Etnisyyden käsitteen käyttö presidenttien puheissa on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Alun perin sanaa "etninen" käytettiin lähinnä viittaamaan ulkomaalaisiin konflikteihin tai maahanmuuttajiin, mutta presidentit Dwight D. Eisenhower ja John F. Kennedy olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat käyttää tätä termiä puhuessaan Yhdysvaltain monimuotoisuudesta. Eisenhower käytti sanaa "etninen" puhuessaan maahanmuuttajien kulttuurillisesta ja rodullisesta monimuotoisuudesta, kun taas Kennedy liitti sen Yhdysvaltojen kansakunnan yhtenäisyyteen, vaikka sen kansalaiset edustivat monia erilaisia etnisiä taustoja.

Tämä sanan käyttö on kehittynyt presidentinvaalien ja poliittisen retoriikan myötä. Vaikka termi "etninen" oli pitkään sidoksissa maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin etnisiin konflikteihin, sen käyttö poliittisessa keskustelussa on kasvanut ja laajentunut. Esimerkiksi 1970-luvulla etninen retoriikka sai enemmän huomiota ja muuttui yhä yleisemmäksi osaksi presidenttien puheita, erityisesti vaalivuosina. Tämä muutosta voidaan havainnollistaa tilastollisesti tarkastelemalla, kuinka usein presidentit ovat käyttäneet sanoja kuten "etninen", "italialainen", "juutalainen", "hispaaninen", "latino", "muslimi" ja "chicano" puheissaan 1964–2012.

Etnisen ja rodullisen retoriikan kehityksessä voidaan nähdä merkittävä ero. Vaikka rodullinen kieli on ollut käytössä presidenttien puheissa jo pitkään, etninen kieli alkoi nousta keskeiseksi 1970-luvulla, erityisesti Nixonin kaudella. Tähän ajanjaksoon asti presidentit käyttivät "etnistä" lähinnä viittaamaan maahanmuuttajaryhmiin tai ulkomaisten etnisten konfliktien käsittelyyn. Nixonin jälkeen presidentit alkoivat käyttää sanoja "etninen" ja "rotu" samassa yhteydessä yhä useammin. Tämä näkyy selkeästi tilastoista, jotka vertailevat rodullisen ja etnisen kielen käyttöä presidenttien puheissa eri aikakausina.

Etnisen ja rodullisen kielen ero ei ole aina selkeä, mutta se on merkittävä poliittisesti. Etnisyys liittyy kulttuuriin, alkuperään ja identiteettiin, kun taas rotu liittyy usein valtaan ja epätasa-arvoon. Tämän eron ymmärtäminen on tärkeää, sillä se voi vaikuttaa siihen, miten eri ryhmiä käsitellään poliittisessa retoriikassa ja millaisia vaikutuksia sillä on yhteiskunnassa. Esimerkiksi etninen kategoria voi olla joustavampi ja yksilöllisempi, kuten Italian ja Saksan juurista tulevat amerikkalaiset, jotka voivat valita itselleen italialaisen tai saksalaisen etnisen identiteetin, mutta sama ei välttämättä päde mustiin amerikkalaisiin. Mary Watersin tutkimus osoittaa, että valkoisilla amerikkalaisilla on enemmän vapautta valita etninen identiteettinsä, mutta mustilla amerikkalaisilla nämä valinnat voivat olla rajoitetumpia.

Etninen identiteetti on myös vahvasti poliittinen käsite. Esimerkiksi afroamerikkalaiset ovat vaalineet termiä "afrikkalaisamerikkalainen" osana identiteettinsä vahvistamista ja erottamista rodullisista kategorioista. Tämä nimityksen käyttö on poliittinen prosessi, jossa tavoitteena on nostaa esiin orjuuden ja sen jälkiseurauksista kärsivän väestöryhmän erityinen asema. Jesse Jacksonin ja muiden kansalaisoikeusjohtajien kampanja nimityksen puolesta oli osa laajempaa taistelua mustan voiman liikkeen vahvistamiseksi ja yhteiskunnan rakenteellisten epätasa-arvojen korjaamiseksi.

