review, Weekly Standard ja Reason, jotka eivät kannattaneet Donald Trumpia, saivat vähän huomiota verrattuna muihin medioihin. Tämä havainto viittaa siihen, että oikeistolaisten medioiden ja vasemmistolaisten medioiden välillä on huomattava kuilu. Vaikka vasemmistolaiset mediat, kuten MSNBC, ovat jonkin verran vähemmän yhteydessä keskusta- ja vasemmistomedioihin, oikeistolaiset mediat ovat lähes täysin erillään muista medioista. Tämän lisäksi oikeistolaisten medioiden huomattavat toimijat, kuten Fox News, siirtyvät nopeasti kohti salaliittoteorioita ja provosoivia uutisia, jotka voivat ylittää perinteiset uutiskynnykset ja muuttua äärimmäisiksi, kuten Gateway Pundit tai InfoWars.

Tarkempaa tutkimusta jakautuneista mediaverkostoista käy ilmi, että vaikka vasemmistolaiset mediat ovat jollain tasolla vähemmän tiukasti yhteydessä muihin vasemmistolaisiin ja keskustavasemmistolaisiin medioihin, oikeistolaiset mediat poikkeavat huomattavasti muista medioista. Tämä kehitys näyttää liittyvän sekä mediankulutuksen että uskomusten eroihin eri väestöryhmien välillä. Esimerkiksi Pew-tutkimus vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen osoitti, että Trumpin kannattajat luottivat pääasiassa Fox News -kanavaan, kun taas Clintonin kannattajat seurasivat useita eri medioita, kuten MSNBC:tä. Tämä viittaa siihen, että eri puolueiden kannattajat käyttävät eri lähteitä uutisten saamiseen, ja näiden lähteiden erilaisten liiketoimintamallien ja institutionaalisten rakenteiden vuoksi niiden luotettavuus eroaa toisistaan.

Tämä jako puolueiden välillä ei rajoitu vain siihen, kuinka mediaa kulutetaan, vaan myös siihen, kuinka luotettavaksi nämä lähteet koetaan. Kyselytutkimukset ovat osoittaneet, että ne, jotka seuraavat konservatiivisia uutislähteitä, kuten Fox Newsia, luottavat usein vain näihin lähteisiin, kun taas liberaalit puolestaan saavat uutisensa useilta eri kanavilta, kuten PBS:ltä ja New York Timesilta. Näiden medioiden liiketoimintamallit ja instituutiot tekevät niistä objektiivisemmin luotettavia kuin niitä, jotka keskittyvät puolueellisiin tai polarisoituneisiin näkökulmiin.

Myös tutkimukset poliittisen tietämyksen ja salaliittoteorioiden hyväksymisen välillä paljastavat merkittäviä eroja puolueiden välillä. Demokraattisen puolueen kannattajilla on taipumus olla vähemmän alttiita uskomaan salaliittoteorioihin ja vääriin uutisiin, kun taas konservatiiviset kannattajat, erityisesti vanhemmat ikäryhmät, ovat alttiimpia jakamaan ja uskomaan vääriin tietoihin, joita leviää erityisesti oikeistolaisissa medioissa, kuten Fox Newsissa. Tämä viittaa siihen, että mediaekosysteemin jakautuminen ei liity pelkästään teknologian tai internetin kehittymiseen, vaan syvällisempiin poliittisiin ja kulttuurisiin jakolinjoihin, jotka ovat olleet olemassa pitkään ennen digitaalisen median nousua.

Yksi keskeinen tekijä on myös niin kutsuttu "propagandan palautejärjestelmä". Tällöin äärimmäiset uutiset, kuten Clintonin pedofiliaskandaali tai Trumpin raiskaussyytökset, saavat aikaan laajaa jakelua ja jakautumista medioissa, mutta niiden vaikutus vaihtelee sen mukaan, millaisessa mediaympäristössä ne leviävät. Vasemmistolaiset mediat, kuten New York Times, yleensä pystyvät nopeasti kumoamaan virheellisiä uutisia, kun taas oikeistolaisten medioiden ympäristö voi vahvistaa ja levittää niitä edelleen, mikä lisää polarisaatiota ja hajoamista kansallisessa keskustelussa.

