Mikä tekee valeuutisista valeuutisia?

Valeuutisten käsite ei ole yksiselitteinen, mutta eräs keskeinen piirre toistuu useimmissa analyyseissa: tarkoituksellinen harhaanjohtavuus. Gelfertin mukaan valeuutiset eivät ole vain virheellisiä raportteja – ne on suunniteltu johtamaan harhaan. Tämä harhaanjohtavuus ei ole satunnaista, kuten journalistisissa erehdyksissä, vaan harkittua. Valeuutisen ytimessä on harhaanjohtaminen suunnittelun keinoin. Tämä ero on olennainen: valeuutinen ei vain satu johtamaan lukijaa harhaan, vaan se pyrkii siihen.

Tämä suunniteltu harhaanjohtavuus ilmenee kahdella tavalla. Joko valeuutinen pyrkii istuttamaan lukijaan tietoisesti vääriä käsityksiä – esimerkiksi poliittisen vastustajan mustamaalaamiseksi – tai se on rakenteeltaan ja esitystavassaan sellainen, että se todennäköisesti johtaa lukijaa harhaan ilman suoranaista valhetta. Tällainen rakenne voi ilmetä valikoivassa tiedon esittämisessä, asiayhteyksien vääristämisessä tai totuuden kannalta merkityksellisten seikkojen poisjättämisessä. Tavoitteena ei ole totuudenmukainen tiedottaminen, vaan vaikutelman luominen, joka palvelee uutisen levittäjän agendaa.

Gelfertin analyysi viittaa siihen, että valeuutisten levittäjät hyödyntävät tietoisesti yleisön kognitiivisia vinoumia ja ajattelun heuristiikkoja, joiden avulla he saavat ihmiset uskomaan sisältöönsä. Näin valeuutinen ei pelkästään tuo väärää informaatiota esiin, vaan se toimii mekanismien kautta, jotka tekevät väärän tiedon uskottavaksi. Tällöin valeuutinen toimii suunnittelun tasolla: se on suunniteltu resonoimaan kohdeyleisön olemassa olevien uskomusten ja ennakkoluulojen kanssa.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin juuri nämä kognitiivisten vinoumien hyväksikäytön strategiat muodostavat valeuutisten olennaisen piirteen. Esimerkiksi uutinen, joka väittää Angela Merkelin tavanneen ystävällisesti Kim Jong Unin Ugandassa, voidaan pitää valeuutisena, jos se on keksitty ja esitetty petollisesti, vaikka se ei nojaisikaan lukijan aiempiin uskomuksiin. Näin ollen Gelfertin ehdottama “strateginen harhaanjohtaminen” ei välttämättä ole välttämätön ehto, vaan riittää, että uutisen levittäjä osoittaa välinpitämättömyyttä totuutta kohtaan – niin sanottu Bullshit-ulottuvuus.

Tässä suhteessa erotetaan kaksi suhtautumistapaa valeuutisiin: huijaamisen pyrkimys (Deception Dimension) ja välinpitämättömyys totuudesta (Bullshit Dimension). Jälkimmäinen tarkoittaa, että valeuutisen tuottaja ei välitä siitä, onko sisältö totta vai ei – oleellista on vain se, että sisältö toimii ja leviää. Tämä ilmenee erityisesti tapauksissa, joissa sisällöllä pyritään herättämään sensaatiota, saamaan klikkejä tai tuloja ilman varsinaista tavoitetta ohjata yleisöä uskomaan tiettyyn valheeseen.

Toinen tarkasteltava ulottuvuus on valeuutisen leviävyys eli viraalisuus. Vaikka Gelfert viittaa siihen, että valeuutiset pyritään saamaan laajaan levitykseen, tämä ei ole kaikissa määritelmissä keskeinen kriteeri. Valeuutinen voi olla rajallisesti levinnyt, mutta silti täyttää kaikki olennaiset ehdot: se on totuudenvastainen, suunniteltu harhaanjohtamaan ja välinpitämätön totuudesta. Näin ollen pelkkä viraalisuus ei määritä valeuutisen statusta.