Samalla tavalla kuin "afrikkalaisamerikkalaisuus" on yhdistelmä rotua ja etnisyyttä, myös muiden ryhmien identiteetit saattavat koostua sekä etnisistä että rodullisista ulottuvuuksista. Tällainen hybridi-identiteetti on erityisesti ajankohtainen maahanmuuttajaryhmien osalta, mutta myös rodullistettuja vähemmistöjä koskien. Tämän kaltaiset nimitykset ja identiteetit eivät ole vain symbolisia, vaan niillä on syvä poliittinen merkitys, joka vaikuttaa siihen, miten nämä ryhmät nähdään yhteiskunnassa ja millaisia etuja he voivat saada.

Tämän kehityksen myötä presidenttien puheiden analysointi tarjoaa tärkeän näkökulman siihen, miten etninen ja rodullinen retoriikka muovaa poliittista keskustelua ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Etnisen ja rodullisen kielen käyttö on monivaiheinen ja dynaaminen prosessi, jossa käsitteet voivat saada uusia merkityksiä ajan myötä. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella, kuinka presidentit ovat soveltaneet näitä käsitteitä eri aikakausina ja miten ne ovat vaikuttaneet amerikkalaisen yhteiskunnan etnisiin suhteisiin.

Miten Nixonin koulupolitiikka ja rotukysymykset muokkasivat Amerikan koulutuksen tulevaisuutta?

Nixonin suhtautuminen koulujen segregaatioon ja bussituskysymykseen oli tärkeä osa hänen presidenttikautensa politiikkaa ja heijasteli syvälle juurtuneita rotusuhteita Yhdysvalloissa. Vuonna 1972 Nixon esitti laajan ja monivaiheisen argumentin, jonka tarkoituksena oli estää kansallisia bussituksia, joita oli ehdotettu, jotta rotusyrjintä kouluissa vähenisi. Näiden bussitusten vastustaminen oli keskeinen osa Nixonin strategiaa, joka vetoaisi valkoisiin esikaupunkilaisiin perheisiin ja joka samalla erottuisi jyrkistä rotuerottelun puolustajista kuten George Wallacesta. Nixon halusi luoda mielikuvan siitä, että bussitukset eivät ainoastaan olleet tarpeettomia, vaan jopa haitallisia mustille yhteisöille, sillä ne tekisivät mustista amerikkalaisista riippuvaisia valkoisista.

Nixonin argumentti keskittyi siihen, että rotusyrjintä ei ollut ongelma, joka vaatisi laajoja yhteiskunnallisia interventioita, kuten bussituksia. Hän väitti, että mustien opiskelijoiden tulisi päästä käymään kouluja, joissa mustat opiskelijat muodostaisivat enemmistön, ja että näin he voisivat paremmin säilyttää kulttuurinsa ja itsenäisyytensä. Nixonin mukaan bussituspolitiikka, joka pakottaisi mustia ja valkoisia opiskelijoita yhdistymään, ei johtaisi oikeudenmukaisuuteen, vaan saisi aikaan pysyvän rotukuilun, jossa mustat opiskelijat olisivat aina vähemmistönä.

Vastauksena korkeimman oikeuden toimiin, Nixon esitti vaihtoehtoisen lainsäädännön, Equal Educational Opportunities Actin, joka oli alun perin suunniteltu vuonna 1972. Tavoitteena oli osoittaa hänen vastustavan bussituksia voimakkaasti. Nixonin esittämä laki ei pelkästään vastustanut bussituksia, vaan ulottui myös muihin vähemmistöryhmiin kuten meksikolais-amerikkalaisiin, puertoricolaisiin ja intiaaneihin. Tämä oli taitava poliittinen liike, sillä Nixon väitti, että bussitusliikkeen kannattajat sivuuttivat nämä muut ryhmät ja syytti heitä omasta etnisen syrjinnän muodostaan. Näin Nixon ei ainoastaan puolustanut valkoisten esikaupunkiperheiden etuja, vaan myös väitti heidän olevan rotujen tasavertaisuuden puolustajia, jotka vastustivat bussituksia, koska ne olivat väärin muille vähemmistöryhmille.

