Postmodernin aikakauden kilpailussa elämä ei ole vain uskon tai uskonnottomuuden valinta. Uskon menettäminen ei takaa elämän merkityksen löytymistä. Erityisesti militantit ateismit voivat pyrkiä syrjäyttämään kaikki kilpailevat näkökulmat, ja tämä ilmiö on tullut osaksi monia yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi Neuvostoliitto käynnisti militantin ateismin, joka nähtiin välttämättömänä osana uuden valtion legitimaatiota, joka syntyi vallankumouksen myötä. Valtion pakottama sekularismi pyrki poistamaan uskonnon vaihtoehtoisena maailmankatsomuksena ja korvaamaan sen täysin maallisella järjestyksellä.

Kuitenkin tämä on vain osa suurempaa kysymystä. Elämän suuri kysymys liittyy siihen, mihin me panostamme. Ranskalainen tiedemies ja matemaatikko Blaise Pascal pohdiskeli 1600-luvulla kristinuskon merkitystä aikansa Euroopassa. Hän ei pelkästään käsitellyt kristinuskoa rationaalisesti, vaan nosti sen elämän suurimmaksi vedoksi. Pascalin ajattelussa elämän mahdollisuus oli vedonlyönti, joka asetti ihmisen valinnan kohtaamaan Jumalan tai sen puutteen. Elämä ei ole vain sattumanvaraista kulkua, vaan valinta siitä, elämmekö autenttisesti vai välttelemme elämän suuria kysymyksiä.

Tämän valinnan tekee Pascal vieläkin ajankohtaisemmaksi sen kautta, että hän ajatteli sydämen olevan järkeä korkeampi. Uskon panostaminen ei ole vain järkiperusteinen valinta, vaan syvälle sydämeen menevä elämänpolku. Pascalin mukaan Jumalaan panostaminen on korkein vedonlyönti, joka asettaa ihmisen elämään täydellisellä tavalla. Tämä ei ole vain ajatus siitä, kuinka uskoa, vaan myös siitä, että elämme omat elämämme parhaalla mahdollisella tavalla. Elämä, jossa Jumala kulkee kanssamme, on kertomus, joka on parempi kuin mikään muu.

Eksistentialistit, kuten Søren Kierkegaard, puhuivat siitä, kuinka uskonnon valinta on eksistentiaalinen hyppy, joka vie meidät aitoon elämään. Jos löydämme aarteen pellosta, meidän on mentävä kaupunkiin ja myytävä kaikki saadaksemme sen. Pascal ja Kierkegaard uskoivat, että Jumalan valinta on elämän suurin kutsumus. Se ei ole vain valinta uskomisesta, vaan myös polku, joka vie meidät autenttiseen yhteisöön ja uskon elämään.

Tämän vedon ei tarvitse olla vain teoreettinen ajatus. Se on käytännön asia, joka vaikuttaa siihen, minkälaista yhteiskuntaa me rakennamme. Mitä tapahtuu, jos valitsemme Jumalan ja sen tuomat arvot yhteiskunnassamme? Mitä seurauksia on elää yhteisössä, jossa kristillinen usko vie meidät kohti yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja huolenpitoa kaikista ihmisistä? Elämme aikana, jossa meidän on aktiivisesti rakennettava uusia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka vastaavat ajan haasteisiin.

Kirkko ei ole vain rakennus tai uskonnollinen instituutio, vaan se on elävä juhla, jossa jokainen kävelijä on osa suurempaa tarinaa. Kirkon tehtävä on olla näkyvä juhla, joka kulkee läpi julkisen tilan, ja se on matka, joka vie kohti oikeudenmukaisuutta ja yhteisön hyvinvointia. Ei riitä, että kirkko vain opettaa uskoa, vaan sen on myös elettävä se, näyttävä ja kuljettava kohti yhteiskunnallisia muutoksia. Kirkon tulee rohkeasti puhua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, aivan kuten ympäristöliike, työväenliike tai naisten oikeuksien puolesta kamppailevat liikkeet tekevät.

Kirkon matka on yhteinen pyhiinvaellus, joka vie kohti oikeudenmukaisuutta. Se ei ole vain uskomista, vaan se on näkyvää toimintaa, jossa usko muovaa yhteiskuntaa. Kristityt, jotka kulkevat tämän matkan, eivät ole vain yksilöitä, vaan osa yhteisöä, joka elää Jumalan kutsua. He kantavat mukanaan yhteisiä merkkejä ja lippuja, jotka muistuttavat heitä maailmasta, joka tarvitsee pelastusta. Tätä matkaa ei kuljeta vain omaksi hyväksi, vaan se vie meidät huolehtimaan niistä, jotka tarvitsevat apua: kodittomat, vangit, nälkää kärsivät ja kaikki ne, jotka ovat syrjäytyneet yhteiskunnan laidalle.

Kirkko on myös sakramentaalinen osoitus siitä, kuinka pyhä voi koskettaa maallista maailmaa. Koko yhteiskunta voidaan nähdä pyhinä maaperinä, ja siellä, missä pyhiinvaeltajat kulkevat, Jumala tekee näkyväksi sen, mikä oli ennen profaania. Tämä on kirkon rooli nykymaailmassa, ja se vaatii yhteisöjen osallistuvan aktiivisesti muokkaamaan maailmaa oikeudenmukaisemmaksi ja kestävämmäksi paikaksi elää.

Miksi kulkueesta tulee pyhiinvaellus ja pyhiinvaelluksesta kirkko?

Chaucerin "Canterbury Tales" -teoksessa joukko pyhiinvaeltajia muodostaa sattumanvaraisesti yhteisön. Uuden testamentin mukaan Paavalin visio kirkosta on enemmän tarkoituksellinen kuin sattumanvarainen. Kirkko on Jumalan kutsuma yhteisö, Kristuksen ruumis, taivaan siirtokunta. Kirkko on kantanut kristillisiä perinteitä (ja epäonnistumisia) vuosisadasta toiseen: monimutkainen aineellinen kulttuuri, sakramentaalinen elämä, opettamisen rikas ruumis, evankeliumin aarre sekä alati uudistuvat sosiaaliset evankeliumit, jotka etenevät sukupolvelta toiselle. Tämä ei ole ryhmä ihmisiä, jotka kuvittelevat liikaa itsestään, vaan yhteisön kollektiivinen ilmentymä, ekklesia, Jumalan kutsuma ja määräämä kansa. Kirkko ei ole vain kulttuurinen tai yhteiskunnallinen rakenne; se on Jumalan kansa, joka elää ja toimii elävän Jumalan tahdon mukaan.

On tärkeää pohtia, oletko itse saanut tämän kutsun, tämän hengellisen vocaation. Kirkon historiallisena instituutiona kristilliset elämät rakentuvat, kun ihmiset antavat itsensä muovautua Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan. Tarinat muovaavat kristittyjä. Sosiaalistuminen Jumalan elämään ja kristinuskon elävään perintöön vaatii instituutiota, elävää Jumalan perhettä. Instituutiot huolehtivat yhteisestä hyvästä, minkä vuoksi niitä usein vähätellään libertaristeissa, jotka suosivat villiä ja vapaata elämää. Facebookissa Jeesuksesta puhuvat, mutta kirkon hylkäävät ihmiset eivät ymmärrä, mitä oikeastaan hylkäävät. Hyvät instituutiot ovat olennainen osa hyviä yhteiskuntia ja arvokkaita pyrkimyksiä. Ne ovat maanpäällisiä tosiasioita, joille uskonto tukeutuu ja joihin se luottaa.

Kirkko, joka on Jumalan kutsuma, on osa kulttuuria, yhteiskuntaa ja instituutioita. Kuitenkin silloin tällöin kirkko erottaa itsensä ja muodostaa ei-konformistisia lahkoja, jotka avaavat ovia uusille aikakauden vaatimille muunnelmille. Toisinaan kirkko tuottaa mystikoita, jotka uivat itsenäisesti maailmassa ja kanavoivat Hengen virtaa. Ernst Troeltsch kuvasi kirkon ottavan kolme erilaista muotoa: instituutiokirkko, eristäytyvä lahko ja individualistinen mystiikka. Esimerkkejä tästä ovat katolilaiset, anabaptistit ja vapaat ajattelijat.

Hyperindividualismin aikakausi ei ole suotuisa huomioimaan, arvostamaan ja luottamaan instituutioihin, mukaan lukien hyvään hallintoon, joka tekee hyvää yhteiskunnassa. "Välittäviä instituutioita", joihin kirkot kuuluvat, pidetään sosiaalitieteilijöiden mukaan puolustuksena valtion tai taloudellisten voimien ylivoimaa vastaan ja vastapainona atomistiselle individualismille, joka voi olla ainoa vaihtoehto valtiolle, jättäen valtavan tyhjän tilan inhimillisille rakenteille. Välittävä instituutio tarjoaa mahdollisuuksia yhteisölle ja tukee ihmisiä heidän elämässään. Kirkot ovat myös "uskomuksen rakenteita", joissa uskonnolliset merkitykset, uskomukset ja moraaliset teot voivat saada konkreettisia muotoja ja tulla harjoitetuiksi yhteisöissä, jotka vaalivat niitä ajan kuluessa.

Olen usein sanonut, että uskonnolliset individualistit, puhumattakaan "ei-uskovista" tai "hengellisistä, mutta ei uskonnollisista" henkilöistä, jotka kieltäytyvät instituutioista, eivät näe, että he itse elävät lainassa olevalla pääomalla. He eivät ymmärrä, että heidän ravintonsa on peräisin elävistä sosiaalisista pääomista, jotka on kuljetettu eteenpäin omistautuneiden ihmisten kautta, jotka ovat eläneet instituutioissa. Kirkko, hyvä hallinto ja muut instituutiot eivät ole vapaita itsestään, vaan ne ovat elävän ja vastavuoroisen yhteyden ilmentymiä, jotka näyttävät ihmisille, että yhteisö ei ole vain yksilön yksilöllisyyden kokemus.

Mutta heprealaisen Raamatun ja Uuden testamentin teologiat eivät ole vain oikeuttamassa uskonnollisia yhteisöjä yhteiskunnallisesti välttämättöminä instituutioina. Israelin yhteisö on Jumalan kutsuma liittokansa, joka ylistää Jumalaa, todentaa liiton ja tulee majakaksi maailmalle. Uudessa testamentissa Jeesus kutsuu ja komissionoi opetuslapset ryhmänä. Apostoli Paavali erityisesti kuvittelee ja ravitsee kutsumassa olevaa yhteisöä, joka edustaa ja tulee Kristuksen ruumiiksi maailmassa. Ensimmäinen Pietari näkee kirkon Jumalan perheenä, jossa vierailla ja asukkaina olevilla on mahdollisuus asua uutta elämää. Israelin yhteisö ja kirkon yhteisö ovat välttämättömiä teologisia käsitteitä. Raamattu on todistus ja todistus näistä yhteisöistä. Raamattu loi kirkon, ja kirkko loi Raamatun.

Kirkko on elävä instituutio, joka toimii ja tuo esiin Jumalan käsityksen maailmasta. Toisen maailmansodan aikana, kun natsi-Saksa miehitti Ranskaa, tuli käsky vangita juutalaiset ja lähettää heidät keskitysleireille. Etelä-Ranskassa oli pieni protestanttinen kylä nimeltä Le Chambon. Protestantit oli suurimmaksi osaksi karkotettu maasta, mutta tämä kylä oli selvinnyt. Se oli uskollinen kertomaan omaa tarinaansa ja kasvoi siitä tarinastaan. Kun käsky tulla soittamaan kirkon kelloa natsi-Saksan tilaisuuksissa tuli, he yksinkertaisesti kieltäytyivät — koska he olivat oppineet olemaan epäyhteensopivia. Kun käsky oli luovuttaa juutalaisia maaseudulta, he taas kieltäytyivät — koska he ymmärsivät uskonnon vastarintana. Tämä pieni protestanttinen yhteisö oli oppinut olemaan väistämätön, villi ja asuva vieras. He olivat oppineet sanomaan ei valtiolle ja jatkoivat sanomasta ei, kun tuli käsky luovuttaa juutalaiset. Vastarinta oli osa heidän yhteisönsä tarinaa ja tuli luonnostaan. Tällaisen itseymmärryksen on oltava kirkon perusta, jotta se voisi julistaa ja edistää uudenlaista sosiaalista evankeliumia yhteiskunnassa ja hallinnossa, joka on addiktoitunut yhteisön sivuuttamiseen.

Miten edistyksellinen kristinusko voisi vastata vapauttavan Jumalan kutsuun?

Tässä maailmassa, jossa yhä useammat ihmiset jäävät globaalin markkinatalouden varjoon, kansalaisliikkeet näyttelevät keskeistä roolia. Ne eivät ainoastaan vaadi oikeuksia ja protestoi, vaan ennen kaikkea luovat uutta. He ovat yhteiskunnallisia runoilijoita: työntekijöitä, jotka rakentavat asuntoja, tuottavat ruokaa – ennen kaikkea niille, jotka ovat jääneet maailmanmarkkinoiden ulkopuolelle. Ihmiskunnan tulevaisuus ei ole yksinomaan suurten johtajien, valtioiden tai eliittien käsissä, vaan kansojen ja niiden kyvyssä organisoitua. Muutoksen prosessi voi edetä vaatimatta suuria valtiollisia päätöksiä, vaan sen voivat ohjata tavalliset ihmiset, jotka tekevät sen nöyryydellä ja päättäväisyydellä. Tämä on meitä kaikkia koskettava matka.

Miten edistyksellinen kristinusko voisi nousta esiin monista historiallisista traditioistaan ja vastata tämän vapauttavan Jumalan kutsuun? Voisiko elpyvä protestanttinen ja katolinen kristillinen vasemmisto palata yhteiskunnalliseen keskusteluun uudella energialla ja uusilla ideoilla, jotka yhdistäisivät sosiaalidemokratian ja postmodernin uskonnollisen vision? Uskoakseni tämän keskustelun keskiössä on vasemmiston radikaalit arvostelut neoliberalismista ja sen rakkaus vapaaseen markkinatalouteen. Tällaisessa ympäristössä yhteisön ja ympäristön merkitys jää usein taka-alalle.

Uuden edistyksellisen uskonnon kirjallisuuden kasvu 2000-luvun alussa on ilmiö, joka herättää toiveikkuutta. Monet teokset käsittelevät todellista bibliaan perustuvaa teologiaa, joka syrjäyttää konservatiivisen talousideologian. Toiset taas esittävät tavan päästä eteenpäin pakenemalla kirkon jähmettyneisyyttä ja itseensä imeytyvää institucionalismia, mutta on myös niitä, jotka asettavat kirkon edelleen Jumalan ja maailman väliseksi välittäjäksi. Diana Butler Bass on kirjoittanut useita teoksia, jotka kuvaavat ja ylistävät elinvoimaista kristinuskoa, joka jää usein mediahuomion ulkopuolelle. Hänen kirjansa kuten A People’s History of Christianity: The Other Side of the Story ja Christianity After Religion kuvaavat hengellistä herätystä, jota ei ole rekisteröity tavanomaisiin tilastoihin.

Bassin mukaan kristinusko ei ole kuolemassa, vaan se on muuttumassa – ei heikentymässä, vaan muuntumassa ja ehkä ei siellä, missä moni kriitikko katsoo. Hän tuo kristillisen teologian takaisin maahan, kuten inkarnatio alun perin teki. Bass etsii ja tuo esiin uutta ymmärrystä Jumalasta, joka ei ole vain taivaassa vaan myös tässä maailmassa, kärsivänä ja ihmiskunnan ehtymättömänä tukena. Sekulaarisuus tai toiseus eivät ole ratkaisuja. Hän puhuu pyhyyden vallankumouksesta, joka alkaa maan päältä.

Näihin ajatuksiin liittyy ajatus siitä, että kristinuskon tulee olla aktiivinen osa julkista keskustelua, ja se ei saa jäädä vain yksilön sisäiseksi uskomukseksi. Esimerkiksi Martin Luther King Jr. muistutti, että "jos kuolema on tullut, ei ole suurempaa syytä kuolla kuin taistella oikeudenmukaisesta palkasta roskakuskeille". Hänen viimeisessä saarnassaan ennen kuolemaansa hän sanoi: "Haluan, että joku mainitsee sen päivän, jolloin MLK yritti antaa elämänsä toisten palvelemiseksi." Tämä ajatus yhteiskunnallisesta vastuusta ja rakkauden täyttämästä kristillisyydestä näkyy myös nykyajan "Reclaiming Jesus: A Confession of Faith in a Time of Crisis" -julistuksessa, joka tuo esiin uskon merkityksen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämä kristillinen usko julkisen tilan ottamisesta, kuten naisten ja miesten osallistuminen mielenosoituksiin naisten turvallisuuden puolesta, edellyttää vahvoja julkisia kannanottoja. Uskon, että kristillisen kirkon rooli on aina ollut tuoda esiin totuus rakkauden kautta. Julkinen tunnustus, olipa se kirkon virallinen kanta tai yksilön puheenvuoro, on ollut keskiössä, kun kirkon on ollut pakko astua esiin ja kyseenalaistaa vallalla oleva yhteiskuntajärjestys. Esimerkiksi Martin Luther King Jr. muistutti, että kirkon tehtävä ei ole olla valtion hallitsija tai palvelija, vaan sen on oltava valtion omatunto, joka puhuttelee yhteiskunnan epäkohtia.

Kirkon rooli on muuttaa maailmaa Jeesuksen elämän ja rakkauden kautta. Hallituksen rooli on puolustaa yhteistä hyvää, suojella oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Kun nämä roolit menevät ristiin poliittisen johdon vuoksi, uskonjohtajien on noustava ja puhuttava. Tällöin kristillinen yhteisö joutuu arvioimaan omaa poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta sekä kristillisen uskon tuomion kantamista. Kirkon tehtävä on uudistaa uskoa julkisessa tilassa. Jeesus on herra, ja se on meidän perusilmoituksemme.

Tämän uskon pohjalta nousevat tärkeät kysymykset. Kuka on Jeesus Kristus tänään? Miten hänen seuraamisensa vaatii meiltä toimintaa tässä ajassa? Tämä on kysymys, joka vaatii syvällistä pohdintaa. Se, mitä uskomme, määrittelee sen, mitä meidän on torjuttava. Koko yhteiskunnan ja kristillisten yhteisöjen tärkein tehtävä on elää niin, että rakkaus ja oikeudenmukaisuus näkyvät jokaisessa teossa.

Miten Jumalan vapauttava kutsu haastaa nykyisen yhteiskunnan?

Jumalan kutsu ja yhteiskunnallinen vapautus ovat usein käsitteitä, jotka kohtaavat ristiriidan, erityisesti nykypäivän materialistisessa ja individualistisessa maailmassa. Se, mikä alun perin oli radikaali ja vapauttava viesti, on tänä päivänä monille liian vaikea omaksua. Monet, erityisesti Yhdysvalloissa, torjuvat ajatuksen, että Jumala on yhteiskunnan ja maailman uudistaja, joka aloittaa prosessin köyhistä ja syrjäytyneistä ihmisistä. Sen sijaan he hyväksyvät usein muunlaisen kertomuksen, joka perustuu vapaaseen markkinatalouteen ja yksilön vastuuseen. Tämä on se "toinen evankeliumi", johon monet kristityt uskovat.

Monille uskoville on vaikea hyväksyä, että Raamattu puhuu vapauttavasta Jumalasta, joka haastaa yhteiskunnan rakenteet. Tämä herättää pelkoa, että jumalallinen armo saattaa houkutella ilmaiseksi hyötyjiä tai jopa hajoittaa yhteiskunnan, joka on rakennettu vapaiden markkinoiden ja kilpailun ympärille. Tällöin he turvautuvat hierarkkisiin uskonnollisiin rakenteisiin, jotka tarjoavat selkeitä sääntöjä ja rajoja yksilön uskonelämälle. Tässä maailmassa Jeesus ei ole se vapauttava voima, joka muuttaa yhteiskunnan rakenteet, vaan hän on henkilökohtainen opettaja ja auttaja, joka tukee yksilön pyhitystä ja taivastielle pääsemistä.

Tämä ristiriita ilmenee myös siinä, että monet kristityt eivät näe yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa Jumalan tahdona. Heidän maailmankuvansa on täynnä ajatuksia, joissa köyhien ja syrjäytyneiden auttaminen on toinen ajatus, joka uhkaa heidän elintapojaan. Tämän vuoksi he saattavat suhtautua epäilevästi teologisiin liikkeisiin, kuten vapautuksen teologiaan, joka pyrkii yhdistämään uskon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden. Tämä liike ei ole vain uskonnollinen, vaan se myös haastaa vallitsevat yhteiskunnalliset normit, erityisesti ne, jotka suojelevat taloudellista eriarvoisuutta.

Toisaalta on tärkeää huomata, että sekularismi itsessään ei aina hylkää Raamatun näkemyksiä hyvästä yhteiskunnasta. Monet sekulaareista liikkeistä, kuten ympäristöliikkeistä, ovat löytäneet yhteisiä päämääriä uskonnollisten aktivistien kanssa. Esimerkiksi Sierra Clubin kaltaisissa organisaatioissa uskovat ja ei-uskovat tekevät yhteistyötä luonnon pyhyyden puolustamiseksi. Tämä on muistutus siitä, että uskonnollinen ja ei-uskonnollinen ajattelu voivat kohdata yhteisillä kentillä, joissa yhteiskunnallinen muutos nähdään jumalallisena kutsuna.

Kuitenkin monet amerikkalaiset kristityt eivät voi hyväksyä Raamatun opetusta vapauttavasta Jumalasta, koska heidän maailmankuvansa on kiinnittynyt voimakkaasti kapitalistiseen ideologiaan. He uskovat, että Jumala siunaa taloudellisen menestyksen ja markkinoiden vapauttamisen, ja näin he hylkäävät yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteet. Tämä "toinen evankeliumi" on Yhdysvaltojen kulttuurissa erittäin juurtunut, ja se nähdään yhteiskunnan menestyksen mittarina, joka ei saa sisältää kollektiivista vastuuta tai universaalia oikeudenmukaisuutta.

Vapauttava Jumala, joka ilmenee Raamatussa, ei ole ainoastaan yksilön hengellisten tarpeiden täyttäjä, vaan myös yhteiskunnallisen muutoksen käynnistäjä. Tämä on usein unohdettu ajatus, sillä monet kristityt ajattelevat, että heidän uskonsa ei liity yhteiskunnallisiin rakenteisiin tai politiikkaan. Heidän suhteensa Jumalaan on henkilökohtainen, eikä se ulotu yhteisön tai maailman muuttamiseen. Mutta on tärkeää ymmärtää, että Raamatun näkökulma ei ole vain yksilöllinen pelastus, vaan se on myös yhteiskunnallisen ja kulttuurisen uudistumisen mahdollisuus. Tämä ajatus haastaa nykyajan kristillisen konservatismin, joka asettaa uskonnon usein vastakkain yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, kuten tasa-arvon ja köyhien auttamisen puolesta käytävät kamppailut.

Uskonnollisten yhteisöjen on tärkeää muistaa, että Raamattu kutsuu uskovia aktiivisesti toimimaan oikeudenmukaisuuden puolesta, rakastamaan lähimmäistään ja kävelemään nöyrästi Jumalan kanssa. Tämä ei ole vain henkilökohtainen uskon kokemus, vaan myös yhteiskunnallinen tehtävä, jossa pyritään rakentamaan parempaa maailmaa kaikille. Vain siten voidaan vastustaa yhteiskunnan narratiiveja, jotka perustuvat yksilön voimaan ja taloudelliseen menestykseen.

Miten satunnaistaminen vaikuttaa kliinisiin tutkimuksiin ja hoitopäätöksiin?
Miten psykologit auttavat asiakkaitaan Trumpin jälkeisessä ajassa?
Miten paljain jaloin juokseminen voi muuttaa suoritustasi ja kehosi rakenteita?
Miten erityisneuvonantajan tehtävät ja raportointi vaikuttavat oikeuslaitoksen toimintaan?