Yhdysvalloissa työpaikkojen väheneminen oli merkittävä kehitys, joka alkoi 1980-luvulla ja jatkui pitkälle 2000-luvulle. Teollisuuden jäsenmäärä väheni tuolloin 11,9 miljoonasta 7,3 miljoonaan vuoteen 2010 mennessä, ja suurin osa menetetyistä työpaikoista tuli juuri valmistavasta teollisuudesta. Syynä tähän oli yritysten siirtyminen ulkomaille, jossa työvoimakustannukset olivat halvemmat ja markkinat laajempia. Tällöin Yhdysvaltain ulkopolitiikka toimi tiiviisti monenkeskisten instituutioiden kanssa, avaten uusia markkinoita kehitysmaissa. Esimerkiksi Meksikossa 1970-luvun lopulla perustettiin vapaakauppavyöhykkeitä, jotka toimivat pohjana Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukselle (NAFTA), ja Kiinan rakenteelliset sopeutuspolitiikat 1980-luvun lopulla edistivät maan siirtymistä kotimaisesta tuotannosta vientikeskeiseen tuotantoon.

Tämä kehitys vaikutti erityisesti Yhdysvaltojen keskiosiin ja oli erityisen tuhoisaa mustille teollisuustyöntekijöille. Kuitenkin yleinen käsitys teollisuuden taantumasta liittyy usein valkoisten miesten työväenluokan vähenemiseen. Trumpin monet viittaukset teollisuustyöpaikkojen menetyksiin perustuivat tälle narratiiville, mutta hänen vieraantunut syyttely ulkomaita kohtaan on paljastavaa. Kaksi myyttiä teollisuuden työpaikoista näyttäisivät muovanneen Trumpin ajattelutapaa.

Ensimmäinen myytti on, että teollisuustyöpaikat maksavat korkeampia palkkoja yksinkertaisesti työn raskautta ja vaativuutta vuoksi. Tämä on kuitenkin totta vain silloin, kun työntekijöillä on ammattiyhdistys. Ilman ammattiyhdistystä teollisuustyöpaikat voivat olla alhaisempipalkkaisia, niissä on harvoin etuja, eikä ne ole aina täysiaikaisia. Trump keskittyi ulkomaille siirtyvään tuotantoon, unohtaen sen, että monet teollisuustyöpaikat siirtyivät itse asiassa etelän osavaltioihin, joissa työnantajilla oli enemmän valtaa estää ammattiyhdistysten muodostaminen ja lainsäädäntö vähensi ammattiliittojen vaikutusvaltaa.

Toinen Trumpin väite oli, että deindustrialisaatio oli jättänyt työntekijät työttömiksi, mutta todellisuus oli se, että monet siirtyivät muihin sektoreihin, kuten vähittäiskauppaan ja ravintola-alalle. Nämä työpaikat olivat usein alhaisempipalkkaisia, koska työntekijöillä ei ollut ammattiliittoa, ei siksi, että työ olisi ollut vähemmän vaativaa tai vähemmän tuottoisaa kuin teollisuustyö, usein juuri päinvastoin.

Teollisuus työtä pidettiin usein valkoisten ja miesten työvoimana, kun taas palvelualan työt feminisoitiin ja niihin yhdistettiin mustat, ruskeat ja maahanmuuttajatyöntekijät. Trumpin näkemyksessä oli osittain perää, kun hän syytti globalisaatiota ja vapaakauppaa, mutta hän unohti sen, että nämä politiikat edellyttivät myös työ- ja työllisyyslainsäädännön heikentämistä sekä sen hyväksymistä, että yrityksillä oli vain yksi velvollisuus: tehdä voittoa.

Työpaikkojen väheneminen ja työoikeuksien heikentyminen eivät kuitenkaan olleet yksinomaan globalisaation syytä. Suurimman osan ajastaan Yhdysvaltojen työvoimapolitiikka on ollut kotimaista, ja sen juuret ovat jo 1940-luvun lopussa, jolloin republikaanit alkoivat muokata työlainsäädäntöä yhä enemmän työnantajien eduksi. Tämä kehitys johti ammattiyhdistysten heikkenemiseen ja työpaikkojen siirtymiseen alueilta, joissa työlainsäädäntö oli heikompaa ja työntekijöiden oikeuksia oli rajoitettu.

