Onko viha tehokas väline yhteiskunnallisessa ja poliittisessa muutoksessa?

Viha, emotionaalinen reaktio, joka syntyy koetusta vääryydestä tai epäoikeudenmukaisuudesta, on yksi tärkeimmistä tunteista, joka voi liikuttaa ihmisiä kohti yhteiskunnallista ja poliittista muutosta. Tunteet, erityisesti viha, voivat ilmentyä kirjallisuudessa, teatterissa ja muissa taiteen muodoissa, ja ne voivat vaikuttaa katsojiin tai lukijoihin voimakkaasti, jopa muuttaa heidän suhtautumistaan todellisuuteen. Erityisesti, kun taide yhdistetään ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin, sen kyky herättää tunteita, kuten vihaa, voi olla tehokas keino mobilisoida yleisöä ja herättää kollektiivista toimintaa.

Vihan ilmaiseminen ei kuitenkaan ole yksinkertainen prosessi. Se ei ole vain vastarinnan ilmaisua, vaan se voi myös johtaa itsearvosteluun ja tuntemukseen omasta osallisuudesta. Katsojat voivat kokea vihaa, mutta samalla he voivat tuntea syyllisyyttä omasta passiivisuudestaan tai siitä, että eivät ole toimineet aikaisemmin. Tämä kollektiivinen "ei" ei ole pelkästään reaktio hallitsevaa valtaa vastaan, vaan se on myös väline omasta toimijuudesta ja vastuusta yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Kun viha on kohdistettu oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia rikkovaan valtaan, se voi toimia voimaannuttavana tunteena. Se voi herättää katsojissa halun tehdä jotain konkreettista, jatkaa taistelua oikeuden puolesta tai osallistua laajempaan yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Kuten näytelmän ohjaaja Anton Juan toteaa, taiteen ei tule pelkästään kertoa tarinaa, vaan se tulee herättää ajatuksia ja toiminnan halua, jotka ulottuvat esityksen ulkopuolelle ja toteutuvat todellisessa elämässä.

Filosofi Martha Nussbaum käsittelee vihaa ja sen roolia yhteiskunnallisessa toiminnassa teoksessaan Anger and Forgiveness. Nussbaum erottelee vihan kahteen muotoon: toisaalta viha voi toimia voimakkaana välineenä kohti oikeudenmukaisuutta, ja toisaalta se voi muuttua vahingolliseksi ja tuhoisaksi, jos se jää hallitsemattomaksi. Viha, joka on suuntautunut menneisiin vääryyksiin ja halu maksaa takaisin, voi johtaa vain katkeruuteen ja kostonhimoisuuteen, kun taas viha, joka on suuntautunut kohti parempaa tulevaisuutta ja oikeudenmukaisuuden palauttamista, voi synnyttää positiivista muutosta.

Viha ei ole itsessään negatiivinen tunne; sen sijaan se on keino ilmentää epäoikeudenmukaisuutta ja virheellisiä rakenteita. Se voi kuitenkin olla haitallista, jos sitä ei hallita tai jos se kääntyy kohti yksilön omia negatiivisia tunteita, kuten syyllisyyttä tai katkeruutta. Siksi on tärkeää, että yhteiskunnallinen viha ohjataan rakentavaan suuntaan, joka ei jää vain ilmaisuksi, vaan se johtaa konkreettisiin toimiin ja muutoksiin.

Viha, joka ilmenee taiteen muodossa, kuten teatterissa, voi toimia välineenä kollektiiviseen ja poliittiseen toimintaan. Tämä ilmentää taiteen kykyä herättää emotionaalisia reaktioita, jotka voivat sysätä eteenpäin yhteiskunnallista muutosta. Kuitenkin tämä tunne ei riitä yksinään; sen täytyy olla osa laajempaa liikehdintää, joka käsittää yhteisön ja sen kyvyn organisoitua vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja luomaan muutosta.

Miksi nykyinen oikeistopolitiikka on kietoutunut epäilyksen ja identiteetin kulttuuriin?

Nykyinen konservatiivinen liike Yhdysvalloissa on monin tavoin muuttunut ja rappeutunut, ja se heijastaa hyvin Trillingin kuvausta siitä, mitä on tapahtunut konservatiiviselle ajattelulle viimeisen puolen vuosisadan aikana. Vaikka aikaisemmin konservatiivit pyrkivät erottamaan autenttisen konservatismin "fasismin kaltaisista" liikkeistä, kuten Peter Viereck nimitti "fascist-style nationalism" -liikkeitä ja George Nash puhui "radikaalista oikeistosta", nykyisin tilanne on monin tavoin toisin. Esimerkiksi William F. Buckley itsessään erotti National Review -julkaisussaan John Birch -yhteiskunnan ja Ayn Randin nousevasta konservatiivisesta liikkeestä. Siitä huolimatta konservatismi on nykyisin alistunut moneen käänteiseen kehitykseen, joista suuri osa heijastaa Richard Hofstadterin tunnistamaa "paranoidin tyylin" paluuta.

