Kasakoista — runoja ja muistoja menneestä maailmasta

Kazakheista
Vitalii Dudin

Minusta
Maistoin kiellettyä hedelmää,
Ja niin — pidä kiinni, paperi.
Olen poika enkä yksinkertaisesta kansasta,
Lehdeltä revitty puun juuresta.
Esivanhempieni tsaarit arvostivat,
Valtakunnan kilpenä pitivät he,
Ja jos olisivat maan säilyttäneet,
Olisin tullut heidän kaltaisekseni kazakiksi.
Ei kohdannut, ei toteutunut, mutta elämässä
Mikään ei tapahdu turhaan,
Kazakheja ei isänmaa tarvitse
Ja valitsin itselleni meriä.
Minä, täytyy sanoa salaa,
Satulassa en syntymästäni istunut,
Ja meri — tämä ammatti —
Valitsin sen, en kadu mitään.
Kävin mielenkiintoisissa maissa,
Kirjoitin jotain sielulle,
Mutta elossa minussa, miten kummallista
On kazakkien juuret.
Ei, en mitään kadu,
Antaa meren minut armahtaa,
Että jopa laivan torvessa
Kuulen kavioiden kopseen soinnun.

Joella Labilla
Joella Labilla
Aamulla varhain,
Yli veden hämärsiä aamurusko vaelsi
Sumun läpi.
Oikea ranta — kurkistin kazakkeihin,
Vasen ranta — vanhaan vuoristokylään.
Sumu katkeni, hajosi,
Pyöri pyörteessä, hävisi.
Aidan vierellä kasvaa ruohoa —
Nokkoset vyötäröön asti.
Ohjaksissa kazakki hevosta
Jo tallista ulos johdatti.
Taitavasti harjan kammaten, haroen,
Ratsasti suorin askelin galoppia.
Kurnovainen päällikkö kurkisti —
Nuoriso jälleen hevosia hemmottelee.
Kastetta hopeoitti
Puutarhan vehreyttä.
Lähteelle nousi neito-kaunotar
Aidasta,
Olkapäälle lautasangoen säätäen
Polkua alas puroon astui.
Lähteessä kuvastuu aamurusko,
Ja kazakki juottaa hevosensa kämmeneltä.
Kosken kuohuissa vesi
Soralla suhisee
Ravia laukaten hevonen
Nuori dzigit hyppäsi.
Puroon huomaamattomalla polulla,
Seurailee kazakkia nuori mies.
Karhunmarjojen pensaissa, terttuja sinisiä,
Ja hiljaisen lahdelman rannalla — koiranheinä.
Kaksi ämpäriä pulppuavaa vettä.
Ja pajun oksilla aamulla
Lauloi satakieli.
Hevonen leikillisesti meni narusta,
Ei tunne vierasta vaivaa.
Laajalle Labia, mutkaten uomaansa, virtaa,
Ja kazakkien on huomenna taas retki.

Myllerrys
Mitä tapahtui kotiseudulla?
Kazakkien suku menetti rauhan.
Se oli aina ollut suora:
Tsaarin tahto oli laki.
Vartioi rajat,
Taistele kansaa kapinoissa,
Myllerryksen kanssa — lyhyt keskustelu,
Ja piiskat, jos varkaaksi tai huijariksi osoittautui.
Kokoontui armeija — lähti retkelle,
Ei pelännyt vastoinkäymisiä,
Ei valittanut — aina oli kazakki
Sotaan innokas, mutta naisista.
Ja miten suloista oli kotiin palata,
Laukata läpi kylän,
Rentoutua sielulla perheen kesken,
Ikään kuin koskaan ei olisi sotaa ollut.
Ja naapurin kanssa, jos riita syntyi,
Se oli naisista tai muusta hullutuksesta.
Nyrkkitaistelu — se oli kunniallinen taistelu,
Päällikkö ei olisi tunnistanut.
Sotatoverit erkanivat
Jonkun filosofoivan juonen takia.
Ei tsaaria, kenelle vannoa uskollisuus?
Miten vallan kanssa tulla toimeen?
Arvonsa ja kunnian he vaihtoivat
Hulluuteen kostona,
Ja veljeltä veljeä vastaan
Ja kylät kylien kanssa paloivat.
Epävarma kotiseudulla,
Suku menetti rauhan.
Ja kuitenkin oli iät ajat —
Tsaarin tahto oli laki.

