Mallin virheelliset oletukset voivat johtua sen matemaattisen muodon virheellisestä valinnasta. Tällöin korjauskeino on käyttää oikeaa mallimuotoa, jonka valinnassa ohjenuorana toimii mallin taustateoria. Jos ongelma johtuu sarjassa esiintyvien interpoloitujen tietojen liiallisesta määrästä, ratkaisuna voi olla interpolaatioiden määrän vähentäminen. Myös formaaleja menetelmiä, kuten ensimmäisen asteen erotusten ottamista, yleistettyjä differentiaaliyhtälöitä tai esimerkiksi Cochran-Orcuttin ja Durbinin kahden vaiheen menettelyitä, voidaan käyttää virheiden korjaamiseen. Heteroskedastisuuden kohdalla yksinkertaisin tapa on muuntaa alkuperäinen malli siten, että sen virhetermi saa vakion varianssin. Vaihtoehtoisesti voidaan soveltaa painotettuja pienimmän neliösumman menetelmiä, yleistettyä pienimmän neliösumman estimaattia tai White’n korjausmenetelmää. Näistä menetelmistä löytyy laajasti tietoa standarditekstikirjoista ekonometrisessä analyysissä.

Yksinkertaisessa yksiyhtälömallissa, jossa on yksi selittävä muuttuja, voidaan ennustaa esimerkiksi käyttäjämaksuista saatavia tuloja seuraavalle vuodelle. Oletuksena on, että tulot riippuvat niiden edellisestä arvosta. Tätä lagimalliksi kutsuttua rakennetta perustellaan sillä, että päätösten vaikutukset eivät ilmene välittömästi, ja viimeisimmät havainnot vaikuttavat käyttäytymiseen eniten. Kun malli on estimoitu esimerkiksi pienimmän neliösumman menetelmällä, saadaan parametrit, joiden avulla tulevaa arvoa voidaan ennustaa nykyisen arvon perusteella. Tämän mallin kuvaamana käyttäjämaksujen tulot seuraavalle vuodelle voidaan laskea käyttäen viimeisimmän vuoden tulosta ja mallin parametreja.

Vaikka malli antaa korkean selitysasteen ja tilastollisesti merkitsevät parametrit, mallin standardivirhe ja MAPE-virhe olivat hieman odotettua suurempia. Tämä voi johtua pienestä otoksesta tai mallista puuttuvista muuttujista. Lisäksi Durbin-Watson -testin tulos viittaa negatiiviseen autokorrelaatioon, jonka korjaamiseen voidaan käyttää esimerkiksi autoregressiivisia menetelmiä. Ennusteen tarkkuutta voi arvioida myös takautuvasti (backcasting) vertaamalla mallin tuottamaa arvoa havaittuun.

Yksiyhtälömallia voidaan laajentaa kahdella selittävällä muuttujalla, jolloin esimerkiksi paikallisen myyntiveron tulot voivat riippua mediaanitulosta ja yksinhuoltajaperheiden osuudesta. Näissä malleissa oletetaan, että myyntivero on positiivisesti yhteydessä mediaanituloon ja negatiivisesti yksinhuoltajaperheiden osuuteen, mikä perustuu taloudelliseen logiikkaan: korkeampi mediaanitulo merkitsee suurempaa kulutusta ja näin ollen enemmän verotuloja, kun taas yksinhuoltajaperheiden suurempi osuus voi merkitä pienempää kulutusta ja verotuloja. Malli voidaan estimoida pienimmän neliösumman menetelmällä, jolloin saadaan parametrit, jotka ovat tilastollisesti merkitseviä ja selitysaste on korkea.