Oikeistolaiset mediat, kuten Fox News, käyttävät strategioita, jotka lisäävät salaliittoteorioiden ja väärien uutisten leviämistä, ja tämä vahvistaa yhteisöjen eriytymistä. Samalla vasemmistolaiset mediat pyrkivät usein nollaamaan nämä väitteet nopeasti ja tarjoamaan tasapuolisempia näkökulmia. Näiden vastakkaisten lähestymistapojen seurauksena mediaekosysteemissä vallitsee kahtiajako, jossa toisaalta osapuolet jakavat tiettyjä keskeisiä uskomuksia ja toisaalta kilpailevat siitä, mikä on totuus.

Tämä on osa laajempaa ilmiötä, jossa yhä useammat ihmiset valitsevat uutislähteensä sen mukaan, mikä tukee heidän omaa maailmankuvaansa, ja tämä puolueellinen valinta vaikuttaa siihen, kuinka he ymmärtävät ja tulkitsevat tapahtumia maailmassa. Tällainen polarisoituminen ei ole vain teknologinen ilmiö, vaan se liittyy syvempiin kulttuurisiin ja poliittisiin tekijöihin, jotka juontavat juurensa jo ennen internetin aikakautta.

Miksi infrastruktuuri ja kaapelit ovat keskeisiä globaalin tiedonvälityksen ja politiikan kannalta?

Alun perin telegraafikaapelit olivat infrastruktuuria, joka palveli vain pientä, mutta erittäin maksukykyistä asiakaskuntaa. Näiden kaapeliyritysten, kuten Eastern and Associated Telegraph Companies, edustajat pitivät telegraphiaa viestintäkanavana lähinnä eliiteille, sillä kansainväliset telegrammit olivat kalliita, ja vain noin yhdeksänkymmentä yritystä käytti säännöllisesti transatlanttisia kaapeleita ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kaapeli-infrastruktuurit eivät siis olleet tarkoitettu laajalle kansalle, vaan rajoittuivat siihen, mikä tuotti suuria voittoja. Tämä oli aikakauden markkinasuuntautunut ajattelutapa, joka sulki pois alueet, joissa ei voitu odottaa suuria taloudellisia hyötyjä.

Käytännössä tämä tarkoitti, että monet alueet, kuten Afrikka, jäivät kaapeliyhteyksien ulkopuolelle. Esimerkiksi Britannian "All-Red Route" -kaapelireitti, joka valmistui vuonna 1902, yhdisti brittien imperiumin alueet, mutta Afrikassa kaapelit sijoitettiin vain Etelä-Afrikkaan ja satunnaisesti muille rannikkoseuduille. Kaapelit, jotka kulkivat merien pohjassa, asettivat perinteitä myös myöhemmille tietoliikenneverkoille, kuten puhelinlinjoille ja valokuituverkostoille. Tämä infrastruktuuri ei ollut vain tekninen haaste; se oli myös osa laajempaa imperiaalista hallintaa ja geopoliittista kilpailua.

Tätä perinnettä seurasi myös nykypäivän globaalit teknologiajättiläiset, kuten Google ja Facebook, jotka investoivat massiivisesti infrastruktuureihin Afrikassa. Esimerkiksi Google on rahoittamassa kaapelia Portugalista Etelä-Afrikkaan, kulkien Nigerian kautta. Tämän kaapelin nimeksi tulee Equiano, nimettynä 1700-luvun nigerialaisen orjan ja orjuuden vastaisen kamppailijan Olaudah Equianon mukaan. Nimen ironia on ilmeinen: tämä kaapeli tuo yhteen kaksi historiallisesti merkittävää elementtiä: entisen siirtomaa-alueen ja sen, että lännen yritys omaksuu Afrikan tietoliikenteen hallinnan.