Ennen taistelua
Hiljaisuus valvoi metsikön yllä,
Tuli savu upposi soihin.
Hevoset höristivät henkeä,
Huoman vain levottomuutta tuntevat,
Huomenna taas taistoon aamusta.
Puhdistetut, tarkastetut jalat saappaisiin asti,
Satulan varusteet hopeassa säteilevät.
Komennolla “ratsaille”, kaikki valmiina,
Odottaa kazakkia sapeli, odottaa satula.
Aamun koitossa kuumentaa taistelu,
Ratsujoukot kohtaavat joen takana.
On voitettava — ei muuta,
Kotimaalle rauhaa kaivataan.
Uni hiipii tarkka korujen yli,
Kätkeytyy karvahattujen päihin.
Kazakik sotilaat nukkuvat. Nukkuvat.
Aika ei vielä ole.
Vaipat päällä peitettynä, he nukkuvat.

Taistelu
Sanansaattaja rämähti
Ja takaisin leiriin kannettiin viesti,
Kuului: taistelu, taistelu, taistelu…
Vai huuto, vai kuiskaus.
Vaipat napattiin hartioille,
Taisteluratsu pysähtyi
Ja käsi satulaan:
— No, kyläläiset, taistelu!
Ja — ratsaille!
Sapelit taistoon!
— No, pojat, Jumalan nimeen,
Ei tämä ensimmäinen kerta ole.
Piiskat annettiin yhtenä suhinana
Ja laukka alkoi,
Ryntäsi, lähti,
Rivi rivin vasten.
Toistuva kavion kopse —
Ulvova ukkonen nousee,
Vain sapeli kiiltää,
Vain vaippa liehuu.
— Annetaan!
Ja — hakatkaa!
No, pojat, mikä ettei,
Jumala meidät nyt tuomitkoon.
Aavikko saattoi kammoksua, värisi —
Ei verelle, ei kuolemalle,
Sen piti ravita,
Mutta kohtalonsa ei ollut sellainen.
Ihmistä ei ymmärtää
(Miksi niin paljon pahaa?)
Miksi tappaa,
Miksi sota heille?
Leikkaa ympäri, kierrä
Ja — tulkaa minun jäljessäni!
No, pojat, teriin!
Käykäämme taistelu!
Levittäytyi aroon
Tuulessa revitty helmikkö,
Hevonen laukkaa suoraan
Kentän halki yksin.
Ratsastaja eksyi,
Miksi — ei ymmärrä.
Voiton hinta on —
Leskien ja orpojen kyyneleet.
Seis! Seis! Hillitse!
Sammune! Alas satulasta!
Tämä taistelu takana…
Lepää. Kazakit, kazakit…
Hiukan nousi jalustimissa,
Päästi ohjat,
Ja jo valmiina iskulle
Sapeli äkisti syöksyi.
Ori kohosi
Ilmaan koskematta maahan,
Hevonen tunsi tarkasti —
Me vai he.
Eikä kazakki horjunut,
Halkaisi ihonsa asti,
Ja jälleen, ja vyötä myöten —
Olkapäästä, olkapäästä.
Sapelit paljaina — taisteluun,
Rintamana, vinosti,
Kohti kuin nuoli
Eskadroni, eskadroni.
Vain kauhu silmissä,
Hengitys, kavion kopse ympärillä,
Ja kaatunut vihollinen,
Ja kaatunut ystävä.
Ei sovi kazakille
Kotimaassaan
Yhtäkkiä pudota ratsuun
Ja jäädä istumaan ei satulassa.
Hän ei ollut kerran tai kahdesti
Karmeissa taisteluissa ollut,
Ja vihollisen ikuisesti
Ratsailta ajanut.
Kuka on syntynyt kazakiksi,
Tunsi vapauden — vapauden,
Kuka imeytyi sen maitoonsa,
Ei koskaan luovu siitä.
Taisteluun astui eskadroni
Urhoollisia, ylpeitä ihmisiä.
Hän iski oikeuden puolesta,
Kuin kilpahevosten “lanka”,
Ne, jotka rakastivat totuutta,
Vain omaa totuuttaan.
Kazakit, kazakit —
Vasemmalta, oikealta — kazakki.
Ja säihkyvät veitset
Sumussa ihmisten mielissä.
Kuka pakotti vuodattaa verta,
Että suku kokonainen tyrehtyi?
Valkoinen, punainen — mikä tahansa
Kazakkeja ei tarvitse.
Ja joka vapaata arvostaa
Niihin ei tahdossa sovi,
Joutui ikuisiksi ajoiksi
GULAG:n siirtolaitokseen.
Jälki kavioissa katosi
Kazakimaassa,
Ehkä aika tuli,
Ehkä kaikki katosivat.
Vain ruoho kasvaa
Kaukana kukkulalla,
Ikään kuin liikehtii laumana
Taistelueskadrone.