Dentithin määritelmä tuo korostetusti esiin harhaanjohtavuuden ja tarkoituksen petkuttaa. Hänen mukaansa valeuutinen on harhaanjohtava kertomus, joka on tarkoitettu huijaamaan yleisöään. Tämä määritelmä jättää kuitenkin Bullshit-ulottuvuuden avoimeksi. Jos valeuutinen ei suoranaisesti pyri pettämään vaan ainoastaan toimii totuudesta piittaamattomasti, jää epäselväksi, kattaako määritelmä myös tällaiset tapaukset. Gelfertin määritelmä antaa tilaa tälle laajemmalle näkemykselle.

Tärkeää on havaita, että valeuutisten suunniteltu harhaanjohtavuus ei aina ole yksiselitteisesti havaittavissa sisällöstä. Samankaltainen uutinen voi olla vähemmän harhaanjohtava, jos se esitetään toisella tavalla tai eri kontekstissa. Toisin sanoen valeuutisen harhaanjohtavuus ei ole vain sisällöllinen piirre, vaan se syntyy myös esitystavan ja yleisön tulkinnan vuorovaikutuksesta.

Lopulta määrittelyssä olennaista on levittäjän asenne totuuteen. Jos levittäjä toimii tietoisesti ilman sitoutumista totuuteen – oli tarkoitus sitten pettää tai vain hyötyä – kyseessä on

Miten erottaa aito uutinen valeuutisesta ja miksi motiivit ovat ratkaisevia?

Valeuutisten tunnistaminen vaatii aivan erilaisia taitoja kuin pelkkä aitojen, mutta laadultaan puutteellisten uutisten erottaminen. Kuvitellaan kaksi rahaston työntekijää: ensimmäinen keskittyy laatutarkastukseen eli löytämään aitoa rahaa, joka saattaa olla teknisesti puutteellista, mutta ei petollista. Hänen työnsä on puhdasta seulontaa – erotella jyvät akanoista ilman, että petos on läsnä. Toinen työntekijä taas on erityisesti koulutettu havaitsemaan väärennetty raha, joka voi olla ulkoisesti lähes täydellistä, ja jonka paljastamiseen tarvitaan hyvin tarkkoja havaintoja, kuten outoja viivakoodeja tai väärin sijoitettuja vesileimoja. Lisäksi hänen on otettava huomioon rahan alkuperä ja siihen liittyvä taustatieto, koska usein juuri tämä tieto johdattaa väärentäjien jäljille.

Tämä ero heijastuu suoraan uutisten arviointiin. On olemassa aitoja uutisia, jotka voivat olla tiedollisesti heikkoja – esimerkiksi virheellisiä raportteja – ja on valeuutisia, joiden tarkoituksena on johtaa harhaan. Vaikka molempia arvioitaessa tarvitaan samankaltaista tietämystä ja kriittisyyttä, valeuutisten tunnistaminen vaatii erityistä osaamista, koska niiden tarkoitusperät ovat usein monimutkaisia ja piilotettuja.

Kun arvioimme todistajien eli uutisten lähteiden luotettavuutta, tilanne voi olla epistemologisesti ystävällinen – eli oletamme todistajien olevan vilpittömiä mutta erehtyväisiä – tai epäystävällinen, jossa tarkoituksena on tarkoituksellinen harhaanjohtaminen. Jälkimmäisessä tilanteessa arvioijan on otettava huomioon todistajien mahdolliset motiivit johtaa harhaan. Tämä nostaa epistemisiä vaatimuksia: pelkkä luotettavuuden ja uskottavuuden arviointi ei riitä, vaan on myös analysoitava, miksi joku saattaisi haluta levittää harhaanjohtavaa tietoa.

Tämä pätee myös valeuutisiin. Uutisten vastaanottajana ollaan eräänlaisessa todistustilanteessa, vaikkei vastaanottajalla olekaan suoraa vuorovaikutusta uutisen tarjoajan kanssa. Jos on varma, että uutisten lähteet ovat vilpittömiä, riittää tarkastella lähteen luotettavuutta ja uutisen sisältöä. Kun on kuitenkin epäilyksiä siitä, että uutisia levitetään tarkoituksella harhaanjohtamaan, motiivit nousevat keskeiseen asemaan. Esimerkiksi vaalien aikaan poliittisten toimijoiden levittämä uutinen kannattaa käsitellä erityisellä varovaisuudella, koska motiivina voi olla vaikuttaa äänestäjiin epäaitoja keinoja käyttäen.