Työoikeuksien väheneminen ja työntekijöiden aseman heikentyminen jatkuivat 1970- ja 1980-luvuilla, erityisesti Reaganin hallinnon aikana. Työnantajat alkoivat entistä enemmän keskittyä voiton maksimointiin leikkaamalla työvoimakustannuksia ja pienentämällä täysiaikaisten työntekijöiden määrää, instituoimalla osa-aikatyötä, vähentämällä etuja kuten lomia ja sairaspäiviä sekä ulkoistamalla työvoimaa.

Tällä muutoksella oli vakavia seurauksia Yhdysvaltain työntekijöille. Vuonna 2019 yksityisen sektorin ammattiliittojen jäsenmäärä oli vain 6 prosenttia. Suurten yritysmonopolien kasvu on johtanut siihen, että paikallisilla työmarkkinoilla on muodostunut monopsonia, joka laskee palkkoja. Yhdysvalloissa työntekijät saavat vähiten lomapäiviä ja sairauslomapäiviä verrattuna muihin kehittyneisiin maihin ja työskentelevät yhä useammin useassa työssä vain selviytyäkseen.

Työnantajat valvovat ja kurinpidättävät työntekijöitään työpaikalla, mutta myös heidän henkilökohtaisia elämäänsä, kuten ruokailutottumuksia, tupakointia ja liikuntatottumuksia. Nämä voivat usein olla peruste työntekijöiden vakuutuskattavuuden eväämiselle tai korkeampien maksujen perimiselle. Työntekijöiden sosiaalisen median tilejä valvotaan, ja niitä voidaan käyttää perusteena irtisanomiselle. Työnantajat voivat vaatia työntekijöitä osallistumaan poliittisiin tilaisuuksiin työaikana, ja monilla alueilla työnantaja voi irtisanoa työntekijän heidän poliittisten vakaumustensa vuoksi. Työnantajat vaativat myös tiukkoja pukeutumiskoodistoja ja saattavat määrätä jopa sen, mitä kieltä työntekijä voi käyttää työpaikalla.

Endtext

Miten Trumpin ja Bidenin hallintojen eroavaisuudet vaikuttavat työntekijöiden oikeuksiin ja työpaikkojen autoritarismiin?

Donald Trumpin presidenttiyden aikana hänen toimintansa herättivät kysymyksiä siitä, kuinka paljon presidentillä tulisi olla valtaa ja missä määrin hänen tekonsa olivat lainmukaisia, vaikka ne olisivatkin olleet kyseenalaisia moraalisesti ja eettisesti. Trumpin johtamistyyli oli usein autoritaarinen, ja hän hallitsi mielivaltaisesti, tukien itseään alamaisilla, jotka hyväksyivät hänen jokaisen liikkeensä. Trumpin kaudella monet hänen tekemänsä päätökset, kuten FBI:n johtajan James Comeyn erottaminen ja kuuluisat puhelut Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kanssa, esitettiin laillisina niin kauan kuin kongressi ei poistanut häntä virastaan. Tämä herätti kysymyksen: oliko presidentin toiminta todellista vallan väärinkäyttöä, jos se oli lain sallimaa ja perustui perustuslain ja liittovaltion lakien antamiin valtuuksiin? Keskustelu ei käynyt siitä, pitäisikö presidentillä ylipäätään olla niin paljon valtaa, vaan ongelma tiivistyi vain Trumpin autoritaariseen persoonallisuuteen ja siihen, kuinka hänen toimintansa muokkasivat presidentin roolia autoritaariseksi, samalla kun itse presidentin hahmo säilyi kuitenkin edelleen usein monille pelastajana, joka oli valmis tekemään "kovia päätöksiä" työläisten ja kansan hyväksi.

Trumpin kauden aikana nousi myös mielenkiintoinen kysymys siitä, miksi hän ei pystynyt täyttämään populistisia lupauksiaan, erityisesti työväenluokan hyväksi. Vaikka monet olivat tietoisia hänen retoriikastaan, joka puhui taloudellisista muutoksista, joita hän halusi tehdä, työväen taloudellinen tilanne ei parantunut merkittävästi hänen kautensa aikana. Rust Beltin alueilla, kuten Yhdysvaltain teollistuneilla vyöhykkeillä, joissa oli suuria odotuksia taloudellisista muutoksista, monet työntekijät alkoivat ymmärtää, että heidän elinolosuhteensa eivät olleet parantuneet. Tämä korosti Trumpin kyvyttömyyttä poistaa korruptiota ja suuryritysten hegemoniaa, vaikka hän usein puhui niitä vastaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että Trump ei ollut ainoa presidentti, joka ei täyttänyt työväelle annettuja lupauksia.