Hofstadterin esittämällä "paranoidin tyylillä" on neljä keskeistä piirrettä: manikealinen maailmankatsomus, ehdoton poliittinen kanta, petettyjen tunteet ja salaliittoteoriat. Tämä tyyli on tullut osaksi konservatiivista ajattelua ja politiikkaa Yhdysvalloissa, jossa tieteelliset konsensukset ilmastonmuutoksesta, kuten muutkin tiedonmuodostuksen perusteet, sivuutetaan salaliittoina. Donald Trumpin jatkuvat hyökkäykset "fake newsia" vastaan ja esimerkiksi Glenn Beckin kaavioiden käyttö ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka laajalle salaliittoteoriat ovat levinneet oikeistossa.

Tässä kehityksessä on pitkälti kyse moderniteetin perusprojekteista, joissa konservatismi kehittyi vastalauseena järjen, tieteen ja liberalismin universaaleille vaateille. Tämä historia ulottuu filosofisiin pohdintoihin, jotka voivat avata nykyisten ilmiöiden juuret.

Immanuel Kantin käsitys dogmatismista ja skeptisismin dialektiikasta on oivallinen työkalu tarkasteltaessa tätä kehitystä. Kantin mukaan dogmaatikot esittävät omat väitteensä itsestäänselvinä totuuksina, ilman syvällistä pohdintaa järjen väitteiden alkuperästä ja rajoista. Tämä johtaa helposti skeptisismiin, koska filosofit eivät pysty luotettavasti todistamaan väitteidensä oikeellisuutta kilpailuargumenttien valossa. Näin ollen dogmaattinen ajattelu johtaa eräänlaiseen epäilyksentekoon.

Descartes oli ensimmäinen, joka käsitteli tätä dialektiikkaa systemaattisesti, kun hän otti käyttöön metodisen epäilyn. Descartes tunnusti, että vaikka skeptisismi ei voi johtaa käytännön toimintaan, se pakotti hänet turvautumaan perinteisiin normeihin ja arvoihin luodakseen väliaikaisen moraalin, joka toimi hänen filosofiansa pohjana. Tämä perinteinen moraali, joka rakentui uskomukseen kulttuuristen normien ja perinteiden tärkeydestä, oli sen aikaisille konservatiiveille tärkeä ajatus.

Edmund Burke meni vielä pidemmälle, kun hän käytti skeptisismiä määritellessään konservatiivisen ajattelun perusteet. Hänen mukaansa ihmisen järjen kyky määritellä moraalisia periaatteita on rajoitettu, mikä tekee konservatismista enemmän suhteellista ja vastustavaa vallankumouksellisia voimia vastaan. Hänen ajatuksensa korostavat yhteisön ja identiteetin merkitystä, jonka pohjalta konservatiivinen ajattelu muotoutui erityisesti Euroopassa.

Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka nykyisin oikeiston politiikka perustuu hyvin pitkälti juuri identiteetti-pohjaiseen politiikkaan. Tässä identiteetti liittyy kiinteästi niin sanottuun "ystävä-vihollinen"-distinktiin, joka on noussut näkyväksi politiikan kentällä. Oikeiston politiikka rakentuu siihen, että tietyt ryhmät – erityisesti valkoinen etnisyys – ovat uhattuina, ja tätä uhkaa käsitellään monilla eri tasoilla. Tämä pohjautuu hyvin voimakkaasti ajattelutapaan, jossa kritiikkiä vastaan hyökätään voimakkaasti epäilyn ja salaliittojen kautta.

Tällainen politiikka ei ole pelkästään moraalin puolustamista tai oikeudenmukaisuuden hakemista, vaan pikemminkin perinteiden ja identiteettien puolustamista. Se tuo esiin niin sanottujen perinteisten arvojen tärkeyden ja väittää, että ne ovat ainoita oikeita elämänmuotoja. Tässä ajattelussa ei ole paikkaa universaalille moraalille, vaan politiikka on ennen kaikkea kulttuuristen ja identiteettipohjaisten erityispiirteiden taistelua.

Liberalismi, joka perinteisesti on keskittynyt oikeudenmukaisuuden ja universaalin oikeuden puolustamiseen, joutuu jatkuvasti ristiriitaan tämän erityispiirteisen ajattelun kanssa. Kansallinen ja yhteisöllinen identiteetti nousee keskiöön, ja samalla se torjuu yleismaailmalliset arvot, joita liberalismi ja vasemmisto puolustavat. Tällöin kyseessä ei ole vain filosofinen kysymys, vaan myös kulttuurinen ja poliittinen taistelu siitä, kuka päättää ja mitä pidetään oikeana.