Tällaiset mallit tarjoavat käytännöllisen työkalun talousennusteisiin, mutta niihin liittyy aina epävarmuutta, jota on hallittava. Mallin tarkkuuteen vaikuttavat käytetty aineisto, valitut muuttujat ja niiden välinen riippuvuus sekä mahdolliset mallin väärinmäärittelyt tai jätetyt selittävät muuttujat. Ennustamisen luotettavuuden parantamiseksi on tärkeää arvioida ja korjata mallin perusoletuksia sekä käyttää asianmukaisia korjausmenetelmiä. Ennusteita laadittaessa on otettava huomioon myös ulkoiset tekijät ja talouden muutokset, joita malli ei välttämättä pysty automaattisesti huomioimaan.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että tilastolliset testit, kuten t-, F- ja Durbin-Watson -testit, ovat työkaluja mallin soveltuvuuden arviointiin, mutta ne eivät yksin riitä takaamaan mallin täydellistä pätevyyttä. Mallin diagnostiset testit ja käytännön soveltuvuus ovat jatkuva prosessi, jossa tuloksia tulee arvioida kriittisesti ja päivittää malleja uusien tietojen ja menetelmien mukaan. Ennusteiden tulkinnassa on myös otettava huomioon, että satunnaisvaihtelu ja epätäydellisyydet tiedoissa voivat vaikuttaa mallin suorituskykyyn.

Miten hallituksen kulut vaikuttavat talouskasvuun ja budjetin tasapainottamiseen?

Hallituksen kulutuksen kasvu ja sen vaikutukset talouskasvuun sekä julkisen sektorin rooli talouden säätelijänä ovat kiistanalaisia teemoja, joita käsitellään edelleen akateemisessa ja poliittisessa keskustelussa. Erilaiset näkemykset kulutuksen tarpeellisuudesta ja sen taloudellisista vaikutuksista jakavat asiantuntijat ja päättäjät kahtia. Näistä näkökulmista voi erottaa kaksi pääasiallista lähestymistapaa: toisaalta ne, jotka puolustavat valtion roolin laajentamista talouden ohjaajana, ja toisaalta ne, jotka kannattavat pienempää valtiota ja vähemmän julkisia menoja.

Laajemman valtion roolin puolustajat esittävät, että julkiset menot, erityisesti sosiaalisiin ja taloudellisiin palveluihin liittyvät, ovat välttämättömiä talouden elvyttämiseksi erityisesti taantuman tai korkean työttömyyden aikana. Talouden laskusuhdanteessa lisäkulut voivat edistää talouskasvua lisäämällä kansalaisten ostovoimaa, mikä on keskeinen osa valtion finanssipolitiikkaa. Heidän mukaansa valtion kulut ovat myös tärkeitä tuloerojen kaventamiseksi, sillä vapailla markkinoilla syntyy usein merkittäviä eroja tulojen jakautumisessa, jotka voivat olla haitallisia yhteiskunnan eheyden kannalta. Toisin sanoen, hallituksen kulutuksen lisääminen on tärkeää talouden vakauden säilyttämiseksi ja yhteiskunnan hyvinvoinnin takaamiseksi.

Toisaalta pienemmän valtion kannattajat ovat sitä mieltä, että julkisten menojen lisääminen voi pitkällä aikavälillä heikentää talouskasvua, koska resursseja siirretään tuottavasta sektorista valtion käyttöön, joka perinteisesti nähdään vähemmän tehokkaana resurssien käytössä. Heidän mukaansa hallituksen kulut voivat luoda taloudellista "vuokraa", joka ylittää tuottavan talouden tarpeet ja suosii erityisiä eturyhmiä, jotka hyödyntävät lobbauksen ja muiden keinojen kautta valtion tukea, kuten rahallisia avustuksia, verokannustimia ja lainatakuita. Tämä on usein nähty ongelmana, joka rasittaa veronmaksajia ja vääristää markkinoiden toimintaa. Erityisesti Richard Vedderin (1993) tutkimuksessa todetaan, että liialliset maksut julkisille työntekijöille voivat kustantaa veronmaksajille rahaa, jota ei aina heijasteta tuottavuuden nousuna.