Koulutuksen todellinen ongelma Nixonin mukaan ei ollut rotusyrjintä, vaan Yhdysvaltain koulutuksen yleinen huono laatu. Hän katsoi, että bussitukset vain pahentaisivat tilannetta, koska ne hajauttaisivat liikaa resursseja ja huomiota pois koulutuksen laadun parantamiselta. Hänen mielestään koulujen ongelmat olivat rakenteellisia ja ne eivät ratkenneet jakamalla oppilaita rodullisten linjojen mukaan, vaan keskittymällä koulutusjärjestelmän perustavanlaatuisiin puutteisiin.

Nixonin politiikka ei ollut vain koulutuspoliittista. Se heijasteli laajempaa poliittista linjaa, jossa hän oli vastustanut liittovaltion liiallista valtaa ja puolustanut osavaltioiden oikeuksia. Hänen kannanottonsa koulutuksen valvontakysymyksissä ja bussitusten vastustamisessa muistuttivat monia hänen aikaisempia toimenpiteitään, joissa hän oli pyrkinyt vahvistamaan yksilön ja paikallisten yhteisöjen itsemääräämisoikeutta liittovaltion hallinnan sijaan. Tämä strategia oli selvästi suunnattu valkoiselle keskiluokalle, jota Nixon piti moraalisena ja oikeudenmukaisena ryhmänä, jonka arvot eivät vastustaneet tasa-arvoa, mutta jotka kokivat, että liittovaltion toimet, kuten bussitukset, uhkasivat heidän perusarvojaan.

Näin ollen Nixonin hallinnon koulupolitiikka oli monitahoinen. Sen ytimessä oli pyrkimys esittää rotukysymyksiä ja koulutuksen epätasa-arvoa niin, että se resonoi valkoisen keskiluokan huolten kanssa, samalla kun hän väitti puolustavansa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia. Nixonin politiikka oli taitavaa poliittista viestintää, joka kätki syvemmät rotuun ja koulutusjärjestelmän epäkohtiin liittyvät ongelmat. Vaikka bussituskysymys ei jäänyt hallitsevaksi poliittiseksi teemaksi hänen kautensa jälkeen, se oli keskeinen osa hänen pyrkimyksiään rakentaa poliittista liittoutumaa valkoisten esikaupunkilaisperheiden kanssa ja tukea heidän käsitystään amerikkalaisista arvoista.

Tärkeää on myös huomata, että Nixonin retoriikka oli suunnattu tietylle yleisölle – valkoisille keskiluokan perheille, jotka kokivat, että heidän elämänarvonsa olivat uhattuina. Hänen kritiikkinsä bussituksia kohtaan ei ollut yksinkertaista rasismia, vaan se oli taitavasti käännetty sosiaaliseksi ja moraaliseksi kysymykseksi, jossa "tavalliset ihmiset" vastustivat liittovaltion liiallista valtaa ja pyrkivät suojelemaan lastensa koulutuksen laatua. Näin Nixon loi kuvan itsestään presidenttinä, joka puolusti perinteisiä amerikkalaisia arvoja ja joka ei suostunut väkisin tuomaan yhteen rotuja sen vuoksi, että se olisi ollut vastoin perheiden ja yhteisöjen arvoja.

Miten 1990-luvun poliittinen retoriikka muokkasi Yhdysvaltain puolueita ja etnisiä käsityksiä?

1990-luvun Yhdysvalloissa poliittiset ilmapiirit kokivat merkittäviä muutoksia, jotka vaikuttivat niin puolueiden dynamiikkaan kuin etnisiin ja rotu-identiteetteihin. Erityisesti republikaanien puolueen strategiat ja niiden kehittämä retoriikka saivat keskeisen roolin näissä muutoksissa. "Contract with America" -ohjelma, jonka republikaanit lanseerasi 1994, oli esimerkki siitä, kuinka politiikassa hyödynnettiin tarkkaan harkittuja kielellisiä keinoja. Sen myötä republikaanit muotoilivat poliittista sanastoaan tavalla, joka pakotti myös Bill Clintonin reagoimaan heidän retoriikkaansa. Tämä sanasto perustui Frank Luntzin teokseen Words that Work, joka loi perusperiaatteet selkeälle, yksinkertaiselle ja ideologialle tukeutuvälle viestinnälle. Clinton puolestaan omaksui tämän strategian, vaikka esitti sen olevan ristiriidassa aikaisempien hallitusten linjan kanssa.

