Disinformaatio on tullut keskeiseksi osaksi nykyaikaisen politiikan kenttää, ja sen roolia ei voida enää aliarvioida. Se ei ole pelkästään yksittäisten virheellisten väitteiden tai valeuutisten levittämistä, vaan se on systemaattinen ja strateginen väline, jota käytetään suurten yleisöjen mielipiteiden manipuloimiseen ja poliittisten agendojen edistämiseen. Tämän ilmiön juuret ulottuvat pitkälle historiaan, ja sen ymmärtäminen vaatii tarkastelua sekä teoreettisella että käytännön tasolla.

Esimerkiksi Edward Bernaysin, joka tunnetaan "propagandan isänä", teokset, kuten Propaganda (1928), tarjoavat syvällisen katsauksen siihen, kuinka massojen suostumusta voidaan manipuloida. Bernaysin mukaan massaviestintä ei ole vain informaation välittämistä, vaan se on järjestelmällistä mielipiteen muokkaamista, jossa kansalaisten "suostumus" saadaan luomaan hyväksyntää vallanpitäjien agendoille. Tämä käsitys on muodostanut perustan monille nykypäivän poliittisille kampanjoille, joissa mielipiteenmuodostuksen hallinta on keskeisessä asemassa.

Näin ollen disinformaatio ei ole pelkästään epätodellisten tietojen levittämistä vaan syvällisempiä ja kätketympiä strategioita, jotka luovat ja vahvistavat tietynlaista maailmankuvaa. Kun massojen ajattelua ohjaavat propagandan keinot, kuten "sosiaalinen todellisuus", joka rakentuu valikoitujen mielipiteiden ja ideologioiden varaan, syntyy ympäristö, jossa tiedon vääristely voi hallita yleistä keskustelua. Tämä on erityisesti ilmeistä poliittisessa kentässä, jossa eri osapuolet taistelevat yhteiskunnan suunnasta ja ideologioista.

Samaan aikaan, disinformaatio ei ole vain valtioiden tai poliittisten puolueiden hallitsema väline. Yksityiset toimijat, kuten suuret taloudelliset intressit, voivat käyttää disinformaatiota vaikutusvaltansa lisäämiseen. Esimerkiksi amerikkalainen konservatiivinen ajattelutapa, johon liittyy voimakkaasti taloudellista ja poliittista lobbausta, on ollut usein yhteydessä moniin disinformaation strategioihin. Esimerkiksi Kochin perheen rooli ja sen kytkökset politiikkaan ovat eräs esimerkki siitä, kuinka suuri raha voi yhdistyä poliittiseen manipulaatioon.

Kuitenkin, disinformaatio ei vaikuta vain oikeistopoliittisiin liikkeisiin. Myös vasemmistolla on ollut omat versionsa tästä ilmiöstä, erityisesti globalisaation ja sen mukanaan tuoman taloudellisen eriarvoisuuden osalta. Erityisesti 1990-luvulla ja sen jälkeen, globalisaation negatiiviset vaikutukset herättivät laajaa tyytymättömyyttä, joka puolestaan ruokki radikaaleja vasemmistolaisia liikkeitä. Tämä tyytymättömyys on luonut pohjan monille populistisille liikkeille ja niin sanotuille "vastarintaliikkeille", jotka käyttävät hyväkseen vaihtoehtoisia mediakanavia ja informaatiota muokkaavia strategioita.

Mielenkiintoista on myös se, kuinka disinformaatio voi muokata demokraattista tilaa ja johtaa "tyhjentyneeseen" politiikkaan. Ruling the Void (Peter Mair, 2013) käsittelee tätä ilmiötä, jossa perinteinen puoluepoliittinen järjestelmä alkaa rapistua, ja sen tilalle tulee epämuodollisia, mutta silti merkittäviä liikehdintöjä, jotka muokkaavat poliittista keskustelua ja vaikuttavat suuresti yhteiskunnallisiin päätöksiin.

Tämä ilmiö, jossa politiikka tulee "tyhjäksi" ja ääniä kuullaan vain tietyissä rajoitetuissa piireissä, on erityisesti havaittavissa lännen democratioissa, joissa kansalaisten luottamus perinteisiin instituutioihin on heikentynyt. Tämä vaikuttaa siihen, kuinka kansalaisten mielipiteet muodostuvat ja kuinka ne voidaan ohjata tietyille poluille. Tällöin tulee ilmi, kuinka tärkeää on ymmärtää, että disinformaatio ei ole vain harhaanjohtamista vaan myös kansalaiskeskustelun muokkaamista siten, että se ei enää ole vapaata ja monimuotoista, vaan se on suunnattua ja valikoitua.