Kumpikin näistä näkemyksistä sisältää perusteltuja huolenaiheita, mutta käytännössä useimmat taloustieteilijät ja päättäjät eivät kannata täysimittaista laajentunutta tai pientä valtiota, vaan pikemminkin hallitusta, joka pystyy vastaamaan taloudellisiin haasteisiin ilman, että se luo kohtuuttomia taloudellisia taakoja veronmaksajille.

Budjetin tasapainottaminen on yksi keskeinen kysymys, joka nousee esiin keskusteltaessa valtion kulutuksesta ja talouden kestävyydestä. Yhdysvalloissa on jatkuvasti lisääntyvä valtionvelka, jonka arvioidaan nousevan 32,46 biljoonasta dollarista 52,35 biljoonaan vuoteen 2033 mennessä. Tällöin valtionvelan maksu olisi mahdotonta ilman, että koko bruttokansantuote käytettäisiin siihen, eikä silti saataisi kaikkea velkaa maksettua. Tämä johtaa moniin kysymyksiin siitä, pitäisikö liittovaltion hallituksen velan tasapainottamisen olla perustuslain mukainen vaatimus, kuten osavaltioiden ja paikallishallintojen budjeteissa. Perustuslain muutos on kuitenkin hankala ja poliittisesti kiistanalainen prosessi, ja vaikka se olisi mahdollinen, se saattaisi rajoittaa hallituksen kykyä reagoida talouskriiseihin tai poikkeuksellisiin kansallisiin hätätilanteisiin.

Yksi vaihtoehto, jota on käsitelty, on siirtyminen kaksivuotiseen budjettisykliin. Tämä mahdollistaisi sen, että kongressi voisi keskittyä enemmän taloudellisten ongelmien ratkaisemiseen ja vähemmän budjettiriitoihin. Kaksivuotinen budjetti voisi myös vähentää poliittisia ristiriitoja ja parantaa päätöksenteon tehokkuutta. Kuitenkin vuosittaisen budjetin etuja, kuten joustavuutta ja kykyä reagoida nopeasti talouden muutoksiin, on vaikea ohittaa.

Budjettikysymykset ovat siis monitasoisia ja monen tekijän vaikuttamia. On tärkeää huomata, että valtion roolin määrittely ja kulutuksen hallinta eivät ole vain taloudellisia kysymyksiä, vaan niillä on myös pitkän aikavälin vaikutuksia yhteiskunnalliseen tasapainoon ja kansalaisten elämänlaatuun. Koko keskustelu ei rajoitu pelkästään talouskasvuun, vaan siinä on keskeistä huomioida myös julkisen sektorin rooli yhteiskunnallisten erojen tasoittajana ja taloudellisen hyvinvoinnin takaajana.

Miksi julkiset hyvät voivat aiheuttaa ongelmia: Vapaa-ratsastuksen ongelma ja julkisten hyvien luonteen tarkastelu

Julkisten hyvien taloustieteellinen käsitteleminen on monivaiheinen prosessi, joka tuo esiin eräitä keskeisiä haasteita, erityisesti silloin, kun kyse on tuotteista, joita ei voida helposti rajata yksittäisten kuluttajien käyttöön. Julkinen hyvä määritellään tavallisesti niin, että sen kulutuksesta ei voi sulkea ketään pois ja se ei vähene sen mukaan, kuinka monta henkilöä sitä kuluttaa. Tämä tekee niistä erityisen ongelmallisia, kun tarkastellaan tuotannon kustannuksia ja yksityisten tuottajien kannustimia.

Kuvitellaan tilanne, jossa yhteisö tarvitsee katuvaloja. Näiden valojen tuottaminen maksaa yhteisölle X määrän rahaa, ja koska kaikki yhteisön jäsenet hyötyvät samoista valoista, kulutuksen kustannus jaetaan kaikkien kesken. Jos yksi jäsen kuitenkin päättää, että hän ei tarvitse valoja, hän voi silti nauttia niiden tuomista eduista ilman, että hänen tarvitsee maksaa osuuttaan kustannuksista. Tämä on klassinen esimerkki niin sanotusta "vapaa-ratsastuksen" ongelmasta, jossa yksilö voi hyötyä yhteisesti tuotetusta hyvästä ilman, että maksaa siitä mitään.

