Pandemia on ollut koettelemus, joka on paljastanut yhteiskuntiemme syvimmät haavat ja tehnyt näkyväksi sen, että radikaalit ajat vaativat radikaaleja toimia. Taistelu autoritarismia ja fasismia vastaan, ja samalla pyrkimys sosialistisen demokratian luomiseen, ovat saaneet uutta merkitystä nykytilanteessa. Globaalisti eri yhteiskunnat kamppailevat autoritaaristen ja neoliberaalien rakenteiden alla, ja tämä vaatii uudenlaista kieltä ja ajattelua, joka hyväksyy vallankumoukselliset näkemykset ja radikaalit toimet. David Harvey toteaa oikeutetusti, että “perusongelmat ovat nyt niin syviä, että ilman vahvaa antikapitalistista liikettä ei ole mitään mahdollisuuksia edetä”. Tämä on yhtälailla pedagoginen kysymys kuin poliittinen: vain tietoisen ja koulutetun kansan kautta voi syntyä liike, joka tuo muutoksen.

Pandemia on opettanut sen, että yhteiskunnan täytyy valita: joko se keskittyy ihmisten tarpeisiin, tai siitä tulee paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kaikkien on taisteltava toisiaan vastaan. Arundhati Roy varoittaa terävästi, että pandemia tuli aikaan, jolloin monissa maissa autoritaariset hallitsijat alkoivat normalisoida fasistisia piirteitä naamioiden ne pandemian hoitamiseen. Hänen varoituksensa on synkkä: “Aikooko yhteiskunta vaipua horrokseen ja astua kohti fasistista valvontavaltiota, joka on meille kaikille varattu?” Historioitsija Yuval Noah Harari tuo esiin toisen tason varoituksen, joka koskee mahdollisia lopputulemia nykyisessä kriisissä: ensimmäinen on totalitaarisen valvonnan ja kansalaisvoimauttamisen välinen kamppailu; toinen on nationalistisen eristäytymisen ja globaalin solidaarisuuden välinen taistelu. Hän toteaa myös optimistisemman huomion: “hyvin informoitu ja itse motivoitunut kansa on yleensä vahvempi ja tehokkaampi kuin tietämätön kansa, jota vartioivat poliisit”.

George Floydin murha oli julkinen peili, joka heijasti Yhdysvaltojen pitkää rasistisen väkivallan ja kapitalistisen epäoikeudenmukaisuuden perinnettä, joka on heikentänyt sosialistisen demokratian lupausta. Murha sysäsi liikkeelle keskustelun, joka kyseenalaisti taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja poliittisten ja henkilökohtaisten oikeuksien erottamisen toisistaan. Ahmaud Arberyn, Breonna Taylorin, Eric Garnerin, Trayvon Martinin ja Philando Castilen kaltaisten ihmisuhreiden murhat tekivät selväksi sen, että on taisteltava paitsi ihmisoikeuksien myös demokraattisen sosialismin puolesta, sillä sen visiosta löytyy ajatus yhteiskunnasta, joka hyödyttää kaikkia, ei vain rikkaita ja etuoikeutettuja. Amerikkalaisen kapitalismin rumuus ja sen syvä kytkös rasismiin, väkivaltaan, epätasa-arvoon ja “poisheittämisen politiikkaan” on tullut liian ilmeiseksi, jotta sitä voitaisiin enää piilottaa varjoihin. On aika uusille visioille, taloudellisen oikeudenmukaisuuden politiikalle ja sellaiselle protestille, toiminnalle ja uusille poliittisille muodostelmille, jotka tuovat yhteiskuntaan tasa-arvoa ja inhimillisyyttä.

Pandemia ei ole vain terveyttä koskeva kriisi, vaan myös kulttuurinen ja poliittinen tapahtuma, joka on tuonut esiin globaalit eriarvoisuudet ja yhteiskuntarakenteiden kestävyysongelmat. Lääkäreiden ja sairaanhoitajien kamppailut suojaavien välineiden puutteen kanssa, sairaaloiden ylikuormittuminen, ja hallitusten kyvyttömyys kohdata kriisiä ovat kaikki tämän uusimman ajanjakson kirkkaimpia esimerkkejä. Pandemian aikana monet maat, erityisesti Yhdysvallat, eivät kyenneet vastaamaan kansalaistensa tarpeisiin, ja samalla kun viruksen uhka teki itsestään tunnetuksi, se paljasti myös sen, miten valtiot olivat heikentäneet sosiaalisia turvaverkkoja ja julkisia palveluja. Arundhati Roy on todennut: “Yhdysvalloissa sairaaloiden ylikuormittuminen, alhaisesti palkattujen sairaanhoitajien, jotka tekivät kasvosuojuksia roskasäkeistä ja vanhoista sadeviitoista, riski kaikkiin, jotka tekivät työtä uupumuksen äärirajoilla”. Kriisi ei vain paljastanut sairaanhoidon epäkohtia, vaan myös syvät rakenteelliset ongelmat, jotka ovat hiertäneet hyvinvointivaltioiden perustuksia vuosikymmenien ajan.