Monet tutkijat olivat tuolloin kiinnostuneita niin sanotusta "re-alignmointiteoriasta", joka perinteisesti oletti, että suuria poliittisia muutoksia tapahtuisi noin kolmenkymmenen vuoden välein. Edellisen merkittävän muutoksen oletettiin tapahtuneen 1960-70-luvuilla, ja 1990-luku herätti toiveita uuden aikakauden alusta. Kuitenkin analyysit, kuten Alan Abramowitzin ja Kyle Saundersin työt, kyseenalaistivat tämän teorian ja esittivät, että suuri poliittinen murros oli ollut käynnissä jo useita vaalikierroksia ennen 1994. Vuoden 1994 vaalit ilmensivät puolueiden välistä kasvavaa polarisaatiota, joka juontui Ronald Reaganin aikakauden perintöön. Tämä kahtiajako näkyi erityisesti äänestäjien ideologisessa valinnassa, jossa yhä useammat yhdistivät itsensä republikaanien puolueeseen ideologisista syistä.

Bill Clintonin kampanja vuoden 1996 presidentinvaaleissa oli merkittävä, sillä se pyrki voittamaan swing-äänestäjien tuen samalla tavalla kuin republikaanit olivat tehneet 1970- ja 1980-luvuilla. Clintonin puheissa nähtiin kiinnostavaa ristiriitaa: hän esitti olevansa uusi aikakausi, mutta käytti monia samoja strategioita kuin edelliset republikaaniset presidentit. Esimerkiksi Clintonin julistama halu yhdistää amerikkalaiset rotu- ja etnisiin eroihin katsomatta muistutti monella tapaa Ronald Reaganin aikaisia puheita, joissa esiteltiin ajatus yhteisistä arvoista rotuerot ja etniset taustat huomioimatta.

Tässä kontekstissa Clintonin hallinnon suuri haaste oli navigoida monimutkaisessa etnisyyden ja rodun kentässä. Clinton laajensi aikaisempia käsityksiä siitä, mitä etnisyys tarkoittaa Yhdysvalloissa, huomioiden entistä useampia etnisiä ryhmiä, kuten latinalaisamerikkalaiset ja aasialaiset. Tällä tavoin hän tuki ajattelua, jossa Yhdysvalloissa ei vain kunnioiteta etnistä monimuotoisuutta, vaan myös liitetään siihen yhteinen perusfilosofia ja arvot. Tämä strategia oli osa pidempää kehitystä, jossa etnisten vähemmistöjen käsitys "valkoisesta" valtaryhmästä muuttui ja laajeni.

Erityisesti Clintonin puheenvuoroissa Aasian-amerikkalaisten yhteisölle 1996 Los Angelesissa oli selvää, kuinka perinteiset arvot, kuten "perhearvot" ja "kova työ", olivat saaneet yhä suuremman roolin poliittisessa kielenkäytössä. Clinton käytti näitä arvoja monella tapaa tarkoituksenaan legitimoida edistyksellisempää politiikkaa, samalla kun hän pehmensi ja sopeutti aikaisempia konservatiivisten presidenttien, kuten Nixonin ja Reaganin, etnistä ja rodullista kielenkäyttöä.

Samalla tavalla kuin republikaanit ennen häntä, Clinton joutui käsittelemään myös hyvin tärkeän poliittisen kysymyksen: sosiaaliturvauudistuksen. Yhdysvalloissa oli jo vuosikymmenen ajan tapahtunut keskustelua hyvinvointivaltion roolista, ja erityisesti welfare-ohjelmat olivat joutuneet konservatiivisten ryhmien arvostelun kohteeksi. Clinton, joka aluksi oli tukenut sosiaaliturvan uudistamista kampanjassaan, ymmärsi, että hänen oli välttämätöntä sopeutua tähän poliittiseen paineeseen. Tämä johti siihen, että hän oli valmis tukemaan hyvinvointivaltio-ohjelmien leikkaamista ja "uuden hyvinvointivaltioajattelun" omaksumista. Tämä ajattelutapa heijasti entistä enemmän republikaanien linjaa, mutta Clinton onnistui silti erottamaan itsensä heistä hyväksymällä sosiaaliturvan leikkaukset ja välttäen täysimittaisia tukitoimia.