Kun tarkastellaan disinformaation vaikutusta poliittiseen kenttään, on myös syytä huomioida sen globaali ulottuvuus. Nykyään ei enää voida puhua vain kansallisista disinformaation kampanjoista, vaan niitä on levitetty myös ulkomailta käsin. Esimerkiksi Venäjän ja muiden valtioiden väliintulot eri maiden poliittisessa elämässä, erityisesti sosiaalisen median ja digitaalisten alustoiden kautta, ovat esimerkkejä siitä, kuinka disinformaatio voi ylittää kansalliset rajat ja vaikuttaa maailmanlaajuisesti.

On myös tärkeää huomioida, että disinformaatio ei ole vain tiedon vääristelyä vaan myös narratiivien luomista, jotka asettavat todellisuuden uuteen valoon. Tällöin ei enää ole kyse pelkästään faktojen manipulaatiosta, vaan koko yhteiskunnallisten ja poliittisten ilmiöiden uudelleenmäärittelystä, joka saa ihmiset kyseenalaistamaan aiemmin hyväksytyt totuudet.

Miten digitaalinen vallankumous vaikuttaa disinformaatioon ja sananvapauteen?

Uudet digitaaliset alustat, kuten sosiaalinen media, ovat luoneet uudenlaisen julkisen keskustelun kentän, jossa sananvapaus ja tiedonvälitys ovat saaneet merkittäviä muutoksia. Alkuperäisten massamediagatekeeperien, kuten perinteisten uutismedioiden ja toimitusten, rooli tiedon jakamisessa on heikentynyt, ja heidän kykyään säädellä ja estää virheellistä tietoa on kyseenalaistettu. Uudenlaisten digitaalisten alustoiden avautuminen on mahdollistanut laajemman keskustelun ja erilaiset radikaalit näkökulmat ovat saaneet näkyvyyttä. Tämä kehitys olisi voinut edistää demokratiaa ja tiedon monimuotoisuutta, mutta on myös aiheuttanut uusia haasteita. Yksi suurimmista näistä on polarisaation ja vastakkainasettelun syveneminen sekä disinformaation nopea leviäminen.

Sosiaalisen median alustojen rooli on muuttunut perinteisistä tiedonvälittäjistä riippumattomista välineistä voimakkaiksi toimijoiksi, joiden algoritmit määrittelevät sen, mitä tietoa ja mielipiteitä saadaan näkyville. Nämä alustat, jotka aikanaan esittelivät itsensä neutraaleina tietolähteinä, ovat nyt saaneet suuren vallan säätää, mitä sisältöä käyttäjät näkevät ja millä tavalla. Esimerkiksi Google, Facebook ja Twitter, jotka alun perin halusivat olla vain välineitä tiedon jakamiseen, ovat lopulta muuttuneet merkittäviksi toimijoiksi, joiden päätöksillä on suora vaikutus siihen, mitä tietoa ihmiset saavat ja kuinka sitä esitetään.

Algoritmit, joita esimerkiksi Google käyttää hakutulosten järjestämisessä ja YouTube suosittelutoiminnossa, sekä Facebookin uutisvirta ja Twitterin trending-topics, määrittelevät, mikä tieto saa huomiota ja miksi. Näillä valinnoilla on suuri vaikutus siihen, miten mielipiteet ja tiedon lähteet saavat näkyvyyttä ja kuinka keskustelu kehittyy. Vaikka nämä alustat esittävät itsensä puolueettomina välineinä, niiden päätöksillä on merkittäviä vaikutuksia käyttäjien maailmankuvan ja poliittisten suuntausten muotoutumiseen.

Esimerkiksi YouTuben algoritmi on monesti suositellut käyttäjille entistä ekstremistisempiä näkökulmia, kun se on tunnistanut heidän poliittisia mieltymyksiään. Tämä algoritminen toimintatapa, joka perustuu käyttäjien katseluhistoriaan, on ruokkinut radikalisoitumista, sillä monet käyttäjät saavat tarjolle sisältöä, joka vahvistaa heidän omia ennakkoluulojaan. Tämä ilmiö on myös johtanut siihen, että disinformaatio, joka voi olla voimakkaasti sensaatiohakuisesti paketoitua, leviää helposti ja saavuttaa laajan yleisön.

