Pandemian aikainen valtakriisi avasi monille maille mahdollisuuden muuttaa hallintorakenteita ja vahvistaa autoritaarisia piirteitä, joista monet olivat jo pitkään olleet poliittisen keskustelun keskiössä. Esimerkiksi, kuten Arundhati Roy toteaa, maailmanlaajuisen kriisin taustalla ei ollut pelkästään terveyshaasteet, vaan myös nälänhätä, viha ja muiden yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien kasaantuminen. Yhdysvalloissa, jota kriisi ravisteli erityisesti, yhteiskunnassa nähtiin entistä enemmän eriarvoisuutta, köyhyyttä, ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja ydinsodan uhka, jotka osaltaan loivat maahan laajenevan, systeemisen kriisin.

Pandemian aikana valtioiden reaktiot moninkertaistuivat militaristisesti, ja entistä suurempi osa hallinnoista käytti tilaisuutta hyväkseen tiukentaakseen kansalaisvapauksien rajoittamista ja vahvistaakseen autoritaarista kontrollia. Politiikan muutos oli selkeä: kansalaisten liikkumisvapaudet, sananvapaus, oikeus kokoontua ja jopa oikeus oikeudenkäynteihin rajoitettiin useissa maissa kriisin nimissä. Tämä oli osa laajempaa strategiaa, jossa pyrittiin hyödyntämään pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä kansalaisten kontrolloimiseksi.

Ejeris Dixonin mukaan monet maat, joissa oli pitkään toteutettu tiukkaa talouskuria ja epätasa-arvoista politiikkaa, ottivat käyttöön niin sanotun "fasismin hätätilahandbookin". Tämä tarkoitti sitä, että hallitukset, joiden oli vaikea kohdata kansalaisten tyytymättömyyttä ja laajenevia mielenosoituksia, pystyivät hyödyntämään kriisitilanteita demokraattisten instituutioiden heikentämiseen ja kansalaisoikeuksien kaventamiseen. Hätätilan varjolla voitiin rajoittaa liikkumista ja protesteja, luoda pelon ilmapiiriä ja muuttaa demokraattisia rakenteita autokraattisiksi. Näin kyettiin ohjaamaan kansalaisten huomio pois hallinnon epäonnistumisista ja luomaan pelon ilmapiiri, joka oikeutti kovemmat toimet vähemmistöjä, siirtolaisia ja muita haavoittuvia ryhmiä kohtaan.

Esimerkkejä tämänkaltaisista toimista löytyy monista maista ympäri maailman. Unkarissa pääministeri Viktor Orbán käytti pandemiaa oikeuttaakseen laajat hätätilavaltuudet, joiden avulla hän pystyi hallitsemaan maata ilman selkeitä aikarajoja. Britanniassa ministereillä oli lähes rajoittamaton valta määrätä ihmiset eristykseen ja sulkea rajat, ja Israel puolestaan laajensi kansalaisten valvontaa. Chile puolestaan lähetti armeijan kaduille, joissa aikaisemmin oli ollut laajoja protesteja, ja Boliviassa siirrettiin vaaleja, kun tilanne alkoi kärjistyä.

Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto otti käyttöön autoritaarisia käytäntöjä, jotka olivat ristiriidassa demokratian perusperiaatteiden kanssa. Trumpin hallinto ei ainoastaan rajoittanut sananvapautta ja tukahduttanut kriittistä journalismia, vaan myös syytti maahanmuuttajia viruksen levittämisestä ja hyötti "totalitaarista" auktoriteettia kansantalouden avaamiseksi. Tämä kaikki tapahtui samalla, kun Trump syytti mediaa viruksen leviämisestä ja levitti valheita sen alkuperästä, joka entisestään lisäsi rasistisia tunteita ja yhteiskunnallista jakautuneisuutta.

Kriisin aikana valtioiden toiminta ei rajoittunut pelkästään terveydenhuollon ja talouden tukemiseen, vaan se ulottui myös laajemman poliittisen vallan keskittämiseen ja kansalaisvapauksien supistamiseen. Tällainen kehitys oli erityisen huolestuttavaa, koska pandemia loi ilmapiirin, jossa kansalaisten pelko ja epävarmuus saattoivat helposti kääntyä hallituksen autoritaarista kontrollia tukevaksi voimaksi. Tämä kehitys näkyi monissa maissa, joissa hallitukset käyttivät pandemiaa tekosyynä yhteiskunnallisten vapauksien rajoittamiseksi, hävittämiseksi ja demokratian heikentämiseksi.

