Constantine oli herännyt aikaisin aamulla. Kivillä nukkuminen keskellä villiä maisemaa on samaan aikaan nautinnollista ja virkistävää, mutta se pakottaa varhaiseen liikkeellelähtöön. Hän tarkasti uuden autonsa, Sassari Twelve -mallin, joka hurisi kuin ylellinen kissa hänen käsissään. Vaikka edellisen yön viini oli ollut vahvaa, hän tiesi, ettei auto olisi ollut hänelle ansa: johdotus ja räjähteet olivat täysin amatöörimäisiä. Pieni loukkaantumisen tunne heräsi hänessä siitä, että joku oli yrittänyt näin kömpelösti “pelotella” häntä – kuin lapsellinen pila, jonka todellinen tarkoitus ei ollut tappaa vaan varoittaa.

”Mitä siinä viinissäni oikein oli eilen illalla, Regina?” hän kysyi heidän ajaessaan pitkin rannikkoa. ”Galveston Gimlet,” nainen vastasi huolettomasti. ”Vanha, melko perusluonteinen unilääke Yhdysvalloista. En minä sitä tehnyt, mutta oli hauska olla mukana leikissä. Me veikattiin, milloin ja missä kaadut, mutta sinä pääsit meiltä karkuun.” Constantine kertoi kaatuneensa esivalittuun kivikasaan, missä häntä oli muka käynyt tervehtimässä olento, joka tuntui yhtä aikaa sekä todelliselta että unenomaiselta.

Mutta nyt tie oli muuttunut. Regina huomautti, että he eivät olleet enää vanhalla tiellä, vaan kivisellä rannalla, joka tuntui tänä aamuna sileämmältä. Constantine tajusi ajavansa maalla, joka oli aina ennen ollut meren peitossa. Kevyt, joustava tie näytti siltä kuin se olisi ollut pitkään veden alla ja noussut vasta äskettäin pintaan. Yläpuolella kaartui ilmavia siltoja, ohuita kuin yksittäiset molekyyliketjut, mutta kantavia – kuin aineettomasta tehtyjä. Niiden yli kulki autoja, jotka muistuttivat Sassaria mutta olivat jokainen omalla tavallaan erilaisia, loputtomissa variaatioissa.

Regina huomasi, että violetin ja vihreän sävyinen usvapeili oli muuttumassa yksityiskohtaisemmaksi päivän kirkastuessa. Siinä näkyi kallioita, satamia, aluksia ja kanavaveneitä, joita Monaco ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mirage, joka oli ensin näyttänyt pelkältä harhalta, alkoi näyttää uudelta mantereelta. Sen juuret – vedenalaiset kalliot – riippuivat ilmassa kuin läpinäkyvä haamu, mutta laskeutuivat hiljalleen veteen.

Constantine tunsi, että he olivat todistamassa jotakin suunnattomampaa kuin yksittäistä salaliittoa. Hän epäili, että Monaco saattoi olla “varastettu” – että kokonaisia maita saattoi siirtyä pois paikoiltaan, kuten kuolevan agentin hourailu oli vihjannut. Ehkä nämä violetit ja vihreät pilvet eivät olleetkaan pelkkiä luonnonilmiöitä, vaan titaanien ja demiurgien rakentamaa uutta maata, jossa sillat supistuivat ja laajenivat kuin elävät olennot ja jossa autot ajoivat pehmeällä, ilmasta rakennetulla tiellä.

Monaco ei ehkä ollut enää sama Monaco. Liput, joita alukset kantoivat, olivat vieraita; kanavia oli ilmestynyt sinne, missä niiden ei olisi pitänyt olla. Tämä uusi maailma saattoi olla osittain todellinen, osittain hallusinaatio – mutta siinä hetkessä, siinä Sassarin matkassa, se tuntui täydemmältä ja todemmalta kuin mikään karttaan merkitty.

