Miten luottamus ja tiedon laajentaminen muokkaavat maailmankuvaamme ja tiedon hankintaa?

Kun kohtaamme tilanteita, joissa aistimme voivat pettää, kuten optisten harhojen kohdalla, on järkevää epäillä havaintojemme paikkansapitävyyttä. On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi luottaa havaintoihimme tavanomaisissa olosuhteissa. Itse asiassa on täysin perusteltua ja jopa taloudellista hyväksyä se, mitä näemme, laajassa kontekstissa ja monilla eri alueilla. Tällainen "rutiininomainen" uskomusten laajentaminen on tehokas ja luotettava tapa hankkia tietoa maailmasta, erityisesti silloin, kun virheen mahdollisuus on pieni.

Tässä yhteydessä voidaan erottaa "inferenssi" ja "rutiini" uskomusten laajentaminen. Inferenssinen laajentaminen edellyttää aktiivista pohdintaa ja todisteiden punnitsemista, kuten silloin, kun tiedämme kohtaavamme optisen harhan. Tässä tapauksessa meidän on ehkä harkittava vaihtoehtoisia selityksiä ja arvioitava, kuinka paljon voimme luottaa aistihavaintoihimme. Tällainen ajatteluprosessi on kuitenkin henkisesti raskasta ja usein tarpeetonta, erityisesti tilanteissa, joissa virheen mahdollisuus on vähäinen.

Rutiininomaisessa uskomusten laajentamisessa sen sijaan olemme jo ennalta sitoutuneet luottamaan tietyn prosessin tulokseen. Tämä voi johtua siitä, että luotamme omaan havaintokykyymme, kuten esimerkiksi arvioidessamme keskikokoisten esineiden muotoja ilman, että meidän tarvitsisi epäillä havaintojamme. Vastaavasti voimme luottaa myös muiden antamaan todistukseen, sillä meidän aiemmat kokemuksemme ovat saaneet meidät uskomaan kyseisen prosessin luotettavuuteen.

On tärkeää ymmärtää, että uskomusten laajentaminen ei ole rajoittunut vain biologisesti sisäänrakennettuihin prosesseihin, kuten aistihavaintoihin. Harkitse, miten usein luotamme muiden ihmisten todistukseen: kun joku kertoo meille jotain, voimme luottaa siihen ilman, että meidän tarvitsee itse punnita jokaista yksityiskohtaa. Tämänkaltaista luottamusta ei voi kuitenkaan pitää sokeana uskomuksena, sillä elämme maailmassa, jossa inhimillinen virheellisyys on aina mahdollinen. Silti ilman tätä luottamusta emme voisi hankkia sitä tietoa, jonka tarvitsemme arjessa.

Tässä asiassa Isaac Levi (1983) tuo esiin tärkeän näkökulman: uskottavuus ei ole vain yksittäisten havaintojen tai teorioiden kysymys, vaan se perustuu kokonaisvaltaiseen luottamukseen, joka kehittyy pitkälti sosiaalisten käytäntöjen ja toistuvan altistumisen kautta. Jos emme luottaisi toisiin, emme voisi koskaan saavuttaa syvällistä tietoa maailmasta. Tähän luottamukseen kuuluu se, että uskomme muiden olevan luotettavia raportoijia tietyissä konteksteissa, ja se on yksi tiedon hankinnan ja laajentamisen peruspilareista.

Kuitenkin on tärkeää huomata, että luottamuksemme ei ole automaattista tai rajoittamatonta. Ei ole järkevää luottaa jokaiseen tuntemattomaan henkilöön tai mihin tahansa väittämään. Meillä on käytännössä olemassa ennakoituja, aiemmin luotettaviksi havaittuja rutiineja, joiden perusteella hyväksymme tietynlaisen tiedon. Näin ollen, kun kohtaamme uusia informaation lähteitä tai henkilöitä, voimme luottaa siihen, että ne noudattavat samoja luotettavuuskriteerejä, jotka aiemminkin ovat olleet oikeassa.

Erityisen tärkeää on ymmärtää, kuinka suuri rooli ympäristöllämme on tiedon hankinnassa. Emme vain vastaanota uutta tietoa, vaan me myös ylläpidämme sitä. Tämä jatkuva riippuvuus ympäristöstämme, erityisesti muiden antamasta todistuksesta, määrittää tietämyksemme rajat ja varmistaa, että tiedämme ajankohtaisista tapahtumista ja muutoksista. Tämä laajempi käsitys tiedon "katteesta" (epistemic coverage), kuten Sandy Goldberg (2010) sen esittää, on keskeinen tekijä tiedon ylläpitämisessä.

Kun tiedämme, että meidän sosiaalinen ympäristömme voi tarjota ajantasaista tietoa muuttuvista olosuhteista, voimme olla luottavaisia siinä, että saamme jatkuvasti tukea aiemman tietämyksemme laajentamiseen ja päivittämiseen. Tämä riippuvuus ei ole vain kertaluonteista, vaan meillä on jatkuva, elämämme ajan toimiva verkosto, joka pitää meidät ajan tasalla.

Samalla tavalla kuin emme voi täysin irtautua luottamuksesta muiden todistuksiin, emme voi myöskään kieltää sitä tietoa, jota olemme aiemmin hankkineet, vaikka se liittyisi vain ohimeneviin ilmiöihin. Tällöin on tärkeää huomata, että tiedon katteen luotettavuus ei ole vain tiedon hankkimista vaan myös sen ajantasaisuuden ylläpitoa.

Onko valeuutisia todella uusi ilmiö?

Viimeisimpien poliittisten tapahtumien valossa Yhdysvalloissa, Euroopassa ja muualla maailmassa on ymmärrettävää, että monet ovat ilmaisseet huolensa siitä, kuinka valeuutisten, väärän tiedon ja propagandan leviäminen uhkaa heikentää demokratiaa. Itse asiassa huolestuneet kommentit siitä, että olemme astuneet post-totuuden aikakauteen, jossa vaihtoehtoiset faktat valtaavat alaa, ovat tulleet olemaan vakiokamaa nykyajan tietokirjallisuudessa. Tällaiset huolet viittaavat siihen, että ennen oli toisin, paremmin – että viime vuosina olemme nähneet huomattavia muutoksia poliittisessa väärässä tiedossa ja disinformaation leviämisessä, tulvana valeuutisia. Tässä luvussa käsitellään kysymystä siitä, kuinka paljon nykypäivän valeuutiset ovat oikeasti uusi ilmiö. Aloitamme määrittelemällä sen kaltaiset valeuutiset, joita käsittelemme tutkimuksessamme.

Ensimmäisessä osassa esittelemme kolme mallia tai strategiaa valeuutisten tuottamiseen ja leviämiseen. Kaikki kolme strategiaa ovat olleet käytössä eri aikoina historiassa ja ne ovat yhteensopivia myös esineteknologian aikakauteen. Tämä antaa meille syyn uskoa, että nykypäivän valeuutiset eivät ole radikaalisti erilaisia tai uusia, ainakaan jollain tasolla. Toisessa osassa tarkastelemme muutamia nykyajan valeuutisten erityispiirteitä, jotka voivat selittää niiden uutuuden: (a) sisältö, (b) laaja leviäminen, kierto ja vaikutusvalta, ja (c) tuottamisen, jakelun ja kulutuksen tavat. Osoitamme, että mitä tulee historiallisesti ja empiirisesti saatavilla olevaan näyttöön, meillä ei ole juurikaan syytä uskoa, että piirteet (a) ja (b) erottaisivat nykypäivän valeuutiset niiden edeltäjistä. Sen sijaan (c) osalta on toisin: Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet tapoja, joilla valeuutisia voidaan tuottaa, jakaa ja kuluttaa; ja monet toimijat ovat hyödyntäneet näitä uusia mahdollisuuksia erinomaisella tavalla. Vastaus kysymykseen siitä, onko valeuutiset vanha ilmiö, on siis huolellisesti määritelty. Monella tapaa nykypäivän valeuutiset eivät ole mitään uutta, ja väitteet siitä, että olemme astuneet post-totuuden aikakauteen, jossa vaihtoehtoiset faktat leviävät vapaasti, ovat virheellisiä – ainakin siinä mielessä, että ei ole koskaan ollut 'totuuden aikakautta'; väärä tieto ja propaganda olivat laajalle levinneitä ilmiöitä jo ennen internetiä.

Valeuutisten käsite sai alkunsa vuonna 2014, kun toimittaja Craig Silverman käytti ensimmäisen kerran termiä 'valeuutiset' viitatessaan National Report -verkkosivustoon, joka oli levittänyt valheellista tarinaa Ebolan puhkeamisesta Texasissa. Pian kuitenkin, muutaman vuoden kuluttua, Trump ja hänen tukijansa ottivat termiin omistukseensa, käyttäen sitä systemaattisesti oikeuttamaan valtavirtamedian legitimiteetin ja luotettavuuden kyseenalaistamisen, aina silloin, kun media julkaisi uutisia, jotka eivät heidän mielestään olleet miellyttäviä. Toisin sanoen, termi 'valeuutiset' sai nopeasti monia jopa vastakkaisia merkityksiä. Tällöin se ei enää viitannut pelkästään valheellisiin uutisiin, vaan myös poliittiseen strategiaan, joka oli käännetty ja muokattu palvelemaan vastakkaisia poliittisia päämääriä.

Väärän tiedon, propagandan ja disinformaation määritelmässä on tärkeää huomata, että valeuutiset ovat vain yksi ilmiö tässä kokonaisuudessa. Valeuutisten ohella samassa keskustelussa usein mainitaan myös 'klikkihuijaus' (clickbait), eli uutiselta näyttävät tarinat, jotka on tuotettu ensisijaisesti taloudellisten etujen vuoksi, ei tiedon jakamisen. Esimerkiksi tietyt äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset verkkosivustot tuottavat ja levittävät tällaisia 'klikkihuijauksia', ja usein ne ovat tarkoitettu herättämään tunteita ja reaktioita, sen sijaan että ne pyrkisivät tuottamaan objektiivista tietoa.

Valeuutisten taustalla on monimutkainen ja järjestelmällinen julkisen mielipiteen manipulointi, jonka tavoitteena on vaikuttaa poliittisiin kantoihin ja käyttäytymiseen. Kolme perusmallia julkisen mielipiteen manipulointiin voidaan tiivistää seuraaviin kategorioihin:

1. Tarkoituksellinen vääristely: Tämä malli perustuu tietoiseen ja suunnitelmalliseen väärän tiedon levittämiseen. Se voi sisältää valheellisia uutisia, jotka on tuotettu ja julkaistu väärin perustein, ja sen tarkoituksena on manipuloida yleisön käsityksiä tai mielipiteitä. Tällaisessa mallissa propagandan tuottajat ovat tietoisia siitä, että he levittävät vääriä tietoja.

2. Vääristely ja osittainen totuus: Tässä mallissa käytetään totuudenmukaisia tietoja, mutta niitä vääristellään tai esitetään kontekstista irrotettuina, mikä johtaa harhaanjohtaviin johtopäätöksiin. Tämä on yleinen taktikka, jota käytetään erityisesti silloin, kun pyritään luomaan uskomuksia, jotka tukevat tiettyjä poliittisia tavoitteita.

3. Kohdennettu informaatiosota: Tämä malli perustuu erilaisten algoritmien ja digitaalisien työkalujen käyttöön, joiden avulla voidaan manipuloida yksittäisten henkilöiden tai yhteisöjen tietoisuutta. Internetin ja sosiaalisen median aikakausi on mahdollistanut tarkasti kohdennettujen propagandaviestien levittämisen.

Nykypäivän valeuutisten erityispiirre ei siis ole niinkään sen sisällön uudistuminen, vaan sen tuotannon, jakelun ja kulutuksen mahdollisuudet, joita Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet. Teknologian ja kaupallisten intressien yhdistelmä on tehnyt valeuutisten leviämisestä entistä tehokkaampaa ja laajempaa kuin aiemmin. Tämä kehitys ei ole täysin uusi ilmiö, mutta se on ottanut aivan uusia muotoja ja vaikuttanut syvällisesti politiikkaan ja julkiseen keskusteluun.

Miksi luottamus eliitteihin on romahtanut?

Viime vuosina luottamus eliitteihin on kokenut merkittävän laskun. Tämä ilmiö on juurtunut moniin kulttuurisiin ja poliittisiin tekijöihin, jotka heijastuvat niin median raportoinneissa, yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossakin.

Yksi keskeisimmistä syistä tähän luottamuksen romahtamiseen on se, kuinka monet kokevat, että nykyiset eliitit eivät edusta heidän etujaan tai näkökulmiaan. Media, jota monet pitävät valtaapitävien äänenä, on usein syytetty puolueellisuudesta ja kyvyttömyydestä käsitellä asioita objektiivisesti. Tällöin yleisö saattaa tuntea, että heidän omat arvonsa ja kokemuksensa jäävät huomiotta ja että heitä syrjitään joko suoraan tai epäsuorasti.

Samalla poliittiset järjestelmät ja akateemiset instituutiot ovat joutuneet paineen alle. Akateemisten ympäristöjen yhä homogeenisempi poliittinen suuntaus, erityisesti liberaalilla vasemmistolla, on herättänyt epäilyksiä siitä, että ne eivät ole riittävän avoimia muiden poliittisten suuntausten edustajille. Tämä on luonut kuilun akateemisten ja vähemmän koulutettujen kansalaisten välille, ja monet kokevat, että eliitit eivät enää pysty tunnistamaan tai ymmärtämään kansan todellisia huolia.

Tällöin myös populismin nousu, erityisesti oikeistopopulististen liikkeiden, on saanut lisääntyvää kannatusta. Populistit kykenivät tarttumaan kansan epäluottamukseen eliittejä kohtaan ja tarjoamaan vastauksia, jotka tuntuvat paremmin resonoivan tavallisen kansan kokemiin ongelmiin. Erityisesti niissä maissa, joissa kansalaisilla on vahva tunne siitä, että heitä on jätetty marginaaliin, oikeistopopulistiset puolueet ovat saaneet aikaan poliittisia muutoksia, jotka haastavat perinteiset eliittipohjaiset rakenteet.

Eliittien ja kansan välisen kuilun syventymistä osaltaan tukee myös se, että tiedonvälityksessä tapahtuu yhä enemmän polarisoitumista. Erilaiset uutislähteet edustavat yhä enemmän vastakkaisia poliittisia linjoja, mikä vaikeuttaa yhteisymmärryksen syntymistä. Tällöin medialla ei ole enää kykyä yksimielisesti edustaa totuutta, vaan se toimii pikemminkin vahvistajana niille, jotka jo ennestään ovat tietyn poliittisen ja ideologisen suuntauksen kannattajia.

Tällaisessa ympäristössä valeuutiset ja vääristellyt faktat voivat levitä helposti ja nopeasti, sillä monet ihmiset valitsevat uskoa siihen, mikä tukee heidän ennakkokäsityksiään. Tämä korostaa kognitiivisia vinoumia, kuten vahvistusharhaa (confirmation bias), jolloin ihmiset etsivät ja hyväksyvät vain sen tiedon, joka tukee heidän omia uskomuksiaan. Tämän vuoksi totuuden etsiminen ja kriittinen ajattelu jäävät usein toiseksi.

Toisaalta on myös tärkeää ymmärtää, että pelkkä tiedon luotettavuus ei ole aina ratkaisevaa. Yksilön identiteetti ja arvot vaikuttavat siihen, kuinka hän vastaanottaa ja käsittelee tietoa. Jos jokin tieto tai näkökulma uhkaa hänen maailmankuvaansa, hän on taipuvainen kyseenalaistamaan sen totuudenmukaisuuden, vaikka se olisi objektiivisesti todistettavissa.

Luottamus on monivaiheinen ja kompleksinen ilmiö, joka ei liity vain järkiperäisiin faktoihin vaan myös tunteisiin, identiteettiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. Tämä on tärkeää huomioida, kun pohditaan, miksi tietyt ryhmät uskovat tiettyihin narratiiveihin ja toiset taas kieltävät ne.

Tässä tilanteessa ei ole helppoja ratkaisuja. Koko yhteiskunnan on käytävä läpi syvällinen pohdinta siitä, miten voimme palauttaa luottamuksen ja avoimuuden instituutioihin, jotka ovat aiemmin toimineet kansan hyväksi. Tämän prosessin aikana on tärkeää huomioida, että vain objektiivinen ja monipuolinen tiedonvälitys ei riitä; myös yhteisöllinen ja kulttuurinen keskustelu on avainasemassa, jotta voimme rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kaikki tuntevat itsensä kuulluiksi ja ymmärretyiksi.