Tämänkaltaisten toimien seuraukset ovat laajempia kuin pelkät kansalaisoikeuksien menetykset. Ne voivat muokata yhteiskuntien dynamiikkaa ja suhteita kansalaisiin pitkäksi aikaa. Pandemian jälkimainingeissa on tärkeää pohtia, miten tällaiset kehityskulut voivat vaikuttaa yhteiskuntien politiikkaan ja demokratian tulevaisuuteen. Kriisin aikana muodostuneet hallintorakenteet voivat säilyä ja vahvistua, jos kansalaiset eivät ole valppaita ja valmiita puolustamaan oikeuksiaan. On muistettava, että vaikka kriisit voivat tarjota tilaisuuksia vallitsevien järjestelmien vahvistamiseen, niihin on myös mahdollista reagoida tavalla, joka palauttaa valtaa kansalaisille ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Miten Pandemian Aikakauden Militarisoituminen Vaikutti Yhteiskuntaan ja Talouteen?

Pandemian aikana Donald Trumpin ja oikeistomedian kehittämä taloudellinen ja poliittinen retoriikka oli sekä virheellistä että harhaanjohtavaa. Taloudellisen elpymisen nimeen vannominen ei ollut pelkästään ristiriidassa todellisuuden kanssa, vaan se myös sivuutti syvällisempiä valtarakenteita ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tarpeen. Vaikka talouden avaaminen on tärkeä kysymys, sen asettaminen vastakkain terveydenhuollon kanssa luo väärän valinnan. Kuten tohtori Tom Frieden totesi, terveyden suojeleminen ei ole este talouden elpymiselle, vaan pikemminkin sen edellytys. Pandemian hallinta ei saisi olla vain valinta sulkea vai avata talous, vaan sen sijaan on tarkasteltava, miten talous voidaan avata turvallisesti ja huolellisesti, jotta ei tarvitse sulkea sitä uudelleen.

Trumpin toiminta pandemian aikana ei ainoastaan kyseenalaistanut julkista terveydenhuoltoa, vaan sen taustalla oli myös pyrkimys edistää omaa poliittista ohjelmaansa, joka oli täynnä vääristelyjä ja valheita. Pandemian ja sen aiheuttaman hätätilan aikana Trump ajoi omia poliittisia etujaan, hyödynsi koronakriisiä hyökkäyksissään medialle ja poliittisille vastustajilleen sekä edisti omia taloudellisia intressejään. Tämä ei ollut vain yksittäinen epärehellisyys, vaan osa laajempaa strategiaa, jossa pandemian mahdollisuuksia hyödynnettiin poliittisen ja taloudellisen vallan keskittämiseksi. Yhtä lailla, pandemian aikana tapahtunut oikeistopopulistisen politiikan militarisoituminen ja sen hyödyntäminen yhteiskunnallisten jakolinjojen syventämiseksi on vakava muistutus siitä, kuinka valta ja politiikka voivat muuttaa tavallisten ihmisten elämän elinkelvottomaksi.

Viranomaisten ja poliisin militarisoituminen on toinen merkittävä osa tätä ilmiötä. Yhdysvalloissa poliisin aseistaminen ja armeijan ylijäämävarusteiden jakaminen poliisivoimille on ollut laajalle levinnyt käytäntö vuodesta 1997 lähtien, jolloin puolustusministeriö perusti niin sanotun 1033-ohjelman. Tämä ohjelma on johtanut siihen, että poliisilaitokset ympäri maata ovat saaneet ylijäämäaseita ja varusteita suoraan sotakentiltä. Tällainen militarisoituminen ei ole vain turvallisuusongelma, vaan se on myös poliittinen väline, joka voi käytännössä estää yhteiskunnan kyvyn käsitellä eriarvoisuutta ja rasismia, sillä militarisoituneet viranomaiset voivat helposti tukahduttaa yhteiskunnallista muutosta ja ylläpitää vallitsevia valtarakenteita.

