Yhdysvaltain presidentillä on laajat valtuudet kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan alueilla, mutta samalla näitä valtuuksia rajoittavat perustuslain ja lainsäädännön asettamat puitteet. Erityisesti presidentin ja oikeusministeriön yhteistyö sekä riippumattomien tutkimusten ja valvonnan rooli ovat keskeisiä tekijöitä, jotka määrittävät presidentin toimien laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden. Näiden valvontarakenteiden tarkoituksena on estää väärinkäytöksiä ja varmistaa, että kaikki toimet ovat linjassa perustuslaillisten normien kanssa.

Oikeusministerin rooli on keskeinen, kun tarkastellaan, kuinka presidentin toimivalta suhteutuu kansalliseen turvallisuuteen ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Erityisesti valvonta- ja tutkimusprosesseissa oikeusministeriön tulisi noudattaa tiukkoja sääntöjä ja ohjeita, jotka estävät liiallisen poliittisen puuttumisen tai vaikutusvallan väärinkäytön. Esimerkiksi oikeusministerin päätöksellä voidaan avata tutkimuksia, mutta ennen päätöksentekoa tulee ottaa huomioon kansallisen tiedustelupalvelun, FBI:n ja turvallisuusosaston johtajien lausunnot ja suositukset.

Tärkeää on myös, että kongressille annetaan tiedonanto, jos oikeusministeri päättää olla noudattamatta näiden viranomaisten neuvoja erityisen syyttäjän nimittämisestä. Erityisen syyttäjän sääntöjen on lisäksi selkeästi kiellettävä tutkinnoissa mukana olevia viranomaisia, kuten FBI:tä, tekemästä julkisia suosituksia syytteiden nostamisesta presidenttiehdokkaita tai kampanjoita kohtaan. Tällainen sääntö estää viranomaisten riippumattomuuden kyseenalaistamisen ja varmistaa, että poliittisesti arkaluontoiset tutkimukset pysyvät neutraaleina ja oikeudenmukaisina.

Erityisesti vaalien alla on tärkeää noudattaa niin sanottua "kuudenkymmenen päivän sääntöä", joka kieltää vaaleihin liittyvien tutkimusten tai syyteharkintojen aloittamisen kuusikymmentä päivää ennen vaaleja. Tämä sääntö on osa laajempaa vaalien suojaamista poliittiselta vaikutukselta ja estää sen, että presidentin tai muiden poliittisten toimijoiden kampanjoita voidaan manipuloida tutkimuksilla tai syytöksillä vaalien alla.

Entisen hallinnon jäsenten tutkinta on toinen herkkä alue, jossa on tärkeää noudattaa erityisiä sääntöjä ja valvontakäytäntöjä. Jos entisen hallinnon toimista ilmenee rikollista toimintaa, tulisi asianomaisen tutkinnan suorittaa oikeusministeriön tarkastusviranomainen, ei syyttäjä. Jos tarkastusviranomainen löytää rikosoikeudellisesti merkittäviä todisteita, se tulee välittää oikeusministerille, joka puolestaan voi tarvittaessa nimittää erityisen syyttäjän tutkimaan asiaa. Tällainen menettely takaa, että tutkimukset ovat riippumattomia ja toteutetaan oikeudenmukaisesti ilman poliittista painostusta.

Presidentin virka-asemassa olevalla oikeusneuvonantajalla on tärkeä rooli lainsäädännön ja presidentin valvonnassa. Hän toimii presidentin keskeisenä neuvonantajana ja hoitaa monia kriittisiä tehtäviä, kuten senaatin vahvistusprosessit, kongressin valvonta ja poikkeustilanteiden hallinta. Oikeusministeriön asiantuntijat tarjoavat jatkuvaa oikeudellista neuvontaa valkoiselle talolle ja varmistavat, että presidentin toimet ovat lainmukaisia ja perustuslaillisia.

Turvallisuuspolitiikan alueella on erityisen tärkeää, että presidentin käyttämät valtuudet eivät ylitä perustuslaissa määriteltyjä rajoja. Esimerkiksi presidentin oikeus käyttää voimakeinoja itsensä tai liittolaistensa puolustamiseen on perustuslaillisesti perusteltu, mutta muiden voimakeinojen käyttäminen ilman kongressin hyväksyntää voi olla ristiriidassa perustuslain kanssa. Erityisesti ydinaseiden käyttö on äärimmäisen vakava asia, ja presidentin tulisi aina keskustella kongressin kanssa ennen kuin hän ryhtyy toimiin, jotka voivat johtaa ydinaseiden käyttöön.