Kazakkinainen
Nainen sytytti uunin,
Savua kitkerä, kirpeä mökissä —
Jokin raskaus, ei ole kunnossa,
On puhdistettava, mutta voimat loppuvat.
Nuo seinät rapistuneet,
Ja kuinka monta vuotta.
Elämässä on selviytynyt,
Missä se kuolema? Ei, ei vieläkään…
Koira, kissa — kaikki kuihtunut.
Hän selviäisi yksin…
Vähän mies oli kotona,
Ja kazakki oli uskollinen.
Hänellä kaikki oli…
Kaikki hän teki käsillään…
Karja ja talo kunnossa,
Jokainen katsottu, jokainen syöty.
Aidasta ei eläin —
Edes hiiri ei luikertele…
Oli iloinen, oli juoppo,
Neidot kiinnittyivät kuin hunajaan.
Mutta hän! Hiukset vyötäröhön asti
Ja kuin riisi. Entä väri? Entä vartalo? —
Kultainen kypsä tähkä,
Kazakkeja ei voi vastustaa.
Mutta sellainen hän oli, konnaskeli,
Ei yhtään päästänyt menemään…
Kazakielämä ei ole juhla,
Hän olisi antanut kaiken — jos eläisi.
Kyllä…, häntä hän vaali,
Ja sääli, ja hän suojeli…
Ja itse ei uskonut juoruja,
Vitsaili — Jumala tuomitsee.
Kun oli dzigit-näytös —
Pääpalkinnon sai!
Oli uhkarohkea ja taitava,
Kun innostui — pidä kiinni!
Hyvä oli lähimmäisilleen kyläläisille,
Auttoi aina, mitä kykeni.
Vaikka sanalla, sopimattomalla
Ei loukannut, Jumala näkee.
Ja taisteleva oli erinomainen
Ja kun palasi sodasta,
Oli täysi ritarimies,
Kyllä, ristit rinnassaan.
Ja sitten alkoikin myllerrys…
Kazakkinaiset kuohuivat…
Kylä erosi pian —
Vanhat ja köyhät…
Vanhat olivat varakkaat…
Hei, he eivät kuluttaneet käsiään…
Joo, söivät juovat kylläiseen asti,
Työskentelivät aamunkoittoon.
Tyhjään kaikki otettiin:
Häneltä kuin kulakilta,
Ja ne ristit, ja mitalit,
Ja alusvaatteet arkusta.
Hänelle oli varattava paikka,
Koska hän oli raskaana,
No, kuin sääli tehtiin,
Ei häntä, vaan lasta.
Vanhat… Katso talo… Se on ainoa rikkautemme…
Nyt pakolaiset, vai miten?
Rakennettu palatseja.
Ja lapsi menetettiin…
Kun lankesi maahan,
Vasta keväällä nousi —
Iho, luut, vain sielu.
Katsoi ympärilleen, parani,
Jumala ei ottanut, on elettävä.
Ja eli — kaikkea koitti:
Neuvostossa ponnisteli,
Saksalaisen alla pysyi.
Nälkä kauheassa kolmanteenkymmeneenkolmeeen
(On kauheaa muistaa nuo vuodet).
Päässä kaikki sekaisin…
Mikä, miksi? Kuinka sääli…
Valta niin kuin muuttui…
On rauhan aika, valmistui,
Muutokset TÄLLÄ TAVALLA tulivat.
Ei voi enempää kestää.