Onkin tärkeää ymmärtää, että Clintonin toimet eivät olleet vain yksittäinen reaktio aikansa poliittisiin muutoksiin, vaan ne ilmensivät laajempaa kehitystä Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa, jossa entistä enemmän etnisiä ja rodullisia vähemmistöjä pyrittiin sulauttamaan valtavirran yhteisiin arvoihin. Tämä prosessi ei kuitenkaan ollut ilman ongelmia, sillä yhä useammin etnisten ryhmien roolit yhteiskunnassa määrittyivät pitkälti "valkoisten" perusarvojen ja -ihanteiden kautta.

Miten presidenttien retoriikka muokkaa Yhdysvaltojen rotukysymyksiä?

On olemassa monimutkainen pulma. Paljon presidenttien käyttämiä retorisia välineitä, joilla pyritään vetoamaan laajaan äänestäjäkannan koalitioon, nojaa käsitteisiin, jotka aiemmin liittyivät kampanjoihin, joiden tavoitteena oli herättää valkoisten äänestäjien katkeruutta. Vaikka valkoisten äänestäjien tuki on edelleen välttämätöntä, presidentit ovat usein haluttomia muuttamaan lähestymistapaansa radikaalisti. Toisin sanoen, jos presidentit eivät halua muuttaa lähestymistapaansa kysymyksiin, jotka saattaisivat vieraannuttaa valkoisten tuen, mikä rooli heillä voi olla rotujen tasa-arvon edistämisessä ottaen huomioon presidentin viran rajoitukset? Valitettavasti tälle kysymykselle ei näytä olevan selkeää vastausta. Nykyiset puolueiden linjaukset viittaavat siihen, että rotukysymysten retoriset muutokset täytynee tulla vasemmalta. Tällöin kysymykset, jotka on syytä esittää, ovat: Päivittävätkö demokraatit retorisia tyylejään, jotta ne vetoaisivat monimuotoisempaan äänestäjäkoalitioon? Jatkaako republikaanit edelleen vetoamista pelkästään valkoisiin äänestäjiin? Yrittävätkö he laajentaa vetoamistaan latinoihin, kuten George W. Bushin vuonna 2004 käynnistämä kampanja? Vai tuleeko Donald Trumpin 2016 vaalien polku olemaan uusi suunta? Monet näiden kysymysten vastaukset riippuvat siitä, mitä tapahtuu rotujen ja etnisten ryhmien kategorioiden jatkuvassa kehityksessä.

Analysoimani retoriikka osoittaa johdonmukaisen kaavan. Presidentit käyttävät retorista rakennetta, joka vetoaa valkoisiin ja etnisiin vähemmistöihin. Vaikka käsitykset valkoisuudesta muuttuvat ajan myötä ja viimeisimmät hallitukset käyttävät tätä samaa retoriikkaa yhä monimuotoisempien ryhmien houkuttelemiseksi, on edelleen vaarana, että retoriikkaa muotoillaan tavalla, joka on pakotettu katkeroitumispolitiikan kautta. Tämä puolestaan tekee enemmän kuin vain sivuuttaa rotujen eriarvoisuuden kysymyksiä. Presidentit eivät voi yksinkertaisesti tarjota yleisöille versiota amerikkalaisesta identiteetistä, joka irrottautuu niistä rotu- ja etnisyyssuhteisiin liittyvistä sanomista, jotka aiemmat presidentit liittivät siihen. Vaikka emme ehkä koskaan voi täysin vastata kysymykseen siitä, määrääkö presidentin sanavalinta vaalien lopputuloksen, voimme nähdä, että presidentin puheiden ydin käsitteet ovat muotoutuneet näiden strategioiden mukaan ja ne vaikuttavat presidenttien rotukäsityksiin kaikkein perustavimmalla tasolla.