Kriisin aikakaudella “sodan kieli” on tullut tutuksi. Se on kieli, joka on täynnä kiireellisyyttä ja johon liittyy rikkaan, monimutkaisen historian paino. Sodan kieli on tullut valtiollisten ja globaalien valtarakenteiden keskiöön, sillä se tarjoaa tavan käsitellä kriisejä ilman, että se oikeastaan muuttaa mitään perusrakenteissa. Taistelun kieli toimii myös voimavarana, jolla oikeutetaan poliittisten ja taloudellisten rakenteiden, jotka eivät kyenneet puuttumaan pandemian seurauksiin, säilyttämistä. Tämä kieli on erityisesti korostunut, kun valtionjohto on pyrkinyt suojautumaan omilta virheiltään ja samalla lisäämään valvontaa kansalaisiin. Trumpin aikakausi oli tästä esimerkki, kun hän käytti “sodan” kieltä edistääkseen poliittisia agendojaan ja hiljentääkseen vastustajia. Samalla sota ei ollut enää vain sota virusta vastaan, vaan myös tilaisuus vahvistaa autoritaarisia valtarakenteita, jotka olivat jo valmiiksi horjuneet globaalin talouskriisin ja pandemian seurauksena.

Pandemian aikana olisi ollut mahdollista nähdä uudenlaista kansalaisaktivismia ja yhteiskunnallista solidaarisuutta, mutta sen sijaan valtion toimet ja globaalit instituutiot, jotka eivät ole pystyneet tarjoamaan ratkaisuja, ovat jarruttaneet muutosta. Tässä maailmassa tarvitaan radikaalia muutosta, jossa yhteiskunnat kykenisivät vastaamaan ihmisten perustarpeisiin, eikä vain pääoman ja rikkaiden etuja ajamaan.

Miten tietämättömyys ja historiatietoisuuden puute uhkaavat demokratiaa?

Tietämättömyys ei ole enää pelkästään tiedon puutetta, vaan se on muuttunut aktiiviseksi, jopa haitalliseksi kieltäytymiseksi oppimasta. Tietämättömyys ei vain syvenny, vaan se on ryhtynyt torjumaan kritiikkiä, aliarvioimaan historian merkityksen ja jättämään huomiotta ne tärkeät yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset, jotka liittyvät oikeudenmukaisuuteen. Tämä on tullut mahdolliseksi, koska tietoisuuden ja historian tunnistamisen estäminen on nykyisin osa laajempaa yhteiskunnallista pedagogiikkaa, joka sekoittaa faktan ja fiktion, totuuden ja valheet sekä todisteet ja mielipiteet.

James Baldwin varoitti, että "tietämättömyys, joka on liittoutunut vallan kanssa, on oikeudenmukaisuuden kaikkein julmin vihollinen". Tämä varoitus ei ole koskaan ollut ajankohtaisempi, erityisesti globaalissa kontekstissa, jossa niin poliittiset johtajat kuin kansalaisetkin pyyhkivät historian hiekkaan ja elävät sen sijaan narratiivissa, joka vääristää menneisyyttä omiin tarkoitusperiin. Yhdysvalloissa entinen presidentti Donald Trump on esimerkki tästä vaarallisesta tietämättömyydestä. Hänen poliittinen puheensa, jossa hän kiisti ilmastonmuutoksen olemassaolon ja vääristeli historiaa, muistuttaa, kuinka vaarallista voi olla jättää historiatietoisuus ja kriittinen ajattelu syrjään, kun valta on koottu käsiin, jotka eivät ymmärrä sen syvällisiä vaikutuksia.

Trumpin hallinto ei vain elänyt historiattomassa tilassa, vaan myös manipuloitsi historiaa omiin tarkoitusperiinsä. Tämä oli vaarallista paitsi poliittiselle kentälle myös kansan tietämättömyydelle. Kun historian tuntemus hämärtyy, voi syntyä ilmiöitä, joissa ihmiset kokevat yksilölliset kärsimyksensä osaksi luonnollista tilaa, eivätkä he ymmärrä, että nämä kärsimykset ovat usein yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja historiallisiin voimiin.

