Voiko salaliittoteorioihin uskominen olla rationaalista nykyaikaisessa yhteiskunnassa?

Modernissa, monimutkaisessa yhteiskunnassa yksilöt nojaavat vahvasti sosiaalisiin luottamusverkostoihin hyötyäkseen yhteiskunnan tuottamasta tiedosta. Instituutioiden – kuten yliopistojen, median, oikeusjärjestelmän ja tieteellisten yhteisöjen – kautta välittyvä tieto on harvoin suoraan yksilön itse tuottamaa. Tämän vuoksi yksilön kyky orientoitua sosiaalisessa todellisuudessa perustuu pitkälti siihen, miten luotettavaksi hän kokee näiden instituutioiden tiedonvälityksen. Kun tämä luottamus murtuu, myös yksilön yhteys kollektiivisesti tuotettuun tietoon katkeaa.

Salaliittoteorioiden kannattajat erottuvat ympäröivästä tiedollisesta verkostosta, koska he asettavat kyseenalaiseksi juuri ne instituutiot, joiden kautta tieto normaalisti syntyy ja kiertää. Sen sijaan, että he luottaisivat laajaan ja monikerroksiseen verkostoon, he tukeutuvat usein vain muutamaan henkilökohtaiseen luottamussuhteeseen, jotka voivat – ja usein myös joutuvat – avoimien yhteiskuntien vastustajien hyväksikäyttämiksi. Tässä mielessä salaliittoteoriat eivät palvele yhteiskunnallisesti hyödyllistä tarkoitusta, vaan uhkaavat romuttaa demokraattisen tiedontuotannon perustaa.

Usein salaliittoteorioita verrataan ihmeisiin: molemmat olivat aiemmin rationaalisesti uskottavia, mutta menettivät tämän statuksen modernin tieteen kehityksen myötä. Ajatus siitä, että monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt eivät voi olla laajojen, onnistuneiden salaliittojen tulosta, perustuu esimerkiksi Karl Popperin ja Friedrich Hayekin näkemyksiin. Näiden mukaan sosiaaliset tapahtumat ovat useimmiten tahattomien seurauksien lopputuloksia, eivät suunniteltuja operaatioita. Ns. näkymättömän käden selitykset kuvaavat makrotason ilmiöitä mikrotason toimijoiden tahattomina lopputuloksina.

Michael Butterin mukaan varsinaiset salaliittoteoriat vaativat niin suurta koordinaatiota ja lojaalisuutta, että niiden toteutuminen on käytännössä mahdotonta. Todelliset salaliitot sen sijaan ovat rajattuja ja lyhytkestoisia. Vaikka tämä havainto pitää osin paikkansa, se ei ole riittävä ehto tai määritelmä, jolla voitaisiin osoittaa kaikkien salaliittoteorioiden virheellisyys. Kysymys siitä, kuinka suuri koordinaatio on ”liian monimutkaista ollakseen uskottavaa”, on väistämättä kontekstuaalinen. Kymmenen ekaluokkalaisen yritys salaliittoon kaatuu nopeasti, mutta viidenkymmenen koulutetun CIA-agentin suunnitelma voi pysyä piilossa huomattavasti pidempään.

Salaliittoteoriat synnyttävät epäluottamusta ja skeptisismiä, jota on vaikea rajata. Kun tällainen epäily lähtee leviämään, se voi nopeasti horjuttaa luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin laajemmin. Tässä mielessä salaliittoteoriat muodostavat avoimille yhteiskunnille uhkan, joka ei johdu yksittäisten teorioiden sisällöstä vaan siitä, miten ne muovaavat yksilöiden tiedollista asemaa suhteessa ympäristöönsä. Tällöin keskeinen kysymys ei ole enää se, ovatko salaliittoteoriat rationaalisesti uskottavia, vaan se, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnallinen luottamus hajoaa ja korvautuu yksittäisten henkilöiden välisellä, usein manipuloitavalla, tiedonsiirrolla.

On tärkeää ymmärtää, että salaliittoteoriat eivät ole ainoastaan yksittäisiä uskomuksia, vaan myös sosiaalisia ilmiöitä, jotka muokkaavat tiedon jakautumisen rakenteita. Niiden vastustaminen ei vaadi pelkästään parempaa argumentointia, vaan strategioita, jotka vahvistavat yhteiskunnallista luottamusta ja tekevät tiedon vastaanottamisen edellytyksistä avoimia, läpinäkyviä ja demokraattisia.