Vaikka sosiaalisen median alustojen omistajat, kuten Facebookin ja Googlen pääjohtajat, ovat esittäneet, että heidän roolinsa on ainoastaan mahdollistaa keskustelu ilman vastuuta sen sisällöistä, todellisuus on osoittanut toisenlaisen kuvan. Heillä on suuri valta määritellä, mikä on sallittua ja mikä ei. He voivat päättää, mitkä ryhmät, kanavat tai keskustelut saavat näkyvyyttä, ja heillä on valta määrittää, kuinka aggressiivisesti he puuttuvat disinformaatioon ja trollaamiseen. Näin ollen heidän valintansa voivat vaikuttaa siihen, kuinka keskustelu kehittyy ja mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri menee.

Sosiaalisen median jättiläiset, kuten Facebook ja Google, ovat hallitsevia toimijoita tiedonvälityksessä, mutta samalla he ovat myös merkittävä kilpailija perinteisille uutismedioille. Ne ovat vieneet suuren osan mainostuloista ja vaikuttavat suoraan siihen, millaista sisältöä uutismediat julkaisevat, sillä mediatalojen on mukautettava sisältönsä niin, että se menestyy alustojen algoritmeilla. Tämä on luonut tilanteen, jossa perinteiset uutismediat joutuvat seuraamaan digitaalisten jättiläisten sääntöjä ja algoritmeja, vaikka ne olisivat olleet alkuperäisesti suunniteltu riippumattomiksi tiedonvälittäjiksi.

Vaikka sosiaalisen median alustat ovat saaneet valtavan vallan, ne eivät ole vastuussa siitä, mitä käyttäjät jakavat ja tekevät näillä alustoilla. Vuonna 1996 hyväksytty lainsäädäntö poisti vastuuvapauden internetvälineiltä, jolloin ne saivat päättää itse, mitä sisältöä niillä saa jakaa ilman oikeudellista vastuuta. Tämä on johtanut siihen, että monet alustat ovat keskittyneet kasvun ja mainostulojen maksimointiin, eikä niiden ole ollut taloudellista kannustinta investoida disinformaation tunnistamiseen tai sen estämiseen.

Mikä kuitenkin on tärkeää ymmärtää, on se, että digitaalinen vallankumous ei ole ollut pelkästään teknologinen muutos, vaan myös poliittinen ja taloudellinen prosessi, joka on kytkeytynyt laajempaan neoliberalismin aikakauteen. Kun valtiot vetäytyivät sääntelystä ja markkinavoimat alkoivat hallita, internetin kehitys heijasteli tätä muutosta. Tämä kehitys on mahdollistanut sen, että alustoilla, joiden ei alun perin ollut tarkoitus valvoa sisältöjä, on tänään enemmän valtaa kuin perinteisillä tiedonvälitysinstituutiolla.

Endtext

Miten talous-, ilmasto- ja politiikkakriisit liittyvät toisiinsa? Kochin säätiöiden rooli disinformaation levittämisessä

Kochin säätiöt, erityisesti heidän tukemansa instituutiot kuten CSE (Citizens for a Sound Economy) ja Heartland Institute, ovat olleet keskiössä monessa poliittisessa ja taloudellisessa keskustelussa, jotka ovat vaikuttaneet Yhdysvaltain politiikkaan ja maailmantalouteen. Erityisesti on havaittu, kuinka nämä tahot ovat olleet mukana vaikuttamassa monien sääntely- ja veropolitiikkojen suuntaan. Vaikka monet talousasiantuntijat ja tutkijat kritisoivat Kochin säätiöiden roolia, niiden rahoittamat tutkimukset ja poliittiset toimet ovat usein heijastuneet myös globaalissa keskustelussa, kuten ilmastopolitiikassa.