Tämä dialektiikka dogmatismin ja skeptisismin välillä, joka oli keskeinen osa Kantin ja Burken ajattelua, tarjoaa siis oivalluksia siihen, miksi nykyisin niin sanottu oikeistolainen liike nojaa niin voimakkaasti epäilykseen ja identiteettiin. Samalla se tuo esiin, miksi liberaalit ja konservatiivit ajautuvat yhä suurempaan eroon toisistaan, kun universaalit arvot ja erityiset identiteetit käyvät toistensa kanssa ristiriitaan.

Miten konservatiivinen ajattelu on muuttunut ja mitä sen alkuperäisistä juurista on jäljellä?

Erityisesti konservatismi yhdistyi libertaariin ajatteluun, kun libertaristit alkoivat hyväksyä osan perinteisistä konservatiivisista arvoista, kuten kristillisen etiikan ja taloudellisen kasvun merkityksen. Tämä ajattelutapa sai myöhemmin muotonsa "fusionismina", jossa konservatiivit ja libertaristit yhdistivät voimansa, tavoitellen yhteistä päämäärää: vapautta markkinoilla ja uskonnollista moraalia. Tällöin alkoi syntyä kuva siitä, että konservatismi ei ole enää pelkästään perinteiden säilyttämistä, vaan myös taloudellisten arvojen puolustamista.

Russell Kirk, yksi konservatismin merkittävimmistä ajattelijoista, haastoi kuitenkin tämän kehityksen. Kirk ei ollut uskollinen puoluepolitiikalle vaan pyrki herättämään poliittista ja moraalista mielikuvitusta niiden keskuudessa, jotka muovasivat julkista mielipidettä. Hänen ajattelunsa oli ristiriitaista ja jännitteistä, eikä hän pitänyt konservatismia pelkkänä ideologiana, vaan pikemminkin pyrkimyksenä etsiä hyvää kulttuurista pohdintaa. Kirkin ajattelussa konservatismi oli ennen kaikkea vastarintaa kulutuskeskeiselle yhteiskunnalle, joka oli nousemassa kapitalismin myötä. Hän kritisoi erityisesti markkinatalouden vallitsevaa asemaa ja sen luonteen kehitystä kohti esineellistämistä ja kulutusta.

Kirk korosti, että konservatiivinen liike ei saisi kokea liiallista ideologisointia. Hänen mukaansa konservatiivit eivät ole vain puolustamassa vanhoja arvoja, vaan he myös haluavat suojella inhimillisiä suhteita ja yhteiskunnallista järjestystä materialistisen kulutuksen ja tuotannon tuhoisilta vaikutuksilta. Tämä ajattelutapa poikkeaa nykyisestä konservatismin kentästä, jossa populistiset puheenvuorot ja ideologiset hyökkäykset ovat tulleet keskiöön. Kirk ei ollut pelkästään konservatiivinen ajattelija, vaan hän oli myös yhteiskunnan kriitikko, joka varoitti kulutuksen ja kapitalismin sokeasta omaksumisesta.

Kirkin tärkeä oivallus oli, että konservatismin ydin ei ole vain perinteiden säilyttämistä, vaan sen tulee olla myös kriittistä kulttuurista analyysiä. Hänen kritiikkinsä kohdistui erityisesti kulutuskeskeisyyteen ja markkinatalouden valtaan. Hän varoitti, että konservatismi voi muuttua tyhjäksi ideologiaksi, jos se ei tarkastele syvällisesti omia arvojaan ja periaatteitaan. Tämä tuo esiin tärkeän eron konservatismin ja fasistismin välillä, joka nykyisin monesti hämärtyy mediaesityksissä.

Nykyisin konservatismi on siirtynyt yhä enemmän kohti käytännön politiikkaa, joka keskittyy taloudelliseen kasvuun ja yksilönvapauden korostamiseen. Tämä muutos on ollut erityisen näkyvää Reaganin aikakaudella, jolloin markkinavetoiset politiikat saivat voimakkaan jalansijan. Mutta tämän kehityksen myötä konservatismi on myös menettänyt alkuperäisen filosofisen ja eettisen pohjansa. Kuten Kirk huomautti, jos konservatismi unohtaa eettisen pohdinnan ja keskittyy pelkästään taloudelliseen hyötyyn, se ei enää ole uskottava vastavoima sille kulutuskeskeiselle yhteiskunnalle, jonka hän itse halusi haastaa.

Tässä valossa konservatismi ei voi olla vain puolustusta, vaan sen tulee olla myös aktiivista pohdintaa yhteiskunnan arvoista ja tavoitteista. Sen