Vapaa-ratsastuksen ongelma on erityisen yleinen suurissa ryhmissä, sillä mitä suurempi ryhmä on, sitä vaikeampaa on varmistaa, että jokainen osallistuu kustannusten jakamiseen. Jos ryhmän koko on pieni, yksilön kieltäytyminen maksamasta voi heikentää tuotettavan hyvän määrää. Julkisten hyvien tilanne on kuitenkin vielä monimutkaisempi, sillä vapaa-ratsastaminen voi tapahtua myös alueellisten rajojen yli. Esimerkiksi, jos yksi yhteisö tarjoaa julkisia palveluja kuten puistoja ja kirjastoja, toisen yhteisön asukkaat voivat helposti käyttää näitä palveluja maksamatta niistä mitään.

Tällainen ilmiö on erityisen ongelmallinen tuottajille, koska se vaikeuttaa hintojen ja tuotannon määrän määrittämistä. Ilman tarkkaa käsitystä siitä, kuinka paljon tuotetaan ja millä hinnalla, yksityiset tuottajat eivät ole motivoituneita tarjoamaan julkisia hyviä. Tämä puolestaan luo tarpeen valtiolle astua kuvaan ja tarjota nämä palvelut.

Vapaa-ratsastamisen aiheuttama ongelma ei kuitenkaan rajoitu vain siihen, että jotkut yksilöt hyötyvät ilmaiseksi, vaan se voi johtaa myös resurssien huonoon jakautumiseen. Kun yksilöt eivät paljasta todellisia mieltymyksiään julkisten hyvien kulutuksesta peläten verojen nousua, tämä voi johtaa siihen, että tuotanto ei vastaa yhteiskunnan todellisia tarpeita. Näin ollen vallitseva paradoksi on, että kaikkien tavoitellessa omaa etuaan, kuten katuvalojen esimerkissä, yhteisö voi päätyä tilanteeseen, jossa kaikkien etu jää toteutumatta.

Vapaa-ratsastaminen voi myös aiheuttaa allokaatiotehokkuusongelmia, koska tuotannon kustannukset eivät vastaa "todellista" kysyntää, mikä johtaa yhteiskunnan maksamaan enemmän kuin olisi tarpeen. Vaikka vapaa-ratsastamisen ongelmat ovat vaikeasti vältettävissä, niitä voidaan kuitenkin minimoida sopivan hintaja veropolitiikan yhdistelmällä, selkeästi määritellyillä omistusoikeuksilla ja lainsäädännöllä, joka valvoo niitä.

Tarkasteltaessa julkisia hyviä, on tärkeää ymmärtää ero puhtaan ja epäpuhdan julkisen hyvän välillä. Samuelsonin määritelmän mukaan puhdas julkinen hyvä täyttää kaksi ehtoa: sen kulutus ei vähene, vaikka useampi henkilö sitä käyttäisi (ei-rivaliteetti), ja on vaikeaa sulkea ketään sen kulutuksesta pois (ei-poissuljettavuus). Esimerkkejä puhtaista julkisista hyvyistä ovat kansallinen puolustus, majakan valo, katuvalot ja puhtaat ilmat. Tällaiset hyvät tarjoavat samat edut kaikille, eivätkä ne heikkene kulutuksen lisääntyessä.

Epäpuhtaat julkiset hyvät puolestaan eivät täytä näitä ehtoja. Yksi henkilö, joka kuluttaa epäpuhdasta julkista hyvää, vähentää muiden saatavilla olevan määrän. Näissä tapauksissa ongelma liittyy usein ruuhkautumiseen, kuten silloin, kun useat ihmiset käyttävät samaa maantietä, virkistysaluetta tai uima-allasta, mikä johtaa vähemmän saatavilla olevaan hyvään. Näitä kutsutaan "ruuhkautuviksi julkisiksi hyviksi" tai "yhteisresursseiksi". Liian moni käyttäjä samanaikaisesti voi myös heikentää tarjonnan laatua, kuten terveydenhuollon palveluissa tai koulutuksessa, jossa suuremmat ryhmät voivat johtaa heikompaan hoitoon tai opetuksen laatuun.

