Hän tarttui juomaansa ja myönsi hiljaa, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen. Silloin koko suunnitelmaa ei olisi täytynyt keskeyttää eikä siirtää myöhempään. Hän puhui kuin se olisi ollut vain taktinen siirto – kuin uhkapeli, jossa jokainen kortti piti paljastaa vasta oikeaan aikaan. Jos suunnitelma olisi onnistunut, seuraavana aamuna uutiset olisivat julkaisseet tarinan, jonka tarkoitus oli kohdistua tappajaan. Tarina olisi ollut harhautusta, rakennettu pelkoa ja epävarmuutta varten, tarkoituksena houkutella hänet esiin.

Uutinen väittäisi löytöjä, joita poliisi muka olisi tehnyt ruumiinavauksissa, vihjaisi tärkeään todisteeseen, jota viranomaiset eivät olisi vielä löytäneet. Se oli narratiivi, joka oli luotu ainoastaan rikollisen mieleen: hän tietäisi, että oli jättänyt hylsyn paikalle, ja jos vainoharhaisuus kasvaisi riittävän suureksi, hän palaisi hakemaan sen. Ja juuri silloin he olisivat odottamassa, katsomassa, kuvaamassa hänen liikkeensä ja pidättämässä hänet.

Taktinen valhe vaati kuitenkin riskin. Miksi tappaja ottaisi sen? Miksi hän palaisi, kun poliisit näyttivät jo etsivän todisteita? Vastaus oli yksinkertainen mutta karmiva: hän oli menettänyt kontrollin. Oli ollut pakko ampua Deborah selkään, ehkä jopa tappaa hänet – teko, joka erosi aikaisemmasta kaavasta, sillä Cheney oli murhattu ilman asetta. Hän ei voinut tietää, mitä ruumiinavauksissa oli paljastunut, eikä ollut varma, mitä tutkijat olivat löytäneet. Tappaja ei ollut enää varma edes omasta kertomuksestaan.

Mutta kertomuksen toinen puoli oli vielä synkempi. Neljässä ensimmäisessä tapauksessa oli löytynyt pata- tai herttakortti – tarkemmin sanottuna herttaässä – jokaisen auton sisältä, yksityiskohta, jota oli varjeltu kuin valtiosalaisuutta. Nyt kysyttiin, oliko sellainen kortti löydetty myös Harvey–Cheneyn tapauksessa. Kyllä oli, mutta tällä kertaa kortti oli Deborah Harveyn käsilaukussa, joka oli ollut hänen ruumiinsa alla metsässä. Tappajan olisi täytynyt kantaa laukku sinne. Yhdenmukaisuudet alkoivat hajota: aiemmissa tapauksissa kortit oli jätetty näkyville autoihin, ja ne olivat aina samaa merkkiä – Bicycle – mutta Deborah’n kortti oli eri valmistajalta.

Kysymys ei ollut enää vain symboleista, vaan myös aineellisista todisteista. Neljässä aikaisemmassa murhassa valkoisia puuvillakuituja oli löytynyt kuljettajan istuimelta jokaisessa hylätyssä autossa. Uhrien vaatteissa ei ollut sellaista materiaalia, joten kuitujen oli täytynyt tulla tekijältä itseltään. Näin hän oli kuin näkymättömästi istunut jokaisen uhrin paikalla, jättänyt jälkensä olematta itse paikalla, ja silti kaikki oli kätketty tutkinnalta.

Tämä salaamisen ja kontrollin dynamiikka alkoi syödä myös tutkijoita sisältäpäin. Heidän roolinsa ja vastuunsa hämärtyivät. Yksi tiesi toisen tarvitseman tiedon, mutta ei voinut kertoa; toinen piti hallussaan todisteita, jotka olisivat voineet yhdistää tapaukset, mutta pelkäsi niiden vuotavan julkisuuteen. Näin rakentui jännite, joka ei enää koskenut vain tappajaa, vaan myös heitä, jotka yrittivät saada hänet kiinni.

Miksi totuus muuttuu varjoksi vallan ja pelon rajamailla?

Kuvittelen pariskunnat, jotka pakotettiin paljain jaloin ja sidottuina metsään. Heidän oli täytynyt tietää kuolevansa. Pelko siitä, mitä heille tehtäisiin ensin, oli varmasti murskaava. Ajattelen Lucya, äitiäni, siskoani, ystäviäni. Rakkaan ihmisen kipu ja kuolema on kauheampi ajatus kuin oman elämän menetys. Näin, kuinka ajovalot lähestyivät kapeaa pimeää tietä. Auto, jota en tunnistanut, kääntyi ja pysähtyi lähelle omaani. Kun näin kuljettajan profiilin, adrenaliini syöksyi suoniini kuin sähköisku. Mark James nousi ulos vuokra-autosta. Laskin ikkunan ja tuijotin häntä sanattomana.

Wesley oli varoittanut, ettei tämä olisi hyvä ilta, ja nyt ymmärsin miksi. Mark oli täällä. Ehkä Connie oli pyytänyt Markia tapaamaan minut, tai hän oli tarjoutunut itse. En osannut kuvitella reaktiotani, jos olisin astunut sisään ja löytänyt Markin istumasta olohuoneessa. Mark ehdotti, että jättäisin autoni ja hän ajaisi minut perille Bentonin talolle. Sanattomana suostuin.

Hänen kasvonsa, kädet ratilla, jokainen tuttu piirre, viiva ja suoni nostivat mieleen ristiriitaisia tunteita. Vihasin ja rakastin häntä yhtä aikaa. Hän kysyi perheestäni ja Lucyasta. Vastasin lakonisesti. Lopulta pyysin häntä lopettamaan kohteliaisuudet. Radio soi hiljaa, kun ajoimme syvemmälle yöhön. Hän tiesi tilanteen olevan kiusallinen. Benton oli ehdottanut, että Mark tapaisi minut. Sarkasmi ei jättänyt minua rauhaan. En ollut varautunut kohtaamiseen.

Wesleyn talossa paloivat takkatuli ja jännite. Hän ei noussut, vaan nyökkäsi. Connie tarjosi kahvia ja poistui. Käännyin Markin puoleen. Halusin tietää hänen osallisuutensa. Hän sanoi, ettei ollut mukana tutkimuksissa, oli vain yöpymässä matkallaan. Mutta hän tiesi tapauksista. Epäilin mitä Wesley oli kertonut hänelle minusta.

Esitin suoraan kysymyksen: oliko Bureau lavastanut Pat Harveyn? Vai CIA? Wesley ei muuttanut ilmettään. Epäilin median kampanjan olleen liian onnistunut ollakseen sattumaa. Pat Harveyn uskottavuus oli tuhottu. Tiedon vuodot, vihjailut selvänäkijästä – kuka oli syöttänyt tiedot toimittajille ja poliitikoille? Wesley kielsi, mutta hänen sanansa eivät tyynnyttäneet. Tiesin liikaa Hilda Ozimekistä ja siitä, että FBI ja Secret Service olivat itsekin turvautuneet hänen apuunsa. Nyt tuo yhteys oli käännetty aseeksi.

Tunnelma kiristyi. Sanoin suoraan, etten enää suostuisi manipulointiin. Wesley yritti varoittaa, että olin tehnyt virheen. Kysyin, miksi hän oli niin huolissaan luodista, joka oli löytynyt Deborah’n ruumiista – yhdeksän millimetrin Hydra-Shok. Hänen vaikenemisensa oli raskasta. Mark yritti sovitella. Mutta minä tiesin jo: liittovaltiolla oli syy pelätä tappajan olevan oma mies, ehkä jopa Camp Pearyn kouluttama agentti.

Tuuli ulvoi talon räystäissä. Wesley nousi lisäämään puita tuleen ja pyyhkiessään tuhkaa hän mittasi aikaa. Hän kysyi, miten olin päätynyt tähän johtopäätökseen. Vastasin, ettei sillä ollut merkitystä. Halusin tietää, kauanko tämä epäily oli ollut hänen mielessään. Hän varoitti, että yksityiskohdat olisivat minulle vain taakka. Vastasin kantavani jo nyt tarpeeksi raskasta taakkaa. Hän halusi varmuuden, ettei keskustelu vuotaisi ulos. Lupasin.

Kun Wesley katsoi Markia ja antoi hänen selittää, näin miehen, joka oli joskus hallinnut uniani. Hän kertoi CIA:n kiinnostuneen tapauksista, koska ne tapahtuivat Camp Pearyn läheisyydessä. Ja tiesin, ettei tämä tullut yllätyksenä. CIA tiesi lähes kaiken, mitä heidän koulutusalueensa ympärillä tapahtui.

On tärkeää ymmärtää, että vallan ja tiedon rajamailla ei ole selkeitä rajoja. Jokainen vuoto, jokainen “disinformaatio” voi olla ase, joka muokkaa todellisuutta ja tekee totuudesta epäilyksen. Lukijan on hyvä nähdä, miten pelko, lojaalius ja rakkaus voivat risteytyä ja vääristyä tilanteissa, joissa yksilön etiikka törmää instituutioiden salaisuuksiin. Tässä rajamaassa kysymys ei ole vain siitä, kuka tappoi, vaan siitä, kuka hallitsee kertomusta – ja mitä se maksaa niille, jotka uskaltavat etsiä totuutta.

Miten kipu vaikuttaa ihmisen kehossa ja mielessä?
Miten havaitsemattomat hyökkäykset voidaan ohittaa API:in ja lokitietojen manipulointiin?
Miksi työpaikkojen valta ja teollisuuden väheneminen ovat saaneet epäreilun maineen?
BCAA: Vaarat ja mahdollisuudet sydän- ja verisuonitautien yhteydessä
Miten lainsäädäntö ja valvonta vaikuttavat presidentin toimivaltuuksiin ja turvallisuuspolitiikkaan Yhdysvalloissa