Kongressin tulisi myös tarkistaa ja päivittää vuonna 2001 säädetty voimakeinojen käyttöä koskeva lainsäädäntö. Se tulisi määritellä tarkasti, mitkä ryhmät ovat hyväksyttäviä kohteita Yhdysvaltojen voimatoimille, ja mitä menettelyjä tulisi noudattaa, kun presidentti päättää käyttää voimaa ulkomaisissa konflikteissa. Tällöin presidentin on tiedotettava kongressille ja saatettava asian käsittelyyn, jotta valtio voi säilyttää demokraattisen valvonnan käytettäville voimakeinoille.

Lopuksi on tärkeää ymmärtää, että presidentin valtuudet eivät ole rajattomat, vaan ne ovat aina tasapainossa lainsäädännön, kansallisen turvallisuuden ja demokraattisen valvonnan kanssa. Valtuuksien väärinkäyttö, olivatpa ne kansallisessa turvallisuudessa, ulkopolitiikassa tai sisäisissä asioissa, voi johtaa vakaviin seurauksiin, joilla on pitkän aikavälin vaikutuksia kansakunnan vakauteen ja oikeusjärjestelmän luottamukseen.

Miten poliittiset intressit voivat vaikuttaa oikeuslaitoksen toimintaan ja miten sen pitäisi estää

Dannehy korostaa, että vaikka oikeudellisesti olisi tilaa puolueellisten motiivien tai pohdintojen hyväksymiselle, oikeusministeriön "periaatteet" — erityisesti "oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus" — asettavat vakavan esteen "liialliselle herkkyydelle politiikalle". Dannehy kritisoi oikeusministeriön "johtoa" tämän periaatteen rikkomisesta ja liiallisesta herkkyydestä politiikalle, koska se ei koskaan arvioinut, olivatko Iglesiasia koskevat valitukset laillisia. Vaikka ei Domenici, oikeusministeriö eikä Valkoinen talo rikkoneet lakia yrittäessään poistaa Iglesiasin, ministeriön virkamiesten olisi pitänyt tutkia Domenicin väitteiden perusteet. Heidän laiminlyöntinsä "puhuu liiallisesta herkkyydestä politiikalle". Oikeusministeriön politiikan mukaan heidän oli "vastattava ei puoluepoliittisille motiiveille, vaan oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden periaatteille".

Tämä käsitys liittyy siihen, miten oikeuslaitos voi väistää poliittisen painostuksen. Dannehy viittaa myös lakiin 18 U.S.C. § 1346, joka määrittelee "petoksen" käsitteen sisältyvän "suunnitelmaan, joka riistää toiselta henkilön oikeuden rehellisiin palveluihin". Hänen tulkintansa mukaan tätä säädöstä ei voida soveltaa siihen, että Iglesias olisi jollain tavalla käyttänyt virkaansa henkilökohtaisen edun saamiseksi, kuten työnsä säilyttämiseksi. Dannehy oli sitä mieltä, että rehellisten palvelujen petos ei kata väitteitä, joissa pelkästään poliittiset intressit olisivat saattaneet vaikuttaa virkamiehen tehtävän hoitoon. Näin ollen syyte ei voi perustua yksin poliittisiin tavoitteisiin, vaan siihen, että joku on toiminut saadakseen henkilökohtaista hyötyä tai lahjuksia.

Vaikka korkeimman oikeuden myöhemmät päätökset kavensivat "rehellisten palvelujen" lakisääteistä merkitystä, rajoittaen sen koskemaan ainoastaan lahjuksia ja kenkkiä, Dannehyn analyysi nostaa esiin oikeuslaitoksen haasteet ja käytännön vaikeudet vetää selkeät rajat, jotka estäisivät epätoivottavan poliittisen vaikutuksen. Lainsäädännön ja viranomaisnormien kehitys on todennut, että vaikka oikeusministeriö voisi joutua alttiiksi puolueellisten intressien painostukselle, virkamiesten on noudatettava periaatteita, jotka eivät voi olla sidoksissa politiikkaan.