Aidon ja valeuutisen erottaminen muistuttaa siten aidon ja väärennetyn rahan tunnistamista. On helppo erottaa täysin virheellinen uutinen, mutta vaikeimpia ovat tapaukset, joissa valeuutinen on äärimmäisen hyvin rakennettu ja lähes erottamaton aidosta. Näissä tilanteissa on ratkaisevaa ymmärtää uutisen laajempi konteksti – poliittinen, sosiaalinen tai kaupallinen – sekä arvioida sen levittäjän motiiveja ja tavoitteita.

Tutkimukset osoittavat, että ihmiset usein arvioivat uutista pelkästään sen sisäisen johdonmukaisuuden perusteella, ilman että he hakevat riippumatonta vahvistusta muista lähteistä. Tämä "vertikaalinen" arviointi johtaa helposti harhaan, sillä valeuutisen todennäköisyys kasvaa, mitä enemmän siitä lukee. Sen sijaan "horisontaalinen" arviointi – eli uutisten vertaaminen ja ristivertailu itsenäisiin, luotettaviin lähteisiin – tarjoaa merkittävästi paremman keinon erottaa aidot uutiset valeuutisista.

Vastaanottajan onkin tärkeää tiedostaa, että uutisten vastaanotto ei aina ole epistemisesti ystävällinen todistustilanne. Siksi on välttämätöntä kyseenalaistaa uutisten aitous ja vilpittömyys, erityisesti tilanteissa, joissa uutisten levittäjillä voi olla vahvoja kannustimia manipuloida yleisöä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että pelkkä faktan tarkistus ei aina riitä, vaan on tarkasteltava uutisten taustaa, sen levittäjien motiiveja ja laajempaa kontekstia, jossa uutisia käytetään.

Mikä tekee uutisista "fake news"? Epistemologinen lähestymistapa ja sen vaikutukset

Kun tarkastelemme 'fake news' -ilmiötä, herää kysymys siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan tällä käsitteellä ja kuinka se vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja kognitiivisiin prosesseihimme. "Fake news" on käsite, joka on saanut laajan huomion erityisesti digitaalisen aikakauden ja sosiaalisen median nousun myötä. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että vaikka käsitteellä on selkeä kielteinen arvolataus, sen määritelmä on monisyinen ja se vaatii tarkempaa pohdintaa.

"Fake news" voidaan määritellä uutisiksi, jotka eivät ole vain tosia, vaan myös totuudenmukaisia. Näiden uutisten esittäminen on usein joko tahallista vääristelyä tai täydellistä piittaamattomuutta totuudesta, erityisesti silloin, kun uutiset ovat luotu vain huomiota herättämään ilman huolta niiden oikeellisuudesta. Tällöin ei ole tarkoitus aktiivisesti valehdella, vaan pikemminkin manipuloida yleisöä saamaan virheellisiä käsityksiä tai jopa vain herättämään keskustelua. Esimerkkinä voidaan mainita 2016 Macedonian nuoret, jotka loivat valheellisia ja dramaattisia tarinoita, kuten väitteet siitä, että paavi Francisco olisi tukenut Donald Trumpia Yhdysvaltojen presidentiksi. Tavoitteena ei ollut yksinomaan yleisön harhaanjohtaminen, vaan myös huomiota herättävän sisällön tuottaminen, joka levisi nopeasti internetissä ja sosiaalisen median kautta.

Toisaalta, 'fake news' voidaan nähdä myös uutisina, jotka pyrkivät esittämään itsensä oikeiksi uutisiksi, mutta eivät täytä tavanomaisen journalistisen työn periaatteita. Tässä näkökulmassa 'fake news' ei ole vain vääriä uutisia, vaan se jäljittelee oikeita uutisartikkeleita, mutta on itse asiassa harhaanjohtavaa tai manipuloivaa sisältöä. Tällainen uutinen voi olla kognitiivisesti haitallista, mutta siitä voi silti löytyä arvokasta tietoa, jos se käsitellään kriittisesti.

Kolmas, kuluttajakeskeinen lähestymistapa, määrittelee 'fake news'in uutisiksi, jotka systemaattisesti pyrkivät huijaamaan yleisöä. Tämä on hyvin laaja määritelmä ja kattaa kaikki uutiset, jotka sisältävät harhaanjohtavaa tai puolueellista tietoa. Tämä voi tarkoittaa paitsi valheellisia uutisia, myös uutisia, jotka valikoivat ja esittävät totuuden vain tietyllä tavalla, esimerkiksi poliittisesti värittyneenä. Tässä näkökulmassa on myös se piirre, että jopa totuudelliset uutiset voivat olla 'fake news', jos kuluttajat olettavat, että heille annetaan kaikki asiaan liittyvät tärkeät faktat.

Fake newsin leviäminen ei tapahdu sattumalta. Useat tekijät edistävät sen tuotantoa ja jakelua. Ensinnäkin, kommunikointiteknologian ominaisuudet, kuten hakukoneiden ja algoritmien suosima sisällön suosittelu, vaikuttavat merkittävästi siihen, mitä uutisia kuluttajat näkevät. Hakualgoritmit, kuten Google tai Yahoo, suosivat sisältöä, joka saa paljon klikkauksia ja jakamista, vaikka se ei olisi laadukasta tai totuudenmukaista. Tämä algoritminen valinta suosii uutisia, jotka herättävät tunteita ja jotka saavat käyttäjät reagoimaan nopeasti, vaikka ne eivät välttämättä olisi informatiivisia tai tarkkoja.

Toiseksi, sosiaaliset olosuhteet vaikuttavat siihen, kuinka helposti ihmiset voivat uskoa 'fake news' -ilmiöön. Erityisesti ympäristöt, joissa on vahvaa ryhmäpolarisaatiota, identiteettiin perustuvaa ajattelua ja epävarmuuden tunnetta, voivat johtaa siihen, että uutisia ei arvioida objektiivisesti. Tällöin uutiset, jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan, hylätään helposti, ja omaa ryhmää tukeva informaatio nähdään luotettavana. Echo chamber -ilmiö, jossa yksilö saa vain itseään vahvistavaa tietoa, on erityisen voimakas sosiaalisessa mediassa.

Lopuksi, 'fake newsin' torjumiseksi tarvitaan ennaltaehkäiseviä ja parantavia strategioita. On tärkeää kehittää kykyä erottaa luotettava tieto epäluotettavasta, ja tämä vaatii paitsi kriittistä ajattelua myös kykyä ymmärtää digitaalisten alustojen vaikutuksia ja manipulaatioita. Uutisten kuluttajien tulisi olla tietoisia siitä, kuinka algoritmit ja some-alustat vaikuttavat siihen, mitä he näkevät ja mihin he reagoivat. Samalla on tärkeää kehittää tapoja tunnistaa ja käsitellä uutisia, jotka ovat selvästi manipuloivia tai harhaanjohtavia.

Kun 'fake news' -ilmiöä tarkastellaan epistemologisesta näkökulmasta, se avaa syvällisiä kysymyksiä totuuden, tiedon ja uskomusten luonteesta nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Tieto ei ole enää vain objektiivinen kokonaisuus, joka välitetään välineiden kautta, vaan se on myös rakentunut ja muokattu monilla tasoilla – ei vain tiedonvälittäjien vaan myös kuluttajien ja yleisön toimesta.

Miten auktoriteetteihin perustuva arviointi voi vaikuttaa järkevyyteen ja päätöksentekoon?

Kun tavallinen henkilö kohdistaa uskomuksiaan asiantuntijaa kohtaan, hän ei vain usko asiantuntijan arvion olevan todennäköisesti parempi ja kompetentimpi kuin oma arvio, vaan hänellä on myös syitä uskoa, että asiantuntija on ottanut huomioon kaikki ne syyt, jotka tavallisella henkilöllä itsellään saattavat olla relevantteja arvioitavan asian osalta. Tämä on oletus, jonka perusteella auktoriteetteja yleensä pidetään luotettavina. Tällöin tavallisen henkilön uskomukset saavat perustelut asiantuntijan näkemyksen tueksi ja hän uskoo, että asiantuntija on ajatellut kaikkea tarvittavaa, mikä on itse asiassa vain realistinen lähtökohta asiantuntijoiden arviointiprosesseille.

Esimerkiksi, jos tavallinen henkilö käyttää omia perusteluitaan arvioidakseen jonkin asian, tämä voi johtaa siihen, että hänen arviointinsa poikkeaa asiantuntijan arvioista. Tätä poikkeamaa voisi pitää merkkinä siitä, että tavallinen henkilö on saattanut tehdä virheen, koska hän on ristiriidassa asiantuntijan kanssa. Kun asiantuntijan arvio on jollain tavalla objektiivinen tai perusteellinen, tavallinen henkilö ei saisi ajatella omien perusteidensa olevan vertailukelpoisia asiantuntijan kanssa, mikä voi johtaa siihen, että hänen arviointinsa ei ole järkevää. Näin syntyy tilanne, jossa asiantuntijan arvioon poikkeaminen näyttää olevan järjetöntä.

Tämä tuo esiin eräänlaisen kognitiivisen eston, jossa tavallinen henkilö alkaa epäillä oman arviointinsa pätevyyttä verrattuna asiantuntijan näkemykseen. Tämä estää häntä käyttämästä omia alan erityisiä perusteitaan, koska hän näkee ne todennäköisesti epäjohdonmukaisina asiantuntijan arvioiden valossa. Kuitenkin, mikäli tavallinen henkilö yrittää nojautua omiin arvioihinsa jollain tavalla, hän saattaa joutua tilanteeseen, jossa hänen ajattelunsa ei enää ole järkevää ja saattaa johtaa virheellisiin uskomuksiin. Tämä puolestaan vahvistaa käsityksen siitä, että on järkevämpää hyväksyä asiantuntijan arvio ilman oman arvioinnin sekaantumista, koska asiantuntija on katsonut kaikki tarvittavat seikat ja on arvioinut asian kokonaisuudessaan.

Tavallinen henkilö saattaa käyttää omaa arviointiaan sen vuoksi, että hän ei luota asiantuntijan arvioon tai on epävarma asiantuntijan kyvyistä arvioida asiaa. Kuitenkin asiantuntijan näkemyksen poikkeaminen saattaa johtaa siihen, että tavallinen henkilö ei enää kykene tekemään järkevää arviointia, koska hänen oma ajattelunsa saattaa olla virheellistä.

Kun tavallinen henkilö tunnistaa auktoriteetin, hän ei vain luota siihen, että asiantuntija tekee järkevän arvion, vaan hän uskoo, että asiantuntija on varmasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat, jotka voivat vaikuttaa asian arviointiin. Tämä edellyttää, että asiantuntija ei vain tee järkevää arviontekoa, vaan hän myös katsoo kaikki ne seikat, jotka voivat olla tavalliselle henkilölle relevantteja. Tämä tuo esiin sen, kuinka asiantuntijan arviot voivat vaikuttaa järkevyysperusteisiin ja poissulkea muita arviointitapoja, erityisesti kun kyse on asiantuntijaa koskevan tiedon käytöstä.

Tämä johtaa tilanteeseen, jossa tavallinen henkilö on estetty käyttämästä omia erityisiä perusteitaan ja hänellä on kaikki syyt olettaa, että asiantuntijan näkökulma on oikea. Tämä luo toisaalta eston henkilökohtaiselle järkevyydelle, mutta toisaalta korostaa, kuinka asiantuntijan arviointi voi toimia järkevyyden standardina. Tätä ajatusta voidaan käyttää myös laajempana perusteluna sille, miksi tavalliset ihmiset saattavat epäonnistua omien arvioidensa järkevyydessä verrattuna asiantuntijan arvioihin.

Erityisesti tämä voi johtaa epäterveisiin seurauksiin, jos tavalliset ihmiset alkavat kyseenalaistaa asiantuntijoiden näkemykset ilman perusteita. Jos yhteiskunnassa syntyy yleinen epäluottamus asiantuntijoihin, se voi johtaa siihen, että ihmiset tekevät epäjohdonmukaisia päätöksiä, mikä puolestaan voi altistaa heidät harhaanjohtaville uskomuksille, kuten salaliittoteorioille. Tällöin yksilöt voivat alkaa hylätä asiantuntijamielipiteet ja luottaa enemmän omiin, virheellisiin arvioihinsa, mikä pahentaa tilannetta entisestään.

Tämä on erityisen vaarallista, koska salaliittoteoriat ja muut epäluotettavat näkemykset voivat levitä nopeasti, jos ihmiset eivät luota asiantuntijaviranomaisiin ja tekevät päätöksiä omien virheellisten perusteidensa mukaan. Tällaisten ilmiöiden ymmärtäminen on avain siihen, miksi on niin tärkeää ottaa asiantuntijan arvio aina vakavasti ja kyseenalaistaa omat epäilyksensä silloin, kun heidän mielipiteensä ovat järkeviä ja hyvin perusteltuja.