Kochin tukemat ajatushautomo- ja tutkimuslaitokset eivät ainoastaan kehittäneet talouspolitiikkaa, vaan myös pyrkivät vahvasti vaikuttamaan lainsäädäntöön ja poliittisiin keskusteluihin. Esimerkiksi CSE, joka toimi aluksi kuluttajansuojaorganisaationa, on myöhemmin laajentanut vaikutusvaltaansa monille alueille, kuten verotukseen ja ympäristölainsäädäntöön. Sen toimet eivät olleet pelkästään lainsäädäntöön vaikuttamista, vaan myös kansalaisten asenteiden muokkaamista, erityisesti kulutuskäyttäytymisen ja ilmastopolitiikan suhteen.

Kochin säätiöiden toimintamallit eivät ole jääneet rajoittumaan vain Yhdysvaltoihin. Ne ovat vaikuttaneet myös kansainvälisiin keskusteluihin ja poliittisiin suuntauksiin. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnan osalta nämä tahot ovat olleet mukana levittämässä epäilyjä tieteellisen konsensuksen ympärille, erityisesti pyrkien estämään lainsäädännön, joka rajoittaisi hiilidioksidipäästöjä. Tämä ei ole ollut pelkästään lobbauksen muoto, vaan myös aktiivista viestintä- ja disinformaatiokampanjaa, jonka tarkoituksena oli luoda ristiriitoja tieteellisten todisteiden ja yleisön käsitysten välille. Tällaisessa disinformaatiokampanjassa on usein ollut mukana sekä ideologisia että taloudellisia motiiveja, sillä monet Kochin tukemat toimijat ovat itse saaneet suuria taloudellisia etuja ympäristöregulaatioiden vastustamisesta.

Esimerkiksi vuonna 1990-luvun alkupuolella, jolloin ilmastonmuutoksen riskit alettiin tunnistaa globaalisti, Koch Industries oli jo varautunut torjumaan ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyviä lainsäädäntötoimia. Tämä ilmeni paitsi yrityksen politiikassa myös tukemissaan ajatushautomoissa, jotka kehittivät strategioita ilmastonmuutosta vastaan taistelemiseksi. Näiden toimijoiden väite oli, että ilmastonmuutos oli enemmän poliittinen kuin tieteellinen kysymys. Tällaisilla väitteillä pyrittiin estämään sääntelyn synty ja samalla edistämään markkinatalouden vapautta ilman ulkoisia rajoituksia.

Kochin säätiöiden ja niiden tukemien ajatushautomoiden toiminta on ollut keskeinen osa laajempaa ilmiötä, jossa rikkaat ja vaikutusvaltaiset tahot pyrkivät manipuloimaan poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä omien etujensa mukaisiksi. Tämä ei ole vain taloudellinen peli, vaan myös kulttuurinen ja ideologinen taistelu, jossa näiden tahojen vaikutus ulottuu moniin eri alueisiin: veropolitiikasta ilmastonmuutokseen ja jopa kansalaisten arvoihin.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään teoreettinen keskustelu. Kochin säätiöiden, kuten myös muiden suurten yritysten ja ajatushautomoiden, vaikutus on ollut näkyvää monilla tasoilla. Esimerkiksi lainsäätäjät, jotka ovat saaneet rahoitusta ja tukea näiltä tahoilta, ovat usein olleet valmiita edistämään politiikkaa, joka tukee suuryritysten etuja kuluttajansuojaa ja ympäristösääntelyä vastaan. Valtioiden kyky puuttua markkinoiden toimintaan ja asettaa sääntöjä on siis ollut heikentynyt, ja tämä on luonut tilanteen, jossa ilmastopolitiikka, veropolitiikka ja talouspolitiikka ovat kaikki kietoutuneet toisiinsa.

Erityisesti ilmastonmuutoksen torjuminen on yksi tärkeimmistä alueista, jossa Kochin säätiöt ovat pyrkineet vaikuttamaan. Nämä toimet ovat olleet paitsi poliittisia ja taloudellisia, myös ideologisia: ne ovat kyseenalaistaneet tieteellisiä tuloksia ja levittäneet väärää tietoa siitä, että ilmastonmuutos ei olisi todellinen tai ihmisen aiheuttama ongelma. Tämä on ollut osa laajempaa liikehdintää, jonka tavoite on heikentää kansainvälisen ilmastosopimuksen ja muiden ympäristölainsäädännön toimenpiteiden voimaa.