Lukijan on tärkeää ymmärtää, että tämä kertomus ei ole pelkkä surrealistinen näky tai rikostarinan episodi. Se on myös allegoria vallasta ja sen vääristymistä, siitä kuinka kyllästyneet ja “ylensyöneet” toimijat pelaavat rajuilla panoksilla. Se on kuvaus todellisuuden rajojen venymisestä, kun teknologia, mieli ja luonto kietoutuvat yhteen. Maailman voi varastaa monin tavoin – joskus hiljaisesti, joskus näyttävästi – ja lukija joutuu kysymään, kuinka tunnistaa tällaisen varkauden silloin, kun se tapahtuu aivan silmien edessä.

Mikä on "esikuva" ja miksi se ei ole koskaan täydellinen alkuperäinen?

Tasaisuus, johon pannukakut ассоциируются, on hyvin ilmeinen tässä maassa. Tasaiset eläimet roikkuvat hervottomina maan taitetun ja askeltavan pinnan päällä. Maalaukset kuvaavat aikaisia aamuja, jolloin varjot heijastuvat ristiriitaisiin suuntiin aamunkoitteesta ja väärästä aamunkoitteesta (niidenkin välillä on taistelu). Aamun varhaisina tunteina nämä alkueläimet ovat yhtä litteitä ja hervottomia kuin sulaneet paperit, sillä silloin ne ovat oksentaneet itsensä tyhjäksi unelmista. Nämä unelmat tai röyhtäykset lentävät matalassa ilmassa, heidän vuohipäidensä ja lepakkosiipien kanssa, tai kankaasta ja tukirangoista tehdyt siivet. Tämä maisema, tämä koristamaton ja tiedostamaton tasamaa, on alttiina muutoksille, mutta muutokset ovat pitkään sattumanvaraisia. Jos kukkuloita tarvitaan, ne vedetään paikoilleen oljilla eläinten vetäessä niitä köysillä. Jos vuoria tarvitaan, ne rullataan paikoilleen pyörillä tai tukipölleillä. Tämä on verrattavissa geologiseen vuorienmuodostusprosessiin. Vuoret saapuvat aina helposti virtaavina ulostuloina, jotka ovat todellisuudessa pyöriä tai magman rullia.

Kun maisemalle on annettu riittävästi koristelua, se siunataan tai se kirotaan. Jos se siunataan, siitä tulee yksi Pyhistä Maista. Jos se kirotaan, emme tiedä, mitä siitä tulee. Vaikka maata ei ole vielä täysin tasoitettu, siihen kuuluu kivilouhoksista kaivettuja reunuksia ja savilouhoksia, joista punainen adamiitti savi otetaan ja josta Pan-Therium tuli. Mutta maisema säilyttää silti tasaisuuden tai porrastetun tasaisuuden ulkonäön.

Pantheri tai Pan-Therium kieltää olevansa olento. "Minun röyhtäykseni muuttuvat olennoiksi heti, kun ne saavat lihaa," hän sanoo, "mutta minä olen esiolento." Aluksi savilouhoksissa ja unelma-ojissa työskentelee sokeita henkilöitä. He ovat yhteistyöhaluisia, ja he jakavat ja levittävät lahjojaan. Yksi heistä pystyi näkemään hieman silmäaukoista, jotka ilmestyivät hänen päähänsä. Sitten hän otti taltta ja vasara ja teki silmät muiden työkavereidensa travertiini-päihin, ja he pystyivät näkemään. Toiset, murskaten maata ja vettä, tekivät maaleja murtimella ja maalasivat silmät edelleen sokeille työkavereille. Maalatuilla silmillä nämäkin näkivät. Molemmat tavat ovat hyviä.