Useimmat päivittäin kuluttamamme julkiset hyvät ovat epäpuhtaita julkisia hyviä, joissa on vaihtelevaa kilpailua kulutuksessa. Tämä voi tapahtua sekä kaupungin sisällä että valtakunnallisella tasolla. Julkisten hyvien tarkastelu ja niiden luonteen ymmärtäminen auttaa meitä arvioimaan, miksi julkisen sektorin tarjoamat palvelut ovat välttämättömiä ja miksi niiden tuottaminen ja jakaminen ei ole aina markkinoiden varassa.

Julkisten hyvien ja vapaan ratsastamisen ongelma on jatkuva keskustelu, joka liittyy siihen, miten yhteiskunta voi tasapainottaa yksilölliset etut ja yhteiset tarpeet. Tällöin tärkeää on myös ottaa huomioon, että ilman tehokasta veropolitiikkaa ja selkeitä sääntöjä yksilöiden hyvinvointi voi vaarantua, ja julkisten palvelujen tuottaminen jää yhä enemmän julkisen sektorin vastuulle.

Miten valtiontalouden käyttötalousarvio valmistellaan ja hyväksytään?

Käyttötalousarvion laatiminen on monivaiheinen prosessi, jossa budjetin kuluerät ja niiden kustannukset määritellään tarkasti. Henkilöstökulujen lisäksi käytössä ovat muun muassa materiaalit ja tarvikkeet, velanhoitomaksut, sopimukset, investoinnit sekä muut kulut. Materiaalien ja tarvikkeiden kustannusten laskenta on usein yksinkertaista, koska ne hoitaa keskitetty hankintatoimisto, joka hyödyntää volyymialennuksia ja siirtää säästöt osastoille. Velanhoitomaksut perustuvat lainanottohetkellä sovittuihin korkoihin ja takaisinmaksuaikatauluihin, joten niiden arviointi on suoraviivaista. Sopimusvelvoitteiden kustannukset puolestaan määräytyvät sopimusehtojen mukaan, jotka laaditaan ennen sopimusten hyväksymistä.

Usein kuitenkin kaikki tarvittavat tiedot eivät ole heti saatavilla, jolloin menot täytyy arvioida ennakoiden. Arviointimenetelmät voivat olla monimutkaisia, mutta käytössä on myös yksinkertaisia menetelmiä, kuten naive forecasting, insinöörilaskelmat tai yksinkertaiset keskiarvot. Budjetin laatimisessa on keskeistä esittää myös yksityiskohtaiset kustannusarviot tulevista ohjelmista, etenkin uusista hankkeista, jotta talouden suunnittelu olisi mahdollisimman tarkkaa.

Budjetti on kuitenkin vain ehdotus; varojen käyttöön oikeuttava päätös tehdään myöhemmässä vaiheessa, eli valtuutusvaiheessa. Valtuutus on lainsäädännön päätös siitä, miten rahaa käytetään eri tarkoituksiin, ja tässä vaiheessa käydään usein budjetin poliittisimmat kiistat. Budjetin käsittely alkaa välittömästi sen saapumisesta lainsäätäjille. Prosessi on samankaltainen paikallis-, osavaltio- ja liittovaltion tasolla, mutta liittovaltion tasolla budjetin koko ja ohjelmien määrä tekevät käsittelystä monimutkaisempaa.

Liittovaltion tasolla valtuutusprosessi käynnistyy heti, kun presidentti toimittaa budjettiehdotuksen kongressille. Budjetti siirtyy eri valiokuntiin kuultavaksi, jotka laativat suosituksia ja raportoivat senaatille ja edustajainhuoneelle. Näiden esitykset eivät aina vastaa presidentin alkuperäistä ehdotusta. Kongressi hyväksyy yhteisen budjettipäätöslauselman, joka asettaa kokonaismenojen, tulojen ja alijäämän tavoitteet seuraaville vuosille. Tämä päätöslauselma ei kuitenkaan ole lainvoimainen, koska se ei vaadi presidentin allekirjoitusta.