Historiallisen muistamisen ja tietoisuuden puute ei rajoitu vain yksilöihin. Se voi levitä laajalle, jos yhteiskunnassa ei ole vahvaa kriittistä keskustelua. Tämä pätee erityisesti, kun tarkastellaan poliittista ilmapiiriä, jossa on nähtävissä yhä voimakkaampia autoritaarisia piirteitä, jotka tähtäävät yhteiskunnan jakamiseen ja eristämiseen. Se näkyy muun muassa lapsien erottamisessa perheistään Yhdysvaltain etelärajalla, joka oli osa laajempaa, tietoista julmuuden politiikkaa. Vääristynyt käsitys historiasta mahdollistaa tällaisen ihmisoikeusloukkauksen, joka ei ainoastaan häpeä ihmisten arvoja, vaan myös heikentää yhteisön kykyä vastustaa valtion valta-asetelmia, jotka ohjaavat yhteiskuntaa kohti totalitarismia.

Tämän kaiken vastapainona on kuitenkin mahdollista kehittää poliittinen liike, joka palaa historian ja koulutuksen voimaan. On välttämätöntä, että koulutus ei ole vain teknistä tiedonvälitystä, vaan myös poliittinen väline, joka tuottaa kansalaisia, joilla on syvällinen ymmärrys menneisyydestä ja sen vaikutuksesta nykyhetkeen. Tällä tavoin voidaan luoda vastarintaa sellaisille autoritaarisille liikkeille, jotka hyödyntävät kansalaisten tietämättömyyttä oman agendaansa.

Tällaisen koulutuksen ja tiedon välittäminen on erityisen tärkeää nyky-yhteiskunnassa, jossa oikeistopopulistiset ja valkoista ylivaltaa kannattavat liikkeet ovat nousemassa jälleen keskiöön. Historian vääristely ja jopa fasististen ideoiden normalisoituminen yhteiskunnassa vaativat vastarintaa, joka syntyy kriittisestä ajattelusta ja historiallisesta muistista. Ei riitä, että yksilö pysyy tietoisen ja ajattelevan kansalaisena; sen lisäksi on pyrittävä luomaan sellaisia yhteisöjä, jotka voivat vastustaa ja uudistaa niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat vääristynyttä ja autoritaarista maailmankuvaa.

Koulutuksella on keskeinen rooli, ei vain virallisten koulujen tai yliopistojen kautta, vaan myös populaarin kulttuurin, sosiaalisen median ja muun kansalaiskeskustelun kentällä. Vastassa on aikakausi, jossa totuuden ja valheen ero on hämärtynyt, ja missä pelko, viha ja ennakkoluulot leviävät nopeasti yhteiskunnassa. Näissä olosuhteissa koulutuksen ja historian palauttaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on välttämätöntä. Tieto ja ymmärrys siitä, mitä on tapahtunut, voivat estää historian pahimman toistumisen ja vahvistaa kansalaisten kykyä tehdä oikeudenmukaisia valintoja.

Miten Trumpin politiikka ja media vaikuttavat historialliseen muistamiseen ja valtaan?

Trumpin fasistinen politiikka ja rodullisen puhtauden fantasioiden toteutuminen eivät olisi olleet mahdollisia ilman niin sanottuja "disimaginaatiokoneita", pedagogisia rakenteita ja niiden harjoittajia, jotka tarvittiin hänen "vision" toteuttamiseksi. Tämä visio ei ollut pelkästään todellinen, vaan siitä tuli groteskin normaali. Trump teki selväksi, että kielen aseistaminen rasismiksi ja vihaksi oli syvästi velkaa unohtamisen politiikalle, ja oli keskeinen pedagoginen työkalu historialliselle tietoisuuden ja muistin rappeuttamisessa. Yrityksillä hallitut disimaginaatiokoneet toimivat pääasiassa markkinavetoisessa kulttuurissa, joka palveli Trumpin Twitter-universumia, rajattomia ylilyöntejä ja nöyryyttämiskulttuuria (usein kohdistettuna mediaan), samalla kun ne eristävät yhteiskunnallisia ongelmia, yksilöivät sosiaaliset haasteet ja tekevät vallan toimintatavoista pinnallisesti näkyviä.