Vaikka rotu on jatkuvasti mukana kansallisessa keskustelussa esimerkiksi rikosoikeuden uudistamisen, rakenteellisen epätasa-arvon ja yhteisöjen ja poliisin välisen suhteen kysymysten kautta, on edelleen kysymys siitä, kuinka - tai josko - nämä asiat otetaan huomioon. Tulevat presidentit joutuvat löytämään tavan muotoilla nämä käsitteet niin, että ne vetoavat laajaan äänestäjäkoalitioon. Presidenttien täytyy joko sisällyttää nämä narratiivit olemassa olevaan amerikkalaisiin arvoihin liittyvään retoriikkaan, joka juontaa juurensa menneisyyden rotuviestien täyttämästä politiikasta, tai heidän täytyy uudelleenmääritellä amerikkalaisen identiteetin käsitteitä, jotka vastaavat heidän tavoitteitaan. Edes lahjakkaimmat puhujat eivät näytä voivan irrottautua presidentin retorikan historian ja kehityksen rajoista. Mutta taitavat retorikot ovat juuri niitä, joita tarvitaan näiden diskursiivisten rakenteiden uudelleenmuokkaamiseksi ja rotuviestien irrottamiseksi amerikkalaisesta identiteetistä. Vasta silloin presidenttien käsitys amerikkalaisesta identiteetistä voi olla täysin yhdenmukainen Nixonin ja Clintonin käyttämän retorisen lauseen kanssa: One America.

Trumpin vaalikampanja vuonna 2016 on tärkeä käännekohta, joka poikkeaa monella tapaa aiemmista presidenttien käyttämistä retorisista normeista. Trumpin kampanjassa esiintyi selkeästi rasistisia viestejä, jotka vaikuttivat olevan ristiriidassa niitä sääntöjä vastaan, joita Nixon, Reagan, Bush Sr. ja Bush Jr. noudattivat. On kuitenkin mahdotonta väittää, että Trump olisi poikennut täysin aiemmasta rakenteesta tai että hän olisi käyttänyt täysin uudenlaista taktiikkaa. Trumpin retoriikka oli paljon suorempaa ja vähemmän verhottua kuin edellisten presidenttien, mutta se seurasi monilta osin samoja vanhoja trendejä, erityisesti valkoisten äänestäjien katkeruuden ja pelon hyödyntämistä. Trumpin viestit maahanmuutosta, rikollisuudesta ja islamofobiasta olivat keskeisiä elementtejä, jotka tuntuivat räikeästi herättävän pelkoja ja vastustusta maahanmuuttoa kohtaan.

Vaikka Trumpin retoriikka oli räikeää, on huomattava, että hän käytti samoja strategioita kuin aiemmat presidentit, mutta intensiivisemmin ja avoimemmin. Hänen kampanjansa huomioi valkoisten ja etnisten vähemmistöjen pelot ja toivomukset, mutta sen sijaan että Trump oli ajamassa uusia rakenteellisia muutoksia rotukysymyksiin, hän tuki aikaisempien presidenttien viestejä vieläkin voimakkaammin. Tämän vuoksi Trumpin kampanja ei ole aivan poikkeus aiemmista käytännöistä, mutta se merkitsi silti suurta muutosta Yhdysvaltain poliittisessa retoriikassa. Hän ei ollut vain "poliittinen outlier", vaan hänen retoriikkansa korosti niitä jakolinjoja ja pelkoja, jotka olivat olleet aiempien presidenttien hallinnassa mutta joiden käyttö oli vähemmän räikeää.

Miten Richard Nixon käytti etnisiä identiteettejä politiikassaan?

Richard Nixonin presidenttikausi oli täynnä monimutkaisia poliittisia strategioita, joissa etnisten ryhmien rooli oli keskeinen. Yksi keskeinen tekijä Nixonin politiikassa oli hänen suhtautumisensa Yhdysvaltain monikulttuuriseen ja etniseen rakenteeseen, joka sai erityisesti uudenlaista muotoa hänen hallituksensa aikana. Nixon puhui usein kansakunnan moninaisuudesta ja sen eri ryhmien merkityksestä, mutta hänen politiikkansa oli usein ristiriitaista ja monella tapaa itselleen hyödyllistä.

Esimerkiksi 8. lokakuuta 1972 pidetyssä Columbus-päivän illallisessa Nixon kunnioitti miljoonia amerikkalaisia italialaistaustaisia, jotka hänen mukaansa olivat saapuneet maahan "ilman mitään erityistä vaatimusta", vaan ainoastaan "mahdollisuuden työskennellä" saamiseksi. Tämä puhe oli osa Nixonin laajempaa strategiaa, joka tähtäsi etnisten ryhmien äänten keräämiseen vaaleissa. Tällaiset puheet olivat osa hänen pyrkimystään luoda yhteyksiä työväenluokan valkoisiin äänestäjiin, erityisesti niihin, jotka kokivat itsensä uhatuiksi vähemmistöjen kasvavasta vaikutusvallasta.