Koko jälkiveden aikakauden, joka alkoi Watergatesta, jälkeen presidenttien välinen suhde oikeuslaitokseen on muuttunut monella tapaa. Tähän on kuulunut myös presidentin puuttuminen meneillään oleviin tutkimuksiin ja oikeudenkäynteihin. Harvinaisia poikkeuksia ennen Trumpin hallintoa oli Presidentti Obaman kommentointi FBI:n tutkimuksesta Hillary Clintonin sähköposteista. Hänen lausuntonsa, joka väitti, ettei kyseessä ollut kansallisen turvallisuuden uhka, herätti laajaa huomiota ja lisäsi epäilyksiä oikeuslaitoksen puolueettomuudesta. Obama itse kommentoi myöhemmin, että hänen sanomansa ei tarkoituksellisesti pyrkinyt vaikuttamaan oikeusministeriön toimintaan, mutta se voi helposti saada aikaan vaikutelman, että ministeriön oli vain seurattava hänen johtamaansa linjaa.

Tähän viittaa myös lainsäätäjän rooli 1970-luvulla, jolloin kongressi laati monia lakeja, joiden tarkoituksena oli estää oikeuslaitoksen poliittinen käyttöoikeus. Foreign Intelligence Surveillance Act (FISA) -lain hyväksyminen vuonna 1978, johon liittyi myös 1968 hyväksytty laki langennut seuraamus välineitä käytettäessä, johti monien poliittisten valvontatoimien päättymiseen rikostutkinnassa. Tämän lisäksi veroasiakirjojen käytön sääntöjä oli muutettu, jotta vältettäisiin poliittisesti motivoituneet kalastelut, jotka olivat olleet yleisiä aiemmissa presidentinhallinnoissa. Vastaavasti 1970-luvulla myös muutettiin FBI:n johtajan viran määräaikaisuutta kymmeneksi vuodeksi, jotta estettäisiin liiallinen vallan keskittyminen ja varmistettaisiin, ettei FBI:n johtaja olisi liian riippuvainen presidentistä tai oikeusministeristä.

Eräät 1970-luvun uudistukset jäivät kuitenkin toteuttamatta. Presidentin aseman ja oikeuslaitoksen välisen riippumattomuuden vahvistaminen olisi saattanut uhata lainsäädännön ja oikeusprosessin legitimiteettiä. Useat aiemmat hallinnon oikeusasiantuntijat pitivät ajatusta riippumattomasta oikeusministeriöstä jopa perustuslain vastaisena, ja heidän mukaansa kansallinen politiikka voisi jäädä vähemmälle huomiolle, jos oikeuslaitos toimisi täysin itsenäisesti.

Trumpin aikakausi on kuitenkin esittänyt omat haasteensa. Presidentti Trumpin tapa suhtautua oikeusministeriöön oli radikaali. Hänen sanojensa mukaan hänellä oli "täydellinen oikeus" määrätä ministeriön toimista, mikä sai aikaan valtavan huolestuneisuuden ja epäilyksiä siitä, että oikeuslaitoksen puolueettomuus ja riippumattomuus olivat vaarassa. Trumpin toimet herättivät laajaa keskustelua siitä, kuinka presidentin ja oikeusministeriön välinen suhde voi uhata oikeudenmukaisen lainvalvonnan toteutumista ja kuinka tärkeää on, että viranomaiset pysyvät erossa puoluepoliittisista vaikuttimista.

Endtext

Erityissyyttä ja lain tulkintaa: Erityisasiamiesten rooli ja hallituksen valta

Erityisasiamies (special counsel) on oikeudellisesti ja poliittisesti haastavassa asemassa, sillä hänen tehtävänään on tutkia ja tarvittaessa syyttää viranomaisia, jotka ovat tavallisesti hallituksen suojeluksessa. Tämä rooli on erityisesti korostunut tapauksissa, joissa hallituksen korkeat virkamiehet tai jopa presidentti ovat osallisina tutkittavissa rikoksissa. Erityisasiamiehen valtuudet ja riippumattomuus eivät kuitenkaan ole ongelmattomia, kuten käy ilmi Robert Muellerin roolista Venäjän vaalivaikuttamiskohun tutkinnassa.