Tämä ilmeni ilmeisesti valtavirran jatkuvassa uutisoinnissa Trumpin ensimmäisistä päivittäisistä tiedotustilaisuuksista, joita ystäväni Oscar Zambrano kuvasi "koko sairauden edistymisen katsomiseksi, joka tartuttaa meitä kaikki: eräänlainen koronaviruksen vastine". Valitettavasti korkeat katselijaluvut olivat tärkeämpiä kuin osallistumatta Trumpin väärän tiedon spektaakkeleihin. Politiikka spektaakkelina täyttää aistit melulla, halvoilla melodramoilla, valheilla ja hullunkurisilla esityksillä. Tämä ei tarkoita, että politiikkaa muovaava spektaakkeli olisi pelkästään viihdettä tai huomiota herättävää. Trump muutti viihdekanavat uudenlaisen politiikan välineiksi. Hän keksi uuden pandemiapedagogian, joka kasvoi ja käytti digitaalisen median voimaa. Hän käytti tätä välinettä perinteisten viestintäkanavien kiertämiseksi ja puhui suoraan seuraajilleen, tuottaen vihapuheen kaikupohjan, joka oli verrattavissa aiempiin autoritaarisiin hallintoihin. Vaikka liberaali media oli kriittistä Trumpia kohtaan, se ei kyennyt kilpailemaan digitaalisen median spektaakkelin kanssa.

Trumpin hallinnon aikana sodan käsitys normalisoitiin ja siitä tuli yhteiskunnan ja politiikan pääasiallinen jäsentäjä. Tämä ilmeni erityisesti Trumpin epäröinnissä luopua vallasta, jos hän häviäisi vaalit, ja hänen toistuvissa yrityksissään nimittää kriitikot kommunisteiksi, sosialisteiksi, "anarkisteiksi" ja "vasemmistofasisteiksi", samalla käyttäen armeijaa kansalaiskiistojen lietsonnassa. Median ja kulttuurin militarisointi toimi yhteiskunnallisen ja historiallisen amneesian välineenä. Se erotti menneisyyden nykyisen politiikan käytännöistä, jotka uhkasivat demokraattisten arvojen ja instituutioiden olemassaoloa. Tämän spektaakkelin alla, missä huudetaan "valtioiden vihollisia" ja "valeuutisia", verhoiltiin fasistisia piirteitä, joiden läsnäolo tuli vasta myöhemmin ilmi, kun muistimme heikkeni.

Trumpin fasistinen maailmanhuomioivuus ja johtajan rooli symboloivat nykyhetkeä ja tulevaisuutta, jossa valta on rajaton ja kaikkivaltias. Tämä muistuttaa Susan Sontagin kuvaamaa fasistista taidetta, joka "ylistää antautumista", "korostaa ajattelun mielettömyyttä" ja "voiman oikeutusta". Se on osa kulttuuria, joka normalisoi sodan ja manipuloi totuuden käsityksiä.

Tämän kaiken keskellä, pandemiasta huolimatta, monet maat ovat omaksuneet fasistisen politiikan piirteitä, yhdistäen digitaaliset valvontakäytännöt, hätätilavaltuudet ja poliisiväkivallan. Näin luotiin muotoinen depolitisoituminen, jossa kansa ei kysynyt, miksi historiaa, erityisesti Hitlerin ja natsi-Saksan vaikutusta, ei haluttu muistaa. Yhdysvallat ei ollut poikkeus: valkoinen ylivalta nousi jälleen esiin sekä valkopyykkisten mielenosoitusten että Trumpin valtiollisten toimien kautta. Erityisesti Stephen Miller, Trumpin neuvonantaja, joka oli tunnettu valkoisen ylivallan kannattajana, oli keskeinen hahmo tämän politiikan taustalla.

Tärkeä oppi tässä on se, miten historian unohtaminen luo maaperää valkoisen ylivallan legimiteetille. Trumpin hallinnon aikana nähtiin muistutus siitä, miten helposti yhteiskunnassa voidaan kyseenalaistaa eettiset ja moraaliset arvot, erityisesti silloin, kun demokratian perusperiaatteet ovat uhattuina. On elintärkeää ymmärtää, että historian unohtaminen ei ole vain tiedon menetystä, vaan myös muistin heikkenemistä, joka voi johtaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin.

Brachyspira ja muut bakteeri-infektiot marsuilla
Miten varmistaa optimaalinen juoksutekniikka paljain jaloin?
NeoReaktionaarisen Ajatuksen Kritiikki ja Liberalististen Instituutioiden Hegemonia