Tämän kaltaisten epäonnistumisten lisäksi Bidenin kausi on nostanut esiin omat haasteensa, vaikka hän onkin yrittänyt omaksua roolin, joka puolustaa työläisten oikeuksia ja lupasi olla "pro-unioni presidentti" kampanjassaan. Bidenin hallinnon ensimmäiset toimet viittasivat siihen, että hän haluaisi edistää työntekijöiden asemaa ja tukea vihreitä työpaikkoja osana pandemian jälkeistä elpymistä. Hän lupasi nostaa liittovaltion minimipalkkaa ja tarjota työläisille enemmän oikeuksia. Kuitenkin Bidenin tausta ja hänen aiemmat päätöksensä, kuten hänen äänestyksensä 2005 pankkikriisiä koskevan lain puolesta, herättivät kysymyksiä siitä, voiko hän todella toteuttaa työväen etua sellaisessa yhteiskunnassa, jossa suuryritykset ja Wall Streetillä olevat suurpääoman omistajat vaikuttavat yhä vahvasti poliittisiin päätöksiin.

Tällä hetkellä Bidenin hallitus on valinnut työministeriksi liittojohtaja Marty Walshin ja kauppaministeriksi Gina Raimondon, joka on toiminut entisenä pääomasijoittajana. Raimondon tausta herättää huolta erityisesti, kun hän on ollut mukana julkisessa politiikassa, joka on tuottanut suuria leikkauksia työntekijöiden eläkkeisiin. Tämä heijastaa ristiriitaa, joka on ollut läsnä amerikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä: työntekijöiden oikeuksia koskeva politiikka ei ole aina ollut demokraattinen ja työläisten etuja puolustava, vaan on ollut usein enemmän suuryrityksille suosiollista.

Yhdysvaltain demokratian pelastamiseksi on tärkeää, että työpaikoilla vallitsevaa autoritaarisuutta, joka on tullut osaksi laajempaa talouspolitiikkaa, muutetaan. Tämä autoritaarinen kulttuuri on ollut voimakkaasti läsnä erityisesti Trumpin kauden aikana ja voi jatkua myös Bidenin aikana, jos ei ole kunnollista halua ja poliittista tahtoa puuttua näihin syvällekäyvän rakenteellisiin ongelmiin. Jos demokratia haluaa selviytyä ja kehittyä, on välttämätöntä, että työpaikkojen hierarkiat ja valtasuhteet muuttuvat, ja että näitä muutoksia tuetaan lainsäädännöllisesti ja käytännöllisesti.

Mikäli tätä ei tapahdu, Bidenin presidenttiys ei erotu Trumpin hallinnosta työntekijöiden silmissä, ja työväenluokan toiveet jäävät edelleen tyhjäksi lupaukseksi. Tällöin myös ne kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet, jotka mahdollistivat Trumpin nousun, jäävät edelleen elämään, eikä amerikkalaisessa demokratiassa päästä eteenpäin kohti aidosti demokraattista, tasa-arvoista ja työväenluokkaa tukevampaa yhteiskuntaa.

Miten manipulatiivinen valtiojohto vaikuttaa demokratiaan ja valta-apparaatin toimintaan?

Manipulatiivinen valtiojohto, joka tunnetaan myös autoritaaristen taktiikoiden tuomisena liberaaliin demokratiaan, käyttää pelkoa ja epätietoisuutta kansan hallitsemiseksi. Tällöin voidaan luoda ilmapiiri, jossa vastustajat on helppo leimata epäisänmaallisiksi ja uhkiksi kansalliselle turvallisuudelle. Esimerkkeinä tällaisista taktiikoista voidaan mainita muun muassa tiedon vääristämiskampanjat ja valtionvoimien käyttö poliittisten tavoitteiden ajamiseksi. Tällaiset käytännöt, joita voidaan pitää autokraattisena korruptiona, yhdistävät valtion poliittisen ja sotilaallisen vallan yksittäisen johtajan henkilökohtaisiin etuihin. Esimerkiksi Donald Trumpin ja Vladimir Putinin johtamissa maissa on nähty samanlaista valtionvoimien manipulointia, joka on edistänyt autoritaarista politiikkaa ja systemaattista valtionhallinnan väärinkäyttöä.