Itse olen juuri syntynyt tai juuri herännyt työläinen näissä louhoksissa, savimaissa, unelmojen soilla ja uusissa viheriöivissä kasvitieteellisissä puutarhoissa. Minut on asetettu työhön käskyllä: "Tee jäljennöksiä!" Mutta ympärilläni olevat henkilöt, demiurgit ja arkkienkelit sekä maanalaiset kääpiöt, tekevät kaikki alkuperäisiä. "Jäljennös on aina valhe," sanoi yksi Tyrrheen kasvoilla oleva demiurgi. "Ei, joissakin tapauksissa se on vain kivituhkakuorma," sanoi kivilouhoksessa työskentelevä trolli. "Tämä henkilö tekee kamalia jäljennöksiä pelotellakseen kamalia todellisuuksia. Antakaa hänen tehdä niin! Pelottava todellisuus tulee ja näkee jäljennöksensä itsestään ja sanoo 'Mutta sehän olen minä. Olen jo täällä. Ei ole mitään syytä olla täällä kahdesti.' Sitten se menee pois."

Tämä esikuva ei ole koskaan alkuperäinen, sillä sen koko olemassaolo on perustavanlaatuisesti jollain tavalla valheellinen. Alkuperäisyyden käsite jää pois, koska sen alkuperäinen idea on aina matalalla ja tiedostamattomalla tasolla. Kaikki esikuvat, olivat ne sitten taiteellisia tai kaupallisia, rakennetaan ajattelun, luonteen ja ilmiöiden rakenteiden pohjalta, mutta ne eivät ole itse alkuperäisiä. Ne ovat olemassa vain siksi, että niitä tarvitsemme jonkinlaiseen tarkoitukseen, mutta ne eivät koskaan ole täydellisiä. Ne eivät voi olla.

Mietittäessä, mikä on "esikuva", on ymmärrettävä, että se on sekä luodun että tuhoavan väline. Se ei ole alkuperäisten ajatusten tai esitysten ilmentymä, vaan pikemminkin sen tyhjä ja täydellinen kopio. Sen luominen voi olla vain välttämättömyys sen pelon hallitsemiseksi, että alkuperäinen ajatus itse tuhoaisi meitä, mikäli se ei kohtaisi oman olemassaolonsa esteitä.

"Ajatukset on siemenet," sanoi yksi hahmoista, ja niillä voi olla suuria juuria tai juurihalkoja uusissa maailmoissa. Ajatukset syntyvät tarkoituksellisesta ja harkitusta yhteensopivuudesta. Mysteeri on siinä, kuinka ajatus välitetään eteenpäin. Se on ilma, joka vie sanoman ja vaikuttaa ympäristöön. Mutta alkuperä, jota ajatuksia luodaan ja ne välitetään, on vaikeasti jäljitettävissä. Tämä luomisprosessi ei ole vain yksilön hallinnassa, mutta se on kuitenkin vakiintunut käytäntö monilla elämänalueilla.

Voiko kuolleen ja elävän raja hämärtyä niin, ettei itseään enää tunnista?

Päivittäin syntyy uusia toimia ja minä luon niille vastatoimia. Tätä on jatkunut niin kauan, että ajan merkitys on hämärtynyt. Silti tämä jatkuva puolustustaistelu on paras, mihin voimme toivoa yltävämme. Murhanhimoisessa paineessa on yleensä nähtävissä loppu hyökkääjän kuolemassa, mutta Grogg on jo kuollut. En jätä koskaan asemaani niin kauan kuin elämää on minussa. Grogg, kahlehdittuna omiin luihinsa, raivoaa ja juonittelee yhä punamurhaa. Hän on päättänyt tappaa Sweenyn, eikä aina edes käytä sitä tekosyytä, että se olisi “maailman parhaaksi”. Ja minä olen päättänyt, ettei hän siinä onnistu. Minä itse olen pysyvästi Groggin riivaama.