Pandemian aikana taloudellinen ja sotilaallinen priorisointi yhdessä muodosti täydellisen kontrastin sille, kuinka yhteiskunnan tulisi elpyä. Trumpin hallinto teki ennätyksellisiä sotilasinvestointeja samalla, kun se ohitti kansanterveyden ja sosiaalisen turvaverkon tarpeet. Esimerkiksi huolimatta valtavista varoista, jotka olisivat voineet tukea terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa ja koulutusta, varat ohjattiin armeijan tarpeisiin ja suurille asevalmistajille. Tämä oli erityisen näkyvää, kun hallitus päätti rakentaa "suuren, suuren muurin" Meksikon rajalle sen sijaan, että olisi investoinut kansanterveyden tukemiseen tai ihmisarvoiseen elämään.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että kapitalismi, rasismi, militarismi ja autoritarismi eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne kietoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan. Neoliberaalin kapitalismin ja sen tuottaman eriarvoisuuden ja väkivallan seuraukset eivät ole yksittäisiä ongelmia, vaan ne ovat yhteydessä laajempaan poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään, joka tuottaa ja ylläpitää valtarakenteita. Yhteiskunnallinen muutos ei ole mahdollinen, jos sen fokus on vain yksittäisissä kysymyksissä, kuten poliisin rahoituksen leikkaamisessa, ilman, että otetaan huomioon myös sotilasbudjetin leikkaamista ja resursseja, jotka voitaisiin ohjata yhteiskunnan tarpeisiin.

Kaiken kaikkiaan pandemian aikakauden militarisoituminen on ollut enemmän kuin pelkkä poikkeustila. Se on ollut yritys käyttää hätätilanteen ja kriisin luomaa tilaa hyväksikäyttämiseen ja poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen. Tämä luo vaaran, että yhteiskunnalliset ja poliittiset suhteet muuttuvat entistä eriarvoisemmiksi ja epäoikeudenmukaisemmiksi, jos talouden ja terveydenhuollon tarpeet eivät ole tasapainossa. Yhteiskunnallisten instituutioiden tulee toimia kansan hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta edistäen, ei ylläpitääkseen militarisoituneen yhteiskunnan epäreiluja rakenteita.

Onko demokratian ja koulutuksen välinen yhteys katoamassa?

Demokratian ja koulutuksen välinen yhteys rapistuu, ja tässä tilanteessa toivo muuttuu toimijuuden viholliseksi. Toimijuus, joka ennen ilmensi kykyä muuttaa yhteiskunnan ja elämänolosuhteita, kaventuu pelkästään eloonjäämisen taitojen opetteluksi. Elämän ongelmien käsitteleminen muuttuu yksinäiseksi ja henkilökohtaiseksi prosessiksi, jossa yhteiskunnalliset vastuut typistyvät yksilön valintojen ja oikeuksien käsitteisiin. Tämä yksilönvastuullinen ajattelu edustaa regressiivistä ja depolitisoitunutta käsitystä maailmasta, jossa yksilön valinta ei enää liity laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin rakenteisiin.

Kun yhteiskunnallisista tiloista ja demokratian ihanteista tulee tyhjiä ja yhteiskunnan instituutiot katoavat, apokalyptiset pelot ja fatalistiset visiot voimistuvat. Tällöin normaaliksi otetaan ajatus siitä, ettei ole vaihtoehtoja vallitseville poliittisille logiikoille, ei edes vaihtoehtoa nykyiselle neoliberaaliselle globaalille taloudelle. Neoliberalismi pyyhkii pois solidaarisuuden ja kollektiivisten instituutioiden ideat, jotka olivat aiemmin tärkeitä kriittisen ajattelun ja kansalaisvastuun edistämiseksi. Tämä depolitisoiva tyhjiö nostaa esiin kysymyksen: voiko syntyä demokratian käsitys politiikasta, ja mitkä toimijat voivat ottaa vastuulleen kollektiivisen vastarinnan tehtävän?

Nykyisissä neoliberaaleissa populistisissa poliittisissa liikkeissä kieli toimii välineenä, joka tukahduttaa moraalin ja yhteyden toisiin. Se tekee yksilön kommunikaatiosta, joka perustuu demokratian arvoihin ja dialogiin, merkityksetöntä. Leo Lowenthalin mukaan yksilöitä painostetaan yhä enemmän toimimaan "armottomina oman selviytymisensä etsijöinä, psykologisina nappuloina ja marionetteina järjestelmässä, joka ei tunne muuta tarkoitusta kuin itsensä vallassa pitämisen". Tämä kehitys johtaa siihen, että kriittinen toimijuus nähdään vaarallisena ja tukahdutetaan jatkuvalla neoliberaalien pedagogisten koneistojen avulla, jotka edistävät kulttuuria, jossa tietämättömyys nähdään hyveenä. Tällöin on vaikeaa erottaa faktaa fiktiosta ja tehdä kriittisiä ja tietoisia päätöksiä.