Tällaiset investoinnit eivät rajoitu vain yhdysvaltalaisiin yrityksiin. Kiina, joka on jo vuosia rakentanut Afrikkaan 4G-infrastruktuuria Huawei-nimisen yrityksen kautta, pyrkii myös hallitsemaan seuraavaa sukupolvea, 5G:tä. Kiinan strategia on laajentaa vaikutusvaltaansa maailmanlaajuisesti, ei vain taloudellisesti, vaan myös poliittisesti ja kulttuurisesti, rakennettaessa kansainvälisiä tiedonvälityksen verkostoja, kuten uutistoimisto Xinhua ja Belt and Road -hanke. Tällaiset infrastruktuurit eivät ole vain teknologisia välineitä; ne ovat keskeisiä geopoliittisen vallan välineitä.

Kaapeleiden historiallinen merkitys on ollut pitkään aliarvostettu. Nykyään ajattelemme helposti, että internet on "ilmaista" ja langatonta, mutta todellisuudessa 95-99 % kansainvälisestä tiedosta kulkee edelleen valokuitukaapeleiden kautta. Tämä on tärkeä muistutus siitä, että infrastruktuuri ei ole neutraali. Se ei ole vain tekninen väline, vaan keskeinen osa geopoliittista valtataistelua. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella kaapeleita ja niiden sijoittelua sekä sen takana olevia liiketoimintarakenteita ja poliittisia intressejä.

Tiedonvälityksen infrastruktuuri ja sen hallinta ovat olleet keskeisiä tekijöitä, kun maat ovat olleet huolissaan siitä, että valtiot saattavat käyttää kaapeleita tiedonvalvontaan, sensuuriin ja jopa sisällön katkaisemiseen sodan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana Britannia katkaisi kaapeleita, jotka yhdistivät Saksan maailmanlaajuiseen verkkoon, ja Saksalaiset puolestaan yrittivät estää Britannian yhteyksiä. Tämä kaapelien ja infrastruktuurien kontrollointi oli yhtä tärkeää kuin sodan muut aseet.

Nykyisin kansainvälinen infrastruktuuri ei ole vain tekninen elementti, vaan osa tiedonhallinnan ja informaatiosodan kenttää. Erityisesti, kun tarkastellaan monikansallisten teknologiayritysten, kuten Google ja Facebook, roolia globaaleissa infrastruktuuriprojekteissa, on tärkeää ymmärtää, kuinka yritykset itse rakentavat ja hallitsevat verkkoinfrastruktuuria, ja miten tämä vaikuttaa tiedon levitykseen ja pääsyyn.

Tietoyhteiskunnan kehittyessä infrastruktuuri ei ole vain reitti tiedolle, vaan avain siihen, kuka saa pääsyn tietyntyyppisiin tietoihin ja kuinka ne levitetään. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, miten tieto muokkaa maailmaa – taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti.

Miten julkinen radio ja televisio rikastuttavat demokratiaa: Taustaa ja vastarintaa rahoituksen puolesta

Julkisen median merkitys demokratian toimivuudelle on ollut keskeinen keskustelunaihe Yhdysvalloissa aina 1960-luvulta lähtien. Ford Foundationin silloinen puheenjohtaja, Susan Beresford, puolusti 50 miljoonan dollarin suurista investoinneista julkiseen radioon ja televisioon seuraavin sanoin: "Hyvin informoitu kansalaisuus on elintärkeää hyvälle hallinnolle ja yhteisön elämälle. Nämä apurahat haastavat media-innovaattoreita rikastuttamaan koulutustamme ja tietämystämme. Avustuksen saajat auttavat meitä ymmärtämään uutisia, joita saamme eri lähteistä, ja osallistumaan kansalaisten vuoropuheluun, joka on elintärkeää terveelle demokratialle." Tämä ajatus on ohjannut monia julkisen median rahoituspäätöksiä aina 2000-luvulle asti. Esimerkiksi vuonna 2005 Knight Foundationin tukema Public Square -aloite julkisti Pat Mitchellin lausunnon: "Public Square toteuttaa julkisen televisioiden tehtävää vahvistaa kansalaisosallistumista yhteisöissä ja tarjota luotettavan uutislähteen, joka tarjoaa moninaisia näkökulmia, jotta kansalaiset voivat paremmin ymmärtää ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun."