Nixonin strategia ulottui kuitenkin paljon pidemmälle kuin vain Italian tai muiden eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten pariin. Hänen politiikkansa oli osa laajempaa "valkoisten etnisten ryhmien" strategiaa, jossa hän halusi liittää itsensä ja puolueensa perinteisiin valkoisiin väestöryhmiin, jotka tunsivat itsensä hylätyiksi demokraattien kansalaisoikeusliikkeen ja muiden liberaalien aloitteiden myötä. Tämä ajatus pohjautui siihen, että valkoinen työväenluokka oli perinteisesti ollut republikaanien tukipilari, mutta viime vuosikymmeninä se oli alkanut tukea demokraatteja, erityisesti Etelässä. Nixon halusi palauttaa puolueen tukevaksi väestöryhmien, jotka kokivat, että heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa olivat uhattuina.

Erityisesti koulujen bussikysymys, jossa Nixon asettui vahvasti vastustamaan pakollista bussikuljetusta koulutuksen tasoittamiseksi, oli eräs keskeinen teema, jossa etnisten ja rodullisten jännitteiden korostaminen oli keskeistä. Nixonin puheissa ja politiikassa bussien vastustaminen symboloi hänen etnisten ryhmien valitsemiaan kannanottoja, jotka viestittivät etelävaltioiden valkoiselle väestölle, että hän oli heidän puolellaan rotuennakkoluuloja ja koulutusjärjestelmän muutoksia vastaan. Tämä linjaus oli tärkeä osa hänen vaalistrategiaansa, sillä se yhdisti häntä niihin etnisiin ja yhteiskunnallisiin ryhmiin, jotka pelkäsivät muutosta ja sen mukana tuomia uusia yhteiskunnallisia rakenteita.

Nixonin etninen strategia ei rajoittunut vain valkoisiin. Hän ymmärsi myös vähemmistön ja etnisten ryhmien roolin Yhdysvalloissa ja otti tämän huomioon monilla kansallisilla juhlapäivillä ja muilla tärkeillä hetkillä. Esimerkiksi 26. syyskuuta 1972 hän piti puheen Amerikan maahanmuuttomuseon avajaisissa Liberty Islandilla, jossa hän puhui siitä, miten Yhdysvaltain maahanmuuttohistoria oli tärkeä osa kansallista identiteettiä. Tässäkin puheessa Nixon pyritti yhdistämään kansalaiset ja korostamaan Yhdysvaltain monikulttuurista luonteenpiirrettä.

Politiikassaan Nixon kuitenkin samalla tiesi, kuinka tärkeää oli pitää tietyt ryhmät etäällä toisistaan ja hyödyntää mahdollisuuksia korostaa etnisiä eroja. Tämä näkyi erityisesti hänen suhtautumisessaan koulujen segregaatioon ja sen muuttamiseen bussikuljetusten avulla. Nixonin politiikka herätti kiistaa ja vastustusta, mutta se toimi hänen etnisten ryhmiensä laajentamisstrategian osana.

Yhdysvalloissa Nixonin aikakausi oli jakautumisen aikaa, jossa etniset ja rodulliset jännitteet nousivat esiin monissa politiikan ja yhteiskunnan kysymyksissä. Nixon käytti hyväkseen näitä jännitteitä ja muokkasi politiikkaansa niin, että se puhutteli niitä ryhmiä, jotka kokivat olevansa jääneet syrjään kansallisessa keskustelussa. Hänen strategiassaan ei ollut kyse pelkästään kansallisten etnisten ryhmien aseman parantamisesta, vaan myös kansakunnan sisäisten jakolinjojen syventämisestä, jotta hän saisi laajempaa tukea omalle hallinnolleen.

Fuzzy-johtimet ja fuzzy-aritmeettiset päättelyt
Miten satunnaistetut kontrolloidut kokeet (RCT) takaavat luotettavat hoitotulokset?
Onko viha tehokas väline yhteiskunnallisessa ja poliittisessa muutoksessa?