Koulutus, niin kouluissa kuin laajemmassa kulttuurisessa kentässä, toimii tukahduttamisen välineenä. Se puolestaan edistää ja legimitoi neoliberaalin fasistisen propagandan levittämistä. Kriittinen ajattelu ja harkinta jäävät vähemmälle, kun kulttuuri täyttyy yksinkertaisista, irrationaalisista maailmankuvista, jotka ovat keskeisiä fasististen politiikkojen perustassa. Uudet digitaaliset teknologiat ja monopolien hallitsemat alustat, jotka kaupallistavat kulutuksen ja nopeuden, tekevät ajattelusta ja pohdiskelusta yhä vaikeampaa. Tieto ei ole enää haastavaa; se on esipaketoitua, valmiiksi puristettua ja pelkistettyä, kulutettavaksi tarkoitettua tietoa.

Neoliberalismin vaikutuksesta tiedon tuotanto ja historia muuttuvat. Historiaa valkoistetaan, ja muistin vaaralliset ja vapauttavat elementit häivytetään pois. Apokalyptiset visiot - romahdus, pelko, epävarmuus - alkavat määrittää yhteiskunnallista keskustelua, ja vieraiden, uhkaavien joukkojen kieli tulee tavalliseksi. Tässä yhteydessä menneisyyden muisti ja kansanluonteen perintö saavat väistyä, kun yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu kuolleeksi. Yhteiskunnassa, jossa markkinat arvostetaan enemmän kuin demokratian perusarvot, toivo elää syrjässä, marginaaleissa, pimeyden keskellä.

Tässä maailmassa toivon kuolema tarkoittaa myös sen tilan katoamista, joka mahdollistaisi kollektiivisen vastarinnan ja toimijuuden. Toimijuus on vastarinnan edellytys, ja toivo on sen mahdollistaja. Toivon kautta laajenee mahdollisuuksien tila, ja samalla se tuo esiin nykyhetken puutteet ja rajoitteet. Ilman toivoa ei ole mahdollisuutta toimia yhteiskunnallisessa kontekstissa, eikä ole olemassa yhteisiä hyviä, jotka pitävät meidät sidoksissa toisiimme.

Yhteiskunnassa, joka on sitoutunut täydelliseen indifferenssiin ja välinpitämättömyyteen, voi muutos olla mahdollista vain, jos palataan kriittisen ajattelun ja koulutuksen rooliin poliittisten rakenteiden ja instituutioiden keskiöön. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin muutoksen mahdollisuus, ollaan siirrytty täydelliseen katastrofiin, jossa politiikka kutistuu kyynisyyteen ja epätoivoon.

Miten Trumpin kielenkäyttö ja autoritaarinen lähestymistapa muokkasivat Yhdysvaltojen politiikkaa ja yhteiskuntaa?

Donald Trumpin hallinnon aikana Yhdysvalloissa käytettiin kieltä ja retoriikkaa, joka oli paitsi polarisoivaa myös osin vaarallista. Kielenkäytöllään Trump ei vain ohjannut politiikkaa, vaan hän loi ja vahvisti ilmapiiriä, joka tukee väkivallan, pelon ja epäluottamuksen kulttuuria. Tämä kehitys ei ollut sattumaa, sillä Trumpin tapa käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä pohjautui pitkälti autoritaarisiin periaatteisiin ja populistisiin strategioihin, jotka hyödyttivät häntä poliittisesti, mutta samalla aiheuttivat syviä haavoja Yhdysvaltain demokratiassa.

Trumpin valtaannousu on ollut monella tapaa erikoista, mutta erityisesti hänen hallintonsa aikakaudella kielen rooli on tullut yhä tärkeämmäksi. Hallinnon aikana ei pelkästään luotu uusia politiikan suuntaviivoja, vaan hallitsijat käyttivät voimakkaasti hyväkseen käsitteitä kuten "petturi" ja "valtio- ja kansakunnan vihollinen". Näillä termeillä pyrittiin demonisoimaan vastustajia ja luomaan tunne siitä, että maassa oli olemassa "puhdas kansa" ja "vihakansa", joka oli uhka tämän kansan tulevaisuudelle. Tällainen jaottelu ei ollut vain retorista, vaan se loi myös poliittisen ja sosiaalisen ilmapiirin, jossa väkivallan uhka tuntui jatkuvasti läsnä.