Sweenyn mielessä kytee outo teoria: että jokainen hänen kuudesta etsivästään — minä Branagan, Flanagan, Hanagan sekä kapteenit Nemo, Remo ja Hemo — on itse asiassa sama henkilö taitavasti naamioituneena, sama jonka tehtäväksi on annettu suojella häntä itseään vastaan. En tiedä, mistä Sweeny sai tämän ajatuksen, mutta se elää nyt hänen tarinoissaan. Tämä on venytettyä taikauskoa, mutta saattaa joissain tapauksissa pitää paikkansa. Voi olla, että taistelun molemmilla puolilla on outoja olentoja. Mutta miten se voisi koskea minua itseäni? Grogg on sekä kuollut että hullu. Hänen luunsa istuvat tuossa pöydän toisella puolella, ja hänen sininen, plasmainen henkensä istuu kuin korppikotka hänen kallonsa päällä. Miten voisin olla hän?

Sweenyn mielessä on itämässä myös toinen teoria: että kaikki kuusi hänen palkkaamaansa etsivää ovat itse asiassa yksi ja sama henkilö, jälleen kerran uskomattoman ovelasti naamioituneena. Myönnän, että me kolme — minä, Flanagan ja Hanagan — muistutamme toisiamme ja olemme omaksuneet monia maneereita toisiltamme. Ehkä siksi, että me kolme muistimme hiljattain olleemme yhdessä rintamalla Maailmanlaajuisessa Sota Ykkösessä. Mutta nuo muut kolme, koodatut kapteenit, eivät ole edes ihmisiä, en usko. Ei, tämä teoria on vielä heikompi kuin ensimmäinen.

Koko juttu on mahdottoman hullua ja täynnä järjettömyyttä, mutta se tuo hyvän elannon. Se nosti minut kahdenkymmenen dollarin viikosta kolmenkymmenen dollarin viikkoon. Sweeny uskoo voivansa estää sotia ja katastrofeja — ja jopa menneitä tapahtumasta — tekemällä niistä tarinoita, oopperamaisia fiktiivisiä esityksiä. Kuollut Grogg taas uskoo, että Sweenyn fiktiot muuttuvat tosiksi, ellei Sweenyä tapeta ennen kuin hän synnyttää liikaa sitä turmiollista ainesta. Nämä kaksi edustavat saman hulluuden kahta puolta. Miten voisi olla sotia taas? Miten niitä olisi voinut olla jo valmiiksi Kultaisella Vuosisadallamme? Tämä on timanttisten vuosikymmenten vuosisata. Emme voisi käydä todellisia sotia sen enempää kuin kokea luolamiesten kivityökalujen massahyökkäyksiä.

Yksi filosofi on sanonut, että käymme kyllä sotia, kauheita sotia, mutta olemme sysänneet ne tiedostamattomaan, missä ne pysyvät piilossa. Ja toinen filosofi on todennut, että kaikki sodat on aina käyty tiedostamattomalla tasolla, vaikka ne ovat olleet kiihkeästi fyysisiä ja aineellisia, ja että vain sattuma nostaa ne joskus tietoisuuteemme. Tämä käsitteiden ja sanojen sota uhkaa sytyttää todellisen veren sodan.

Siitä huolimatta Grogg ja minä tulemme nyt toimeen yhdessä. Muutamme välttämättömyyden yhteiseloksi. Grogg iloitsee siitä, että hänen luunsa ovat tuotu Sweenyn taloon lähelle Rotating Vector -ravintolaa, piano-baaria ja biljardisalia, jotta hänen henkensä voi käydä siellä. Usein käyn siellä hänen kanssaan, minä lihallisena. Kaksi muuta Sweenyn murhaajaksi julistautunutta, Wimbish McDearmott ja Elton Quartermas, käyvät siellä usein myös. Samoin Flanagan ja Hanagan, jotka tarkkailevat heitä.

Näin pelaamme kuolemanjälkeistä peliämme sopimuksen muodossa. Pelaamme myös muita pelejä, sekä Rotating Vectorissa että Sweenyn talossa isolla pöydällä hallituskokouksen huoneessa. Groggin luut ovat nyt niin hienosti nivelletyt ja tasapainossa, että ne liikkuvat pienimmästäkin sysäyksestä, hänen oman plasmisen henkensä voimasta tai mistä lie. Hän pystyy tekemään lähes kaiken, mitä teki eläessään, mutta näyttää nyt vain oudommalta. Me pelaamme tammea. Hän voittaa minut. Pelaamme dominoa. Hän voittaa minut. Pelaamme shakkia. Hän voittaa minut. Pelaamme kaksin käsisydämiä. Hän voittaa minut, mutta ei joka kerta. Hän ei suostu intiaanipainiin tai käsipainiin kanssani, tietää että voittaisin. Pelaamme Death-of-Sweeny -peliä. Minä voitan. Jokainen päivä, jonka Sweeny selviää loppuun, on päivä, jolloin olen voittanut Groggin.

Mary Margaret Sweeny, Enniscorthy Sweenyn vaimo, tuli eräänä päivänä sisään ja sanoi: “En enää erota teitä kahta. Kumpi teistä on Grogg? Kumpi Branagan? Te alatte näyttää samalta!” Mary Margaret tunsi Groggin vähän nuorena, kun hänen äitinsä teki munkkeja ja Mary Margaret myi niitä Rotating Vectorissa ja muualla. Hän sanoo muistavansa minutkin, kun kiertelin hevosella ja vaunulla keräämässä vanhaa rautaa Fledermausin valimolle, josta maksettiin penni kolmesta paunasta. Silloin tein paljon rahaa sillä vanhalla hevosella ja vaunulla. “Minä olen Branagan”, sanoin. “Minulla on lihaa luideni päällä.” “Oletko katsonut itseäsi peiliin viime vuosina?” Mary Margaret kysyi ja toi minulle peilin. Nostin sen kasvojeni eteen, mutta — Zing! — se hajosi tuhansiin sirpaleisiin. Ja me kaikki kolme nauroimme.

Monina vuosina sen jälkeen Mary Margaret liittyi usein peleihimme. Kolmen pelaajan kortit, nopat, domino, tammi, shakki. Olimme kaikki kolme erinomaisia pelaajia. Sitten siirryimme neljän, viiden, kahdentoista ja kolmentoista pelaajan peleihin. Viime vuosina meillä ei ole koskaan ollut pöydässä vähemmän kuin runsaasti seuraa, missä tahansa olimmekin. Yhä useammat etsivät ja heidän kohteensa, molempien puolten osanottajat Sweenyn kuolemanpelissä, ovat liittyneet meihin pysyvästi.

Tämä on mielenkiintoisin tapaus, jonka olen koskaan saanut, ja olen iloinen, että se kestää niin monia vuosia. Kurja Grogg, niin kuollut ja niin hullu! Ja niin vaaraton. Vaaraton, paitsi että hän löytää keinon tappaa Sweenyn, ellei hänen toimiaan vastusteta edes yhden päivän ajan. Kurja McDearmott ja kurja Quartermas myös! Kaikki kurjat matemaatikot, heillä on niin ajettu ja omistautunut mieli. Kurjat Flanagan ja Hanagan! Kurjat kapteenit Nemo ja Remo ja Hemo! Kurjat Marsalkat Mosco ja Tosco ja Rosco!

Tässä tarinassa on olennaista ymmärtää, että identiteetti voi hämärtyä ja hajota, kun taistelu oikean ja väärän, elävän ja kuolleen, fiktion ja todellisuuden välillä jatkuu liian kauan. Se herättää kysymyksen siitä, missä määrin ihmisen oma minä on riippuvainen hänen muistoistaan ja muiden silmissä luodusta kuvasta. Lisäksi se paljastaa, kuinka vahvasti tarinat — olivatpa ne tosia tai keksittyjä — voivat vaikuttaa todellisuuteen, ohjata tekoja ja muokata maailmaa, vaikka niiden alkuperä olisi vain mielikuvitus.

Miten satunnaismetsä ja yleistetty lineaarinen malli soveltuvat rabies-kuolleisuuden ennustamiseen?
Miten opiskelijat ja siivoojien välinen liittouma muutti aikakautensa kursseja
Miten pelko ja ajattelutapa vaikuttavat päätöksentekoon?