Kazakheja?
Suurena juhlapäivänä kazakit
Rientävät kirkkoon.
Joku omalla, joku taksilla,
Joku jalkaisin.
Bussi lupasi atamana,
Mutta epäonnistui,
Luultavasti joku naula antoi periksi
Ja “irrottautui”.
Tummanoranssi “Žiguli”
Kirjoittaja pysäytti,
Sen mukana päämaja — kazakit kulkevat
Ja kaikki väistyvät.
Ja vieressä aivan musta
Parkkeerasi “Opel”,
Se on ravuri, häntä pystyssä,
Ja antenni — siinä.
Ja kirkkoon. Tärkeitä he seisovat
Hassussa univormussa —
Puoli laskuvarjo, puoli vankila,
Puoli lain mukainen.
Kaikilla arvossa, tietenkin,
No, se on selvä,
Mutta toisaalta oli myös tavallinen,
Luultavasti “punainen”.
Yksi, minä tunsin hänet varmasti,
Aina suosiossa,
Otti meidät pioneereiksi
Aikoinaan koulussa.
Hän monia monia vuosia sitten
Oli veteraani,
Nyt — kuinka monta vuotta hänelle? —
Minustakin kummallista.
— Hän, — sanottiin, — bolshevikkia,
Peloton soturi.
Vihollisia puolueelle
Käsittelemättä.
Ei, nuorempi hän oli,
Ei samanlainen ryhti,
Ristit kuitenkin asetettu.
Ilmeisesti ei sääliä.
En ota tuomiota hänen puolestaan —
Sattuu ihmeitä.
Apostoli Paavali myös
Lähes Juudas oli.
Ja antakoon Jumala, että hän näkisi,
Ja antakoon Jumala.
Itsekin tein elämässäni tekoja,
Ja olen syntinen myös.

Veljeshaudat
Veljeshaudat
Obeliski ristin kanssa —
Näin rauhoitettiin
Ylpeät kazakit.
He nukkuvat isänmaassa
Eikä heidän syynsä ole,
Se mitä sota tuhosi
Heidän elämänsä.
Se, vuosisadan alussa jo,
Se, jossa merkit
Eivät kaikki vielä ole.
Mikään typerämpää
Eikä kauheampaa ole,
Kun katsoo kuin peto
Veli tai naapuri.
Kenien kunnianhimosta,
Kenien ajatuksista,
Riitaan lähdettiin
Omalla maalla?
Kylät — stanssit,
Veljekset kazakit:
Tässähän monarkistit,
Tuolla — bolshevikit.
“Punaiset” ja “valkoiset”,
Ja “neuvostovalta”.
Kaikki rohkeat taistelijat —
Verta vuoti.
Taisteltiin aatteesta,
Taisteltiin ilman aatetta,
Eivät säästyneet
Omalla maallaan.
Niin saivat
Kotimaassa
Veljeshaudat,
Eikä edes kaikki.
Kubanin kazakeille
Kerätään nyöriä maailmalta,
Rakennetaan muistomerkki,
Annetaan kunnia
Heidän jälkeläisilleen — kazakeille.
Jotta muistettaisiin ja tiedettäisiin
Keltaisantennit nuoret
Kuinka Kubanilla asettuivat
Meidän esi-isämme.
Kuinka täällä perustettiin kyliä
Niissä kaukaisissa vuosissa,
Suojautumaan vuoristoilta
Ja jäämään ikuisesti.
Kuinka myöhemmin keisarillisin käskylä
Heille määräsi:
— Tämä alue
Kutsutaan Pohjois-Kaukasiaksi.
Asuivat, vakinaistuivat,
Kiinnittyivät mihin pystyivät,
Ja tietysti puolustivat
Valtaistuinta ja tsaarin perhettä.
Kubanilla vaikeina päivinä
Näin oli jo kauan,
Tsaarin ja Venäjän vuoksi
Vihollinen sai vastarinnan.
Historiaa ei voi poistaa,
Ei voi olla hiljaa,
Ehkä taas tulee aika
Kirjoittaa se kazakkeina.
Ja silloin, jos muistetaan,
Tuntea noiden vuosien perinteet,
Elää ja elää vapaassa Kubanissa
Vielä monia, monia vuosia.

Muistomerkki
Aukion keskellä muistomerkki
Muistoksi kazakeille — labinalaisille,
Ja aivan reunalla näyttämö,
Ja kansa laulaa, iloitsee.
Kazakit tanssivat nopeita tansseja
Ja tšerkessit metallein ja sapelin kantajat,
Eivät halua luopua näyttämöstä —
Siellä he elävät sitä kazakkielämää.
Nousevat hevoselle taitavasti,
Ja “lankaa” hakkaaminen he osaavat.
Unohtunut asia jo,
Mutta opetus ei innostanut.
Mutta se elää geneettisellä tasolla
Ja hetken vapauden tullen
Pyrkii valoon väistämättä
Laululla, tanssilla, leikkisällä piirillä.
Aukion keskellä muistomerkki —
Muisto sankareista — kazakeista.
Ja se elää varmasti
Eikä koskaan sammu.

© Copyright: Vitalii Dudin, 2012