Miksi valheet leviävät nopeammin kuin totuus sosiaalisessa mediassa?

Merkittävää on se, että nämä erot eivät selity verkostojen rakenteellisilla ominaisuuksilla tai käyttäjien aktiivisuudella. Tutkimuksessa havaittiin, että valheita levittävillä käyttäjillä oli itse asiassa vähemmän seuraajia, he seurasivat vähemmän ihmisiä, olivat vähemmän aktiivisia ja harvemmin varmennettuja käyttäjiä kuin totuutta levittävät. Näin ollen valheiden nopeampi leviäminen ei johdu verkon rakenteista tai käyttäjien asemasta, vaan pikemminkin sisällöllisistä tekijöistä.

Sisällön ainutlaatuisuus ja uutuus näyttävät olevan keskeisiä moottoreita valheiden leviämiselle. Valheelliset huhut olivat huomattavasti uudemman ja omaperäisemmän tiedon lähteitä kuin totuudet. Ne herättivät käyttäjissä voimakkaampia tunteita, kuten yllättyneisyyttä ja inhoa, kun taas totuudet tuottivat enemmän surua, odotusta, iloa ja luottamusta. Tämä emotionaalinen lataus tekee valheista houkuttelevampia jakaa.

Botit eli automatisoidut tilit nopeuttavat tiedon leviämistä molemmissa tapauksissa, totuudessa ja valheissa, mutta eivät aiheuta eroa valheiden ja totuuden leviämisnopeudessa. Tämä tarkoittaa, että ihmiset itse levittävät valheita enemmän kuin robotit. Tätä tukee myös havainto, että suurin osa linkeistä suosittuihin uutis- ja tapahtumasivustoihin tulee bottilinkeistä, ja aktiivisimmat botit ovat merkittävässä roolissa uutisten levittämisessä, mikä kuitenkin nostaa esiin huolen sosiaalisen median uutiskulutuksesta ja sen laadusta.

Nykyisessä mediaympäristössä, jossa erityisesti poliittiset valheet leviävät entistä laajemmin, ihmisten vetovoima uutuuteen aiheuttaa epistemisen kriisin. Esimerkiksi Yhdysvaltain entinen presidentti käytti Twitteriä ennennäkemättömällä tavalla, levittäen keskimäärin kahdeksan valetta päivässä. Kun tällaiset valheet herättävät voimakasta huomiota ja leviävät nopeasti sosiaalisen median käyttäjien keskuudessa, totuuden korjaavat uutiset jäävät helposti varjoon niiden tavallisen ja tutun luonteen vuoksi. Tämä muodostaa noidankehän, jossa seuraava yllättävä valhe korvaa edellisen, ja totuuden ääni heikkenee jatkuvasti.

Tämä tilanne korostaa, ettei pelkkä "kaikkien ajatusten sulkeutuneisuus" eli kuplautuminen sosiaalisessa mediassa ole automaattisesti epistemisesti haitallista. Kun tieto leviää monien itsenäisesti ajattelevien uskomusjärjestelmien kautta, se voi vahvistaa tiedon luotettavuutta ja levitä laajasti. Sen sijaan valheen jatkuva toistaminen ilman autenttista harkintaa tai autonomiaa heikentää luottamusta tiedonlähteisiin, yhteisöjen jäseniin ja lopulta totuuteen itseensä.

On tärkeää ymmärtää, että uskottavuuden ja tiedon levittämisen taustalla oleva käyttäjien kyky arvioida kriittisesti jakamaansa sisältöä on ratkaiseva tekijä sosiaalisen median tiedon laadun kannalta. Automaattisten bottien aktiivisuus korostaa tätä ongelmaa, sillä ne voivat vaikuttaa tiedon leviämiseen tehokkaasti, mutta ihmiset ovat ne, jotka viime kädessä valitsevat, mitä levitetään. Siksi mediatietoisuus ja kriittinen lukutaito ovat välttämättömiä välineitä nykyaikaisessa informaatiotulvassa.

Miten some vaikuttaa uskomuksiimme ja luottamukseemme lähteisiin?