Trumpin hallinnon aikana Yhdysvalloissa on nähty valtionvoimien käyttö väkivaltaisten mielenosoitusten tukahduttamiseksi ja oppositiopuolueen hallitsemien alueiden rankaisemista. Erityisesti Washingtonin ja Portlandin tapahtumat vuonna 2020, joissa liittovaltion viranomaisia käytettiin mielenosoitusten hajottamiseen, heijastavat näitä manipuloivia valtiojohtoisuuden piirteitä. Trumpin hallinto käytti väkivaltapoliittisia toimia perustaen oikeutuksensa kansallisiin turvatoimiin ja monumenttien suojelemiseen. Samalla Putin puolestaan hyödynsi "humanitaarisen" retoriikan peittääkseen Krimin miehityksen, väittäen sen olevan etnisten venäläisten oikeuksien palauttamista alueella.

Manipulatiivinen valtiojohto ei rajoitu pelkästään väkivallan käyttöön, vaan siihen kuuluu myös voimakas narratiivin hallinta. Trump käytti julkisia esiintymisiä ja twiittejä kertoakseen omia tarinoitaan "väärennetystä uutisista" ja pelotellakseen kansaa, erityisesti maahanmuutolla ja islamilla pelottelun kautta. Samalla Putin toimi enemmän valtion virallisten uutismedioiden kautta, luoden mielikuvia, jotka tukivat hänen politiikkaansa ja toimenpiteitään. Kumpikin johti omissa maissaan diskurssia, joka jakoi kansan kahtia ja edisti autoritaarisia toimintatapoja.

Manipulatiivinen valtiojohto ei ole vain väline vastustajien vaientamiseen, vaan se pyrkii myös luomaan poliittisia liittoumia ja tukijoita, jotka hyväksyvät epädemokraattiset ja korruptoituneet käytännöt. Tällainen hallintotapa luo pohjan poliittiselle väkivallalle ja epäluottamukselle virallisia instituutioita kohtaan. Donald Trumpin ja Vladimir Putinin välillä voi nähdä selvän yhtäläisyyden heidän hallintojensa kyvyssä manipuloida valtion resursseja omiin tarkoitusperiinsä. Vaikka heidän toimintatapansa eroavat monin tavoin, yhteinen tekijä on se, kuinka he ovat käyttäneet valtionvaltaa vahvistaakseen omaa asemaansa ja tukahduttaakseen mahdolliset haasteet.

Manipulatiivisen valtiojohdon harjoittaminen ei ole rajoittunut vain näihin esimerkkeihin. Koko Yhdysvaltojen presidentin virka on kehittynyt "imperiaaliksi presidentiksi", jonka valta ulottuu perustuslaillisten tarkistusten ulkopuolelle. Tämä muutos on tapahtunut vähitellen, mutta Trumpin aikana se on saavuttanut huippunsa. Hänen valtansa ei rajoittunut pelkästään poliittisiin taktiikoihin, vaan hän pyrki myös legitimisoimaan, kuten antropologi Nancy Ries on todennut, "rikollista valtaa" — tällaista valtaa, joka normalisoi korruption ja lainrikkomukset kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Lopulta manipulaatio ja autoritarismin hyväksyminen ovat mahdollistaneet järjestelmän, joka ei vain heikennä demokraattisia rakenteita, vaan myös vahvistaa korruptiota. Vaikka Yhdysvalloissa on aina ollut elementtejä, jotka ovat olleet autoritaarisia tietyissä olosuhteissa, Trumpin aikakausi on tuonut esiin sen, kuinka helposti demokratian heikkoudet voivat tulla hyväksytyiksi populistisen johtajan toimesta. Tämä avaa kysymyksen siitä, kuinka liberaalit demokratiat voivat suojautua ja ehkäistä tämänkaltaista valtion väärinkäyttöä, joka johtaa kansan jakautumiseen ja perustuslaillisten periaatteiden rapautumiseen.

Miten matematiikkaan liittyvät ongelmat auttavat ymmärtämään analyyttista ajattelua ja laskentateknikoita?
Miten saavuttaa äärimmäinen keskittyminen ja tuottavuus?
Miten elää ja selviytyä epätasa-arvoisessa työympäristössä?
Miksi GPU-ohjelmointi on tärkeää nykyaikaisessa tietojenkäsittelyssä?