Julkinen media on siis ajateltu demokratian rikastuttajana tarjoamalla kansalaisille monipuolisia näkökulmia ja luotettavaa tietoa. Yhdysvalloissa, esimerkiksi CPB (Corporation for Public Broadcasting) on määrittänyt tämän tehtävän keskeisiksi arvoiksi: digitaalinen ulottuvuus, monimuotoisuus ja vuoropuhelu. Nämä periaatteet ovat olleet keskeisiä sen julkisen palvelun visiossa. Julkinen media palvelee eri väestöryhmiä ja pyrkii edistämään yhteisön hyvinvointia tarjoamalla yleisölle mahdollisuuden osallistua, keskustella ja oppia.

Tätä tavoitetta on kuitenkin hyödynnetty myös poliittisessa keskustelussa. Julkinen media, erityisesti televisio, on ollut konservatiivisen vastarinnan kohteena. Politiikassa pelättiin, että julkinen media voisi kehittyä itsenäiseksi ja voimakkaaksi toimijaksi, joka haastaisi poliittisia ja taloudellisia valtarakenteita. Yhdysvalloissa konservatiiviset poliitikot, kuten Richard Nixon ja Ronald Reagan, suhtautuivat epäluuloisesti julkiseen mediaan, erityisesti sen rooliin uutisten ja ohjelmien tuottajana. Nixonin kauden aikana heräsi huoli siitä, että Ford Foundationin tukemat dokumentit, kuten pankkien toiminnasta kertova ohjelma, voisivat heikentää poliittista asemaa.

Reaganin kaudella julkinen media sai uudenlaisen hyökkäyksen. Reaganin hallinto yritti lopettaa julkisen median rahoituksen kokonaan, mutta tämä ei onnistunut. Silti se loi ympäristön, jossa julkinen media joutui jatkuvasti puolustamaan itseään ja rahoitustaan. Reaganin puolustamat arvot, kuten kilpailu ja kuluttajien etu, loivat perustan uudelle, markkinahenkiselle lähestymistavalle, jossa yhteiskunnalliset arvot ja julkinen hyvä asetettiin kyseenalaisiksi. Tämä muutos tuli osaksi myös julkisen radion ja televisioiden politiikkaa, jossa kaupalliset edut saivat yhä enemmän tilaa.

Kritiikki ei kohdistunut ainoastaan televisioon, vaan myös radioon. Esimerkiksi 1980-luvulla oikeistokonservatiivit kutsuivat NPR:ää "Radio Managuaksi", vihjaten sen olevan kommunistinen. Tällaista kritiikkiä oikeistomedian taholta julkaistiin säännöllisesti, ja erityisesti keskityttiin NPR:n uutisten katsaukseen Latinalaisessa Amerikassa. NPR:n uutisointi sai osakseen arvostelua, erityisesti Reaganin hallinnon toimiin liittyvissä asioissa. Tällainen kritiikki oli osa laajempaa pyrkimystä kontrolloida, miten Yhdysvaltain ulkopolitiikasta ja erityisesti Keski-Amerikasta raportoitiin.

Näissä olosuhteissa julkinen media joutui jatkuvasti tasapainoilemaan taloudellisten ja poliittisten paineiden alla. Aikojen saatossa on käynyt selväksi, että julkisen median rooli demokratian tukemisessa ei ole vain tiedon välittämistä, vaan myös yhteiskunnallista valvontaa ja kriittistä keskustelua. Tämän vuoksi rahoitus ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan myös periaatteellinen: pitääkö julkinen media olla poliittisesti itsenäinen ja taloudellisesti kestävä, vai tuleeko sen olla osana valtion poliittista kenttää ja talouden sääntöjä?

Tätä kysymystä on pohtinut monia kertoja eri hallinnot, mutta keskustelu ei ole päättynyt. Tällä hetkellä, erityisesti digitalisaation ja monenlaisten vaihtoehtoisten uutislähteiden myötä, on tärkeää pohtia, miten julkinen media voi edelleen tarjota kansalaisille luotettavaa ja monipuolista tietoa. On myös mietittävä, kuinka julkinen media voi tasapainottaa kaupallisten intressien ja yhteiskunnallisten arvojen välistä suhdetta niin, että sen tehtävä – kansalaisten informointi ja yhteiskunnallisen keskustelun edistäminen – toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi julkisen median järjestelmä on a välttämättömyys, ei vaihtoehto?