Nykyään yhä useammat ihmiset saavat uutisia sosiaalisen median kautta. Tämä kehitys on muuttanut tiedonvälityksen luonteen, sillä aiemmin uutiset saatiin perinteisistä lähteistä, kuten sanomalehdistä ja televisiosta. Nyt, vuoden 2017 Pew Researchin raportin mukaan, 67 prosenttia Yhdysvalloista aikuisista saa ainakin osan uutisistaan sosiaalisen median kautta, ja tämä luku on jatkuvasti kasvamassa. Tämä on luonut uudenlaisen riskin: ei vain uskomusten vääristymisestä, vaan myös luottamuksesta epäluotettaviin lähteisiin, jotka voivat olla tiedon virheellisiä välittäjiä.

Sosiaalinen media tarjoaa käyttäjille mahdollisuuden jakaa artikkeleita vain yhdellä napin painalluksella. Tämä re-postaus toimii paitsi tiedonvälityksen välineenä, myös eräänlaisena lähteiden vahvistamisena. Kun jaamme artikkelin, emme pelkästään jaa sen sisältöä, vaan myös suositamme ja uskomme, että lähde on luotettava. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, koska se altistaa meidät kahdelle tärkeälle epistemologiselle riskille: väärille uskomuksille ja harhaanjohtavalle luottamukselle.

Ensimmäinen riski, väärät uskomukset, on klassinen huoli, joka liittyy kaikkiin tietoihin, joita saamme muilta ihmisiltä. Kun uskomme toisen sanomaan, voimme altistua virheellisille uskomuksille, koska emme voi koskaan olla täysin varmoja siitä, että toinen henkilö ei itse usko johonkin virheelliseen. Tämä on erityisen ongelmallista sosiaalisessa mediassa, jossa viestintä on usein nopeaa, mutta harvoin tarkistettua. Sosiaalinen media ei yleensä ole paikka, jossa lähteet joutuvat samanlaiseen tarkasteluun kuin perinteiset uutismediat, ja siksi se on altis väärien tietojen leviämiselle.

Toinen riski, harhaanjohtava luottamus lähteisiin, on monella tapaa jopa vakavampi. Sosiaalisen median repostaus ei ole vain viestin jakamista, vaan myös eräänlaista lähteen uskottavuuden hyväksymistä. Jos jaat artikkelin, johon luotat, luot myös vaikutelman siitä, että koko lähde on luotettava. Tämä voi olla ongelmallista erityisesti silloin, kun lähde itse ei ole luotettava, mutta sen ulkoasu tai tyyli viehättää ja saa meidät uskomaan sen olevan vakavasti otettava.

Re-postaus toimii siis eräänlaisena "akkreditointina", jossa suositamme ei vain artikkelin sisältöä, vaan myös lähdettä, jolta se on peräisin. Tämä akkreditointi altistaa meidät mahdolliselle harhaanjohtavalle luottamukselle lähteisiin, jotka eivät välttämättä ole yhtä luotettavia kuin ne antavat ymmärtää. Esimerkiksi, jos jaamme artikkelin, joka näyttää uutiselta, mutta on itse asiassa osa poliittisesti motivoitunutta propagandaa tai jopa tarkoituksellista valeuutisointia, voimme vahvistaa väärää uskomusta siitä, että kyseinen lähde on luotettava.

Tänään, kuten menneisyydessä, sosiaalisen median kautta leviävät valeuutiset voivat olla paitsi poliittisesti motivoituja, myös täysin vahingossa levitettyjä virheellisiä tietoja. Tällöin ongelmana ei ole vain se, että tietämyksemme on vääristynyt, vaan myös se, että meihin kohdistuu väärä luottamus lähteisiin, jotka eivät ole oikeasti luotettavia. Tämä on vakava epistemologinen ongelma, koska luottamuksen virheellisyys estää meitä ymmärtämästä omaa paikkaamme tiedon kentällä ja vaarantaa kyvyn navigoida maailmassa järkevästi.

Mikäli emme ole tietoisia siitä, miten helposti voimme eksyä harhaan lähteiden suhteen, olemme vaarassa kehittää vääränlaista käsitystä siitä, mitä tiedämme ja mihin voimme luottaa. On elintärkeää, että kehittäisimme taitoja arvioida lähteitä kriittisesti, erityisesti digitaalisen aikakauden nopeassa tiedonvälityksessä. Re-postauksen ja sosiaalisen median käytön lisääntyessä, on entistä tärkeämpää ymmärtää, että tieto ei ole vain sitä, mitä meille kerrotaan, vaan myös sitä, kenen kautta tieto meille kulkee.