Tällaiset toimet ovat saaneet tukea myös muilta konservatiivisilta ajatushautomoilta, kuten Cato Institute ja Heartland Institute, jotka ovat aktiivisesti levittäneet ilmastovastaisia näkemyksiä. Tämä näkyy myös populististen liikkeiden nousussa, jotka ovat vastustaneet ilmastopolitiikan tiukentamista ja puolustaneet markkinavetoista talousmallia ilman valtion puuttumista.

Kaiken kaikkiaan Kochin säätiöiden toiminta on herättänyt monenlaista huomiota. Vaikka ne ovat menestyneet omissa tavoitteissaan, ne ovat samalla osaltaan syventäneet erimielisyyksiä ja epäluottamusta, joka on estänyt tehokkaan ilmastopolitiikan luomisen ja toteuttamisen. Erityisesti monien suurten yritysten, joiden etuja nämä säätiöt ovat ajaneet, on vaikea nähdä ilmastonmuutoksen torjunnan etuja omassa liiketoiminnassaan. Tässä valossa on tärkeää ymmärtää, kuinka globaalit taloudelliset ja poliittiset voimat voivat vaikuttaa ilmastokysymyksiin ja muuhun yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miksi totuus on uhattuna: taloudelliset intressit, disinformaatio ja demokratian kriisi

Yhdysvalloissa vakiintunut käsitys siitä, että taloudellinen ja poliittinen vapaus ovat erottamattomia, ei ole syntynyt sattumalta, vaan on seurausta järjestelmällisestä propagandasta. Kansallisen teollisuusjärjestön (National Association of Manufacturers) vuosina 1935–1940 toteuttama kampanja on tästä merkittävä esimerkki. Radiodraama The American Family Robinson muovasi yleisön mielipiteitä kuvitteellisella mutta vaikuttavalla tavalla. Ohjelmassa yhdistettiin pienkaupunkilaisen arkielämän viattomuus ideologisiin viesteihin, jotka tuomitsivat "ulkomaalaiset" sosialistiset teoriat ja nostivat esiin yritysjohtajien hyväntahtoisuuden. Tämä kertomuksellinen lähestymistapa rakensi narratiivia, jossa markkinatalous esitettiin amerikkalaisen elämäntavan perustana ja sosiaalidemokraattiset pyrkimykset vaarallisina uhkina.

Tämä propaganda ei ollut pelkkää viestintää, vaan diskursiivista vallankäyttöä, joka edelleen muokkaa Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria. Siihen kätkeytyy retorisia rakenteita ja väitteellisiä muotoja, jotka tekevät siitä enemmän kuin vain historiallisesti kiinnostavan ilmiön – se on edelleen elossa poliittisessa keskustelussa, erityisesti kun keskustellaan vapauden, valtion roolin ja yksityisten intressien suhteista.

Myöhemmät disinformaation muodot ovat kehittyneet entistä hienostuneemmiksi. Nancy MacLean osoittaa, kuinka Koch-verkoston muodostama äärioikeistolainen rahoittaja- ja ajatushautomoiden verkosto on tietoisesti rakentanut strategioita, joiden avulla epäsuosittua libertaarista agendaa on edistetty salassa. Charles Kochin johtama liike ymmärsi jo 1970-luvulla, että demokratia muodostaa uhan puhtaan kapitalismin säilymiselle. Tämän vuoksi he suunnittelivat laajamittaista "perustuslaillista vallankumousta", jonka mahdollistamiseksi tarvittiin institutionaalisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia – ei läpinäkyvästi, vaan strategisen sumutuksen kautta.

Tämä disinformaatio ei ollut yksittäisten valeuutisten tuotantoa, vaan pitkäjänteistä, järjestelmällistä harhaanjohtamista. Esimerkiksi eläkkeiden yksityistämisen puolesta tehty kampanja perustui harhaanjohtavaan kieleen ja tarkoituksellisesti vääristettyyn taloustieteeseen, jota levitettiin Cato-instituutin ja Citizens for a Sound Economy -järjestön kautta. Myöhemmin strategiat laajenivat kattamaan tupakan puolustamisen "tutkimuksen" varjolla, ilmastotieteen kiistämisen, massiivisen vaalivilpin myytin levittämisen, sekä mielenosoitusten kriminalisoinnin retoristen viholliskuvien avulla.