Yhteisön osallistaminen ei ole pelkkä eettinen ihanne vaan käytännöllinen perusta sellaiselle journalismille, joka on vastuullista, monimuotoista ja luottamusta herättävää. Tämä osallistaminen ei saa rajoittua passiiviseen seuraamiseen, vaan yhteisöillä on oltava valtaa osallistua uutishuoneiden hallintaan, niiden rakentamiseen ja oman mediantuotantonsa organisointiin. Tämä tuo esiin olennaisen kysymyksen: millainen voisi olla uusi julkisen median järjestelmä, ja millaista poliittista tahtoa ja politiikkaa sen toteuttaminen vaatii?

Yhdysvaltojen nykyinen disinformaation ja heikkolaatuisen uutistuotannon kriisi juontuu suoraan poliittisista epäonnistumisista. Nämä epäonnistumiset sisältävät julkisen palvelujournalismin rahoittamisen laiminlyönnin, mikä on luonut otollisen maaperän väärän tiedon leviämiselle ja kaupallisesti motivoituneelle sisällölle. Lisäksi epäonnistuttiin takaamaan avoin pääsy luotettavaan tietoon ja demokraattiseen osallistumiseen. Samalla sallittiin tiedonvälityksen keskittyminen harvojen käsiin, mikä johti portinvartijuuteen, monimuotoisuuden katoon ja sensaationhakuisuuden normalisoitumiseen.

Kaupallisesti ohjautuva mediajärjestelmä ei ole vain epäonnistunut markkinakokeilu – se on tuottanut järjestelmällisen markkinahäiriön, joka on syövyttänyt uutismedian yhteiskunnallisen roolin. Poliittisen talouden tutkimus on osoittanut jo pitkään, että median markkinat tuottavat ulkoisvaikutuksia, joita ei voida jättää markkinoiden itsesäätelyn varaan. Juuri siksi tarvitaan julkisia politiikkatoimia, jotka eivät ainoastaan lievitä haittoja vaan aktiivisesti rakentavat vaihtoehtoisia rakenteita demokraattisen yhteiskunnan hyväksi.

Journalismin kriisiä ei voida ymmärtää pelkästään teknologisena tai liiketoiminnallisena haasteena. Se on yhteiskunnallinen ongelma, joka vaatii tietoisia poliittisia ratkaisuja. Uutismedian vapauttaminen markkinapaineista edellyttää laajaa ja monitasoista politiikkapakettia, jonka kolme keskeistä elementtiä ovat: tiedonvälityksen oligopolien purkaminen ja sääntely, julkisten ei-kaupallisten vaihtoehtojen luominen sekä toimittajien, kuluttajien ja yhteisöjen vaikutusvallan kasvattaminen.

Vaikka kaupallisten arvojen poistaminen uutisista ei yksinään ratkaise kaikkia median ongelmia – kuten toimitusten sisäisiä valtarakenteita tai kulttuurisia vinoumia – se on ensimmäinen askel kohti demokratian ja julkisen palvelun periaatteisiin perustuvaa mediaa. Siirtymä pois sensaation ja konfliktin logiikasta kohti tietopohjaista, vallan keskittymistä haastavaa journalismia voi olla mullistava muutos.

Ei ole tarkoituksenmukaista haikailla jonkinlaisen mytologisen menneisyyden perään, vaan tunnistaa, että nykyinen markkinaohjautuvuus on itse kriisin ytimessä. Tästä syystä markkinan rooli ei voi olla ratkaisu – se on ongelman lähde. Journalismi on vapautettava markkinoiden logiikasta joko kokonaan tai vähintäänkin siinä määrin, että kaupalliset paineet eivät enää määrittele sisällön sisältöä ja arvoa.