Tämä ilmapiiri ei jäänyt vain sanoihin, vaan Trumpin kannattajat alkoivat ilmaista väkivaltaista tyytymättömyyttään. Trump ei vain syyttänyt poliittisia vastustajiaan "pettureiksi", vaan antoi ymmärtää, että heidän teoistaan pitäisi maksaa kovia hintoja. Esimerkiksi Adam Schiffin ja Nancy Pelosin syyttäminen "pettureiksi" ei ollut vain sanallinen hyökkäys vaan myös vihjailu siitä, että heihin tulisi kohdistaa väkivaltaa. Tällainen puhe on vaarallinen, sillä se voi antaa laillisen ja moraalisen oikeutuksen toimia väkivaltaisesti.

Trumpin hallinnon aikana käytiin myös laajaa keskustelua presidentin valtuuksista ja roolista valtion päämiehenä. Vaikka Yhdysvalloissa on perinteisesti ollut vahva ero presidentin ja muiden valtiollisten elinten välillä, Trumpin ajan politiikka kyseenalaisti nämä rajat. Yksi näkyvimmistä esimerkeistä oli hänen valmiutensa käyttää Yhdysvaltain armeijaa sisäisten protestien tukahduttamiseen, kuten nähtiin Portlandin tapahtumissa. Tämä oli selvä merkki siitä, kuinka presidentti oli valmis käyttämään valtion väkivaltakoneistoa omien poliittisten etujensa turvaamiseksi, eikä pelkästään kansallisten turvallisuusuhkien estämiseksi.

Keskustelu Trumpin suhteesta armeijaan on erityisen merkityksellistä, koska se heijastaa hänen yleistä hallintotyyliään, jossa autoritaariset piirteet yhdistyivät populistisiin ratkaisuihin. Trumpin tapa hyödyntää armeijaa ja turvallisuusviranomaisia ei ollut pelkästään kansallisten turvallisuusuhkien käsittelyä vaan myös osa hänen poliittista peliään. Tämä puolestaan lisäsi epäluottamusta hallintoa kohtaan ja loi kansan keskuuteen pelkoa ja epävarmuutta.

Trumpin retoriikka ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään poliittisiin vastustajiin. Hän käytti kieltä myös peittääkseen omia epäonnistumisiaan ja hallitakseen narratiivia. Esimerkiksi hänen suhtautumisensa koronapandemiaan oli keskeinen osa tätä strategiaa. Hän ei koskaan myöntänyt täysin viranomaisten ja asiantuntijoiden varoituksia, vaan sen sijaan kiisti ne ja pyrki vähättelemään pandemian vakavuutta, mikä vain pahensi tilannetta. Tällainen puhe ei vain hämärtänyt totuutta, vaan myös myrkytti julkista keskustelua ja esti monia ihmisiä ottamasta virallisia ohjeita vakavasti.

Trumpin hallinto on esimerkki siitä, kuinka vaarallinen voi olla populistinen ja autoritaarinen politiikka, joka perustuu valheelle, väkivallalle ja pelolle. Hän on onnistunut jakamaan kansaa tavalla, joka uhkaa koko yhteiskunnan eheyttä. Hänen puheensa on muokannut ei vain poliittista maisemaa, vaan myös ihmisten ajattelutapoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta.

On tärkeää muistaa, että Trumpin retoriikka ei ollut vain yksittäisten henkilöiden tai ryhmien hyökkäys, vaan laajempi ilmiö, joka vaikuttaa edelleen Yhdysvaltojen politiikkaan. Kun poliittinen keskustelu perustuu valehtelulle ja väkivallan hyväksymiselle, ei ole vaikea kuvitella, miten syvälle tällainen kulttuuri voi juurtua ja kuinka kauaskantoisia sen seuraukset voivat olla demokraattisten instituutioiden ja kansalaisten luottamuksen kannalta. Kysymys ei ole vain Trumpista, vaan myös siitä, kuinka tällaisen politiikan seuraajat voivat käyttää samoja keinoja oman valta-asemansa turvaamiseksi.

Miten Trumpin vaalikampanja ja koronaviruspandemia kietoutuivat toisiinsa?
Miten erityisneuvonantajan rooli säätelee oikeusvaltioperiaatteita ja kansallista turvallisuutta?
Mikä on Frankfurtin koulukunnan todellinen rooli poliittisen korrektiuden syntymisessä?