Näiden strategioiden taustalla vaikuttavat kaksi keskeistä motiivia: messiaaninen vakaumus sekä itsekäs vallan ja taloudellisen hyödyn tavoittelu. Ne eivät ole toisensa poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä voimia, jotka tekevät disinformaatiosta erityisen vaarallista demokraattisille järjestelmille.

Samaan aikaan internetin kehitys ja sosiaalisen median alustojen nousu ovat tehneet disinformaation leviämisestä nopeampaa ja vaikeammin hallittavaa kuin koskaan ennen. Teknologinen infrastruktuuri ei ole vain väline vaan myös poliittinen toimija. Digitaalisen aikakauden valeuutiset eivät ole vain tekninen ongelma, vaan heijastavat syvempiä sosiaalisia ja taloudellisia ristiriitoja. Teknologia ei ole neutraalia; se kanavoi valtaa.

Tämä edellyttää uutta ymmärrystä siitä, mitä sääntely voi ja mitä sen tulisi olla. Ben Epstein nostaa esiin sääntelyn kolme keskeistä haastetta: ongelman määrittelyn vaikeus, vastuunjako sääntelyn toteuttamisessa, ja sen määrittely, mitä "tehokas" sääntely todella tarkoittaa. Vasta kun ymmärrämme, että sääntelyn tulee olla suhteellista, teknologisesti joustavaa ja poliittisesti riippumatonta, voidaan toivoa vaikuttavaa vastarintaa disinformaatiolle.

Yksi mahdollinen vastaus ongelmaan on julkisen median aseman vahvistaminen. Patricia Aufderheide ja Victor Pickard ehdottavat julkista yleisradiotoimintaa ratkaisuksi kaupallisen median romahdukseen ja disinformaation yleistymiseen. Vaikka Yhdysvaltojen nykyinen järjestelmä (NPR ja PBS) on historiallisesti merkittävä, sen kyky vastustaa disinformaatiota on rakenteellisesti rajallinen. Pickard korostaa, että tarvitaan uusi, rakenteellisesti itsenäinen ja ei-kaupallinen julkinen mediasysteemi, joka ei ole riippuvainen markkinoista tai poliittisista mielipiteistä. Tällainen järjestelmä olisi paitsi demokraattinen, myös kestävä vastaus nykyiseen "markkinavetoiseen informaatioepäonnistumiseen".

Lopulta on tarkasteltava myös sitä, miten poliittiset organisaatiot ovat onnistuneet muuntamaan itseään hyväntekeväisyysjärjestöiksi, saaden näin veroedut samalla kun ne aktiivisesti hajottavat luottamusta julkisiin instituutioihin. Tämä ei ole vain juridinen epäkohta, vaan kuvaavaa ajalle, jossa yhteiset rakenteet on valjastettu yksityisten intressien palvelukseen.

On ymmärrettävä, että disinformaatio ei ole vain väärää tietoa. Se on järjestelmällinen väline, jolla pyritään horjuttamaan käsitystä todellisuudesta, heikentämään demokraattista osallistumista ja siirtämään valtaa pois julkiselta kentältä kohti yksityisiä keskuksia. Taistelussa totuuden puolesta tarvitaan paitsi läpinäkyvyyttä ja sääntelyä, myös uutta yhteiskunnallista tahtoa suojella tiedon infrastruktuureja.

Miten nykyinen desinformaatio ja autoritaaristen liikkeiden nousu liittyvät lännen demokratioiden kriisiin?

Nykyinen autoritaaristen liikkeiden nousu lännen demokraatioissa ja sen suhde desinformaatioon on monivaiheinen prosessi, joka juontaa juurensa useiden vuosikymmenien aikana tapahtuneeseen vallankumoukselliseen muutokseen poliittisessa ja taloudellisessa ajattelussa. Yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka on muokannut nykyistä poliittista kenttää, on pitkään jatkunut hyökkäys demokraattisten instituutioiden legitimiteettiä ja uskottavuutta vastaan. Tämä on luonut hedelmällisen maaperän nykyiselle desinformaatioilmiölle, joka rikkoo totuuden ja luottamuksen rajat.