Budjettipäätöslauselman jälkeen budjettivaltuustovalio- komiteat aloittavat varsinaisen valtuutusprosessin laatiakseen budjettiasetusluonnokset, jotka vastaavat eri ohjelmia. Nämä ehdotukset käyvät monivaiheisen hyväksymiskäsittelyn, jossa ne käsitellään valiokunnissa ja kongressin täysistunnoissa. Jos edustajainhuoneen ja senaatin välillä syntyy erimielisyyttä, asia menee sovittelukomiteaan, joka laatii kompromissin. Lopuksi presidentti joko hyväksyy tai hylkää koko budjettiasetuksen, sillä hänellä ei ole oikeutta eriyttää yksittäisiä kohtia – linjavetoa ei ole käytössä. Hylkääminen johtaa usein uudelleen neuvotteluihin, ja kongressi voi tarvittaessa äänestää presidentin päätöksen yli kahden kolmasosan enemmistöllä.

Jos kongressi ei ehdi hyväksyä budjettia ajoissa, voidaan ottaa käyttöön ns. jatkolupa (continuing resolution), joka mahdollistaa hallinnon toiminnan nykyisellä tasolla budjetin valmistumiseen asti. Erityisprosessina on budjettisovittelu (budget reconciliation), joka nopeuttaa tietyntyyppisten menojen ja verolainsäädännön käsittelyä. Lisäksi usein kaikki budjettiasetukset paketoidaan yhdeksi kokonaisuudeksi eli omnibus-laiksi, joka sisältää useita toisistaan erillisiä lainkohtia. Tämä kokonaisuus on usein laaja ja saa vain pintapuolisen tarkastelun komiteoissa.

Osavaltioiden ja paikallishallinnon valtuutusprosessi muistuttaa liittovaltion järjestelmää, mutta on pienimuotoisempi. Useissa osavaltioissa, kuten Texasissa, budjetti menee samankaltaisten komiteoiden käsittelyyn, joissa järjestetään kuulemisia ja valmistellaan lakiesityksiä. Mikäli eri kammiot ovat eri mieltä, sovittelukomitea laatii kompromissiesityksen, joka lähetetään lopuksi kuvernöörin allekirjoitettavaksi. Osavaltioissa valtionvarainhoitajan toimisto usein varmistaa, että hyväksytty menomäärä pysyy tuloprojektioiden puitteissa, mikä on tärkeää taloudellisen tasapainon säilyttämiseksi.

Tämän kokonaisuuden ymmärtäminen on tärkeää, koska budjetin laatiminen ja hyväksyminen ovat sekä taloudellisia että poliittisia prosesseja, joissa oikeat tiedot, arvioinnit ja lainvalmistelun ajoitus ratkaisevat julkisten varojen tehokkaan ja vastuullisen käytön. Lisäksi on merkittävää tiedostaa, että budjetin valmistelu on dynaaminen prosessi, jossa etukäteen saatavilla olevien tietojen puutteet ja poliittiset kompromissit muokkaavat lopullista talousarviota. Tämä vaikuttaa suoraan julkisen sektorin toiminnan suunnitteluun ja kykyyn vastata yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin.

Miten kipu vaikuttaa ihmisen kehossa ja mielessä?
Miten havaitsemattomat hyökkäykset voidaan ohittaa API:in ja lokitietojen manipulointiin?
Miksi työpaikkojen valta ja teollisuuden väheneminen ovat saaneet epäreilun maineen?
BCAA: Vaarat ja mahdollisuudet sydän- ja verisuonitautien yhteydessä
Miten lainsäädäntö ja valvonta vaikuttavat presidentin toimivaltuuksiin ja turvallisuuspolitiikkaan Yhdysvalloissa