Sosiologi Erik Olin Wrightin neljä vaihtoehtoa kapitalismin haastamiseen – murskaaminen, kesyttäminen, pakeneminen ja rapauttaminen – tarjoavat hyödyllisen strategisen kehyksen myös medialle. Niistä etenkin kesyttäminen ja rapauttaminen ovat sovellettavissa mediapolitiikkaan: järjestelmän sisäinen uudistaminen ja vaihtoehtoisten, ei-kaupallisten mallien rinnakkainen kehittäm

Miksi tarvitsemme julkisen median vaihtoehdon ja kuinka se voi pelastaa demokratian?

Kun uutismedia ja sen sisältö kaupallistuvat, on vaikea erottaa, missä päättyy kaupallinen hyöty ja alkaa yhteiskunnan palvelus. Meidän on kuitenkin tunnustettava, että media ei voi olla pelkästään kulutustuote, joka tuottaa voittoa. Meidän on ajateltava journalismia ensisijaisesti julkisena palveluna, joka palvelee kansalaisia ja tukee yhteiskunnan monimuotoista keskustelua ja demokraattista prosessia. Tässä yhteydessä nousee esiin eräänlainen mediakriisi, joka on kietoutunut kaupallisen ja julkisen median välisten jännitteiden ympärille.

Aikamme median kriisi ei ole vain journalististen standardien heikkeneminen, vaan myös markkinatalouden ulkoistaminen kaikelle viestinnälle. Kun media toimii kaupallisilla markkinoilla, tavoitteena on maksimoida voitot, mikä usein merkitsee tiedon vääristämistä, marginalisoituja ääniä ja epätasaista pääsyä uutisiin. Monet äänenpainot ja näkökulmat jäävät pois, koska kaupallinen media ei pysty tarjoamaan kattavaa ja monipuolista sisältöä. Julkisen median tehtävä olisi taata, että nämä äänenpainot tulevat kuulluiksi, ja että media ei toimi pelkästään taloudellisen edun mukaisesti, vaan yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämiseksi.

Jos ajattelemme mediaa vain markkinatavarana, se ohjaa meidät sellaiseen käsitykseen, että markkinoiden määräysvalta on väistämätön voima, johon ei voi puuttua. Tämä johtaa poliittiseen haluttomuuteen toimia, vaikka kriisi on syvällinen ja sitä ei voida sivuuttaa. Nykyinen mediarakenteemme, joka on syvästi kaupallistunut, on tullut ongelmaksi, koska se ei enää pysty tarjoamaan tarvitsemaamme luotettavaa tietoa, erityisesti paikallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä.

Julkinen media on eräänlainen yhteiskunnan peruspalvelu, aivan kuten koulut ja puistot. Sen tarkoitus ei ole tuottaa voittoa, vaan palvella yhteiskuntaa tiedon jakamisessa ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksien luomisessa. On selvää, että markkinat eivät kykene ratkaisemaan journalismimme ongelmia. Siksi meidän on alettava kehittää vaihtoehtoisia malleja, joissa journalismi on vapaata kaupallisista paineista ja riippumatonta.

On kuitenkin tärkeää tunnustaa, että julkinen media ei ole kaikenkattava ratkaisu. Julkisen median väärinkäyttö on aina mahdollinen, erityisesti autoritaarisissa ja undemokraattisissa hallinnoissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että emme voisi pyrkiä kohti parempaa, aidosti demokraattisesti ohjattua mediajärjestelmää. Meidän on rakennettava sellainen malli, joka tukee moniarvoista ja laaja-alaisesti osallistuvaa journalistista kulttuuria, mutta samalla ollaan tietoisia sen mahdollisista r

Mikä on kuoleman ja syntien hetki?
Miksi pinot ja jonot toimivat niin kuin toimivat?
Miten tekoäly ja koneoppiminen muovaavat arkkitehtuurin tulevaisuutta?
Miten antibiootit vaikuttavat infektion torjuntaan ja hoitoon?
Miten Reactin tapahtumankäsittelijät ja tilat toimivat yhdessä käyttäjävuorovaikutuksessa?
Miten Clintonin kampanja epäonnistui Iowassa: Syyt ja opit