Erityisasiamiehen asema on luotu sääntöjen ja määräysten pohjalta, mutta käytännön toteutus on monin tavoin epäselvää ja haavoittuvaa. Yksi keskeinen kysymys on se, kuinka paljon erityisasiamiehen tulee olla alisteinen oikeusministerin ja sen alaisuudessa toimivan pääasianajajalle annetuille ohjeille. Tämä suhde tuli esiin erityisesti, kun entinen oikeusministeri William Barr julkisesti ilmaisi erimielisyytensä siitä, kuinka Mueller oli tulkinnut oikeudellisia kysymyksiä.

Muellerin raportti, erityisesti sen toisen osan osalta, herätti kiistoja siitä, pitäisikö erityisasiamiehen tehdä päätöksiä syyttämisistä ja niiden hylkäämisistä, vaikka presidenttiä ei lain mukaan voida syyttää virassa ollessaan. Tämä erimielisyys liittyi siihen, kuinka erityisasiamies käsitteli esteen selittämättömyyden ja päätöksentekoprosessin suhteet. Mueller valitsi jättää tämän asian ratkaisematta ja keskittyi esittämään faktat. Hänen näkemyksensä mukaan tavanomainen syyttäjäkäytäntö ei soveltunut presidentin virkaan, ja tämä johti siihen, että hän ei voinut tehdä selkeää syyttämis- tai hylkäämispäätöstä. Barr puolestaan katsoi, että sääntöjen ja oikeusministeriön linjausten mukaan Muellerin olisi pitänyt tehdä päätös, vaikka presidenttiä ei voitu syyttää.

Muellerin raportin mukaan hän ei pystynyt määrittämään selkeästi, oliko presidentti syyllistynyt rikokseen. Tämä eroaa kuitenkin ministeriön omasta linjasta, joka on, että oikeus on arvioitava selkeän rikoslain rikkomisen perusteella. Barrin mielestä tämä oli vakava virhe ja tilanne, jossa erityisasiamiehen olisi pitänyt päätyä syyttämis- tai syyttämättömyyspäätökseen.

Tärkeää on ymmärtää, että erimielisyydet Muellerin ja Barrin välillä eivät ole pelkästään oikeudellisia teknikaliteetteja, vaan ne viittaavat laajempaan ongelmaan erityisasiamiehen ja oikeusministeriön suhteessa. Jos erityisasiamies ei noudata sääntöjä, jotka määrittävät hänen riippumattomuutensa rajoja, hän voi väistämättä astua alueelle, jossa oikeusministeriön rooli ja valvonta jäävät vaille käytännön merkitystä. Tämä kehitys voi johtaa siihen, että erityisasiamies ei enää ole täysin riippumaton, kuten sääntöjen mukaan olisi tarkoitus.

Muellerin tutkinta osoitti, että erityisasiamiehen rooli on ristiriitainen ja ongelmallinen, erityisesti kun tutkittavat asiat koskettavat presidentin asemaa tai valtakunnan turvallisuutta. Venäjän vaalivaikuttaminen oli poikkeuksellinen tilanne, jossa erityisasiamiehen olisi pitänyt toimia täysin itsenäisesti, mutta samalla hän joutui työskentelemään valtavien poliittisten paineiden alla. Vaikka tutkinta ei johtanut suoriin syytteisiin presidenttiä vastaan, sen tärkeys korostuu nimenomaan siinä, että se paljasti Venäjän vaalivaikuttamisen ulottuvuudet ja sen, miten Yhdysvaltojen vaaleihin pyrittiin vaikuttamaan.

Monet kokevat, että erityisasiamiehen riippumattomuutta tulee vahvistaa entisestään, kuten tapahtui Watergaten jälkeen, jolloin itsenäinen syyttäjäjärjestelmä otettiin käyttöön. Kuitenkin nykytilanteessa on tärkeää myös miettiä, miten erityisasiamiehen valtuuksia voidaan rajoittaa ja kuinka oikeusministeriön roolia voitaisiin vahvistaa. On mahdollista, että tulevaisuudessa erityisasiamiehen roolia ja sen suhdetta hallituksen valtaan tarkastellaan uudelleen, mikäli samankaltaisia poikkeuksellisia tilanteita ilmenee.