Yhdysvalloissa vuonna 2016 tapahtunut Donald Trumpin yllättävä vaalivoitto toimii eräänlaisena oireena laajemmalle institutionaaliselle ja epistemologiselle kriisille. On vaikea käsittää, miten henkilö, jonka julkinen käytös on ollut täynnä rasismia ja seksismiä, voi voittaa lähes 46 prosenttia kansanäänestyksestä. Tämän lisäksi Trumpin voitto heijastaa laajempaa globaalia muutosta, jossa autoritaariset liikkeet vahvistuvat ja demokraattiset arvot ovat uhattuina. Brexitin kaltaiset populistiset liikkeet, jotka löysivät kannatusta oikeistopopulismista, ovat osa tätä ilmiötä, joka osoittaa lännen poliittisten järjestelmien haavoittuvuuden.

Yksi keskeisimmistä syistä tälle kehitykselle on sosiaalisen median rooli ja sen algoritmien taipumus syventää äärimmäistä ja polarisoitunutta sisältöä. Samalla on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että tämä ei ole pelkästään teknologinen ongelma, vaan se on syvällisesti sidoksissa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin prosesseihin. Trumpin voitto ei ole vain teknologian seurausta, vaan se on seurausta vuosikymmeniä kestäneestä hyökkäyksestä niihin instituutioihin, jotka ovat omistautuneet totuuden ja vastuullisuuden etsimiselle. Julkinen tiede, itsenäinen journalismi ja muut valvontakoneistot ovat olleet pitkään näiden hyökkäysten kohteina.

Tämä ilmiö, joka on saanut nimityksen "neoliberalismi", liittyy voimakkaasti nykyiseen talousjärjestelmään, jossa vapaiden markkinoiden ajatus on laajentunut lähes kaikkiin elämänalueisiin. Neoliberalismi on ennen kaikkea ideologia, joka esittää yksityistämisen ja sääntelyn purkamisen ainoana oikeana ratkaisuna. Se on kehys, joka määrittelee, mikä on järkevää ja hyväksyttävää yhteiskunnassa. Tässä kehikossa totuus ja tiede nähdään usein uhkana, jos ne estävät markkinoiden vapauden tai vaativat sääntelyä.

Erityisesti rikkaiden toimijoiden rooli on merkittävä tässä kehityksessä. Heidän valtavalla taloudellisella voimallaan on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka julkiset palvelut ja instituutiot on yksityistetty ja kuinka niitä on heikennetty. Tällaisten voimakkaiden taloudellisten toimijoiden rahoittama ajattelu on vaikuttanut syvästi siihen, miten yhteiskunnassa ymmärretään totuus ja luottamus instituutioihin. Ilmiö, jossa varakkaat tahot rahoittavat instituutioita ja tutkimuskeskuksia, jotka tukevat heidän poliittisia tavoitteitaan, on laajentunut. Tämä on yksi pääasiallisista syistä, miksi nykyään niin monet ovat valmiita uskomaan valheita ja kyseenalaistamaan perinteisten totuuden lähteiden uskottavuuden.

Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka teknologiset ratkaisut, kuten algoritmien sääntely ja sosiaalisen median rajoittaminen, voivat tuoda osittaisia parannuksia, ne eivät yksin riitä ratkaisemaan laajempia poliittisia ja taloudellisia rakenteellisia ongelmia. Pelkkä teknologian muuttaminen ei poista syitä, miksi väärän tiedon leviämiselle on niin otolliset olosuhteet. Tämän vuoksi on tarpeen tarkastella poliittisia ja taloudellisia rakenteita, jotka mahdollistavat ja jopa edistävät väärän tiedon leviämistä ja demokratian heikentymistä.

Yhteiskunnassa vallitsevan yleisen käsityksen muokkaaminen on prosessi, joka on vuosikymmenten työn tulos. Neoliberalismi ei ole vain talouspolitiikkaa; se on ideologia, joka on juurtunut syvälle lännen yhteiskuntiin. Sen seurauksena monet nykyiset poliittiset ja taloudelliset rakenteet eivät enää tue demokraattisia periaatteita tai totuudenmukaisuutta. Tällöin vääriin tietoihin uskominen ja institutionaalisten auktoriteettien kyseenalaistaminen tulee helpoksi ja jopa normaaliksi.

Miten valita oikea objektiivi valokuvausvälineeksi?
Miten löytää elämää kaukaisista planeetoista ja miksi se on tärkeää?
Miksi brittiläiset kameravalmistajat eivät pystyneet kilpailemaan japanilaisia vastaan 1950-luvulla?