Erityisasiamiehen tutkintavallan selkeyttäminen ja määrittäminen sääntöjen ja määräysten pohjalta voisi mahdollistaa tarkemman ja oikeudenmukaisemman prosessin, mutta tämä ei ole helppo tehtävä. Uuden lainsäädännön luominen tai entistä itsenäisemmän erityisasiamiehen roolin vahvistaminen voi olla poliittisesti vaarallista ja haastavaa. Erityisesti on tärkeää ymmärtää, että oikeusministeriön ja presidentin valta ei ole rajaton, ja erityisasiamiehen tehtävä on usein toimia nimenomaan sen valvonnassa, mutta samalla säilyttää itsenäisyytensä, jotta oikeusprosessi ei ole poliittisten paineiden alainen.

Miksi presidentin valtuuksia täytyy rajoittaa virkojen täyttämisessä?

Vaikka perustuslain nimitysartikla ei estä erikoisjärjestelyjä, jotka ovat "tilapäisiä ja erityisiä", on todettu, että viran täyttämiseen käytettävät toimet saattavat edellyttää tarkempaa sääntelyä, erityisesti kun kyse on tilapäisistä toimivista virkamiehistä. Esimerkiksi alemmat tuomioistuimet hylkäsivät kaikki nimitysartiklan haasteet Whitakerin kolmen kuukauden toimikaudelle, mutta tämä ei tarkoita, etteikö kongressilla olisi laajaa perustuslaillista valtaa rajoittaa presidentin mahdollisuuksia täyttää tyhjiä virkoja.

Rajoita presidentin mahdollisuuksia toimivien viranomaisten nimittämisessä

FVRA-laki (Federal Vacancies Reform Act) on liian löyhä antaen presidentille rajattoman harkintavallan täyttää lähes kaikki senaatin vahvistamat virat joko viran ensimmäisellä apulaisella (joka ei välttämättä ole senaatin vahvistama) tai muilla senaatin vahvistamilla virkamiehillä, tai jopa virastoissa toimivilla korkeammilla virkamiehillä (GS-15 tai korkeampi), jos he ovat palvelleet virassa yli 90 päivää. Tämä mahdollistaa presidentille lähes täydellisen vapauden valita viran täyttämiseen henkilöitä, jotka eivät ole saaneet riittävää julkista tarkastelua. Esimerkiksi Trumpin aikana tämä käytäntö mahdollisti Whitakerin nimittämisen oikeusministeriksi, vaikka hän oli puutteellisesti pätevä ja sai vain vähän valvontaa.

FVRA-lain tulisi ehdottomasti käydä läpi muutoksia, jotka rajoittavat presidentin valinnanmahdollisuuksia etenkin, mitä tulee kabinettitasolle tai virastojen johtaviin virkoihin. On syytä muuttaa lakia niin, että presidentin on ensisijaisesti valittava viran ensimmäinen apulainen, ja jos tämä ei ole käytettävissä, presidentin täytyy valita vaihtoehto senaatin vahvistamasta virkamiehestä kyseisessä virastossa tai osastossa. Näin ollen virastoja ja osastoja tulisi johtaa mahdollisuuksien mukaan vahvistetut virkamiehet sisältä, eikä ulkopuolelta.

Muutokset ja tarkennukset FVRA-lakiin

Ehdotettu muutos FVRA-lakiin, joka rajoittaa presidentin valinnanmahdollisuuksia, ei ainoastaan estäksesi ehdottomia toimivien virkamiesten nimityksiä, mutta myös rajoittaa viraston sisäisten, pitkään palvelleiden virkamiehien käyttöä tilapäisviran täyttämisessä. Ainoastaan tällöin voidaan varmistaa, että viranomaisen johtoon ei pääse henkilö, joka ei ole käynyt läpi julkista valvontaa, kuten senaatin vahvistuksia.

Toimivien virkamiesten aikarajat

FVRA-lain antamat aikarajat toimiville virkamiehille ovat nykyisin liian pitkiä. Toimiva virkamies voi olla virassa jopa 210 päivän jaksoissa riippuen nimityksistä ja senaatin hylkäämistä ehdotuksista. Tämän aikarajan tulisi olla lyhyempi. Ehdotamme, että toimiva virkamies saisi olla virassa enintään 120 päivää yhdellä jatkolla epäonnistuneen nimityksen vuoksi, mutta ei enää tämän jälkeen. Tämä olisi kompromissi asiantuntijoiden esittämien muiden ehdotusten kanssa.

Ensimmäisten apulaisten määritelmä

FVRA-lain mukaan presidentillä on valtuudet täyttää virkoja "ensimmäisellä apulaisella". Kuitenkin laki ei määrittele, mitä ensimmäinen apulainen tarkoittaa eikä määrittele, pitääkö tämän apulaisen olla virassa ennen viran täyttämistä. Tämä jättää presidentille huomattavan vapauden valita henkilöitä, jotka eivät ole saaneet senaatin vahvistusta, täyttämään virkoja.

Jotta tätä ongelmaa vältettäisiin, kongressin tulisi tarkentaa, että ensimmäinen apulainen on nimettävä ja oltava virassa ennen viran täyttämistä. Vain kahdessa tapauksessa tulisi sallia ensimmäisen apulaisen nimittäminen viran syntymisen jälkeen: jos virka syntyy uuden hallinnon ensimmäisten kuuden kuukauden aikana, tai jos apulainen kuolee tai sairastuu ollessaan virassa.

Delegoinnin rajoitukset

Kuten Trumpin hallinnon aikana nähtiin, delegoitu valta on monesti käytännössä syrjäyttänyt toimivat virkamiehet. Delegointia ei kuitenkaan voida käsitellä yksinkertaisena ja yleisenä ratkaisuna, sillä jokaisella 1200 liittovaltion viralla on erilaisia valtuuksia, jotka voivat vaikuttaa ja joita voidaan delegoida eri tavoin. Viran täyttäminen täysin ilman delegointia saattaisi estää joitakin perusvaltion toimintoja.

Kongressin tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että delegointi ei voi ohittaa senaatin vahvistusprosessia. Delegointivaltuudet tulisi rajoittaa vain niihin, jotka ovat olleet paikalla viran syntyessä. Tämä tarkoittaisi sitä, että viran täyttämiseen ei voitaisi käyttää täysin ulkopuolisia henkilöitä ilman laajempaa julkista tarkastelua.

Kongressin tulisi myös harkita virastojen erillissääntöjä, erityisesti niille, joiden riippumattomuutta halutaan suojata. Jos ei ole vahvistettua analogia toisessa virastossa, tulisi tilapäinen korvattava henkilö rajoittaa pitkäaikaiseksi virkamieheksi kyseisessä virastossa, kunnes uusi nimitys on vahvistettu.

Tärkeitä huomioita lukijalle

Vaikka presidentillä on perustuslain mukaan laajat valtuudet täyttää virkoja, on tärkeää ymmärtää, että tällaiset valtuudet voivat heikentää hallinnon ja virastojen riippumattomuutta ja tehokkuutta. FVRA-lain säätäminen ja sen tarkentaminen on keskeinen askel kohti tasapainoisempaa valtionhallintoa, jossa presidentin valtuudet eivät ole liian laajat ja virkojen täyttämisessä otetaan huomioon kansan valitseman senaatin rooli.

Rajoittamalla presidentin valinnanvapautta ja tarkentamalla, miten ja milloin virat voidaan täyttää, varmistetaan, että viranomaiset ovat päteviä ja valvotaan tehokkaasti. Samalla turvataan, ettei presidentti voi käyttää näitä valtuuksia väärin oman etunsa ajamiseen.

Mikä tekee monikeskustutkimuksista tehokkaita ja miten ne eroavat yksittäisistä tutkimuksista?
Miten hoitaa lymfedemaa ja siihen liittyviä liikunta-ongelmia syöpäpotilailla?
Kuinka maalata ilmeikkäitä kasvoja: nenän ja suun rakentaminen vesiväreillä
Mikä tekee kirkkomatkailusta ainutlaatuisen kokemuksen?
Mitkä ovat tehokkaimmat lämmönhallintaratkaisut 2.5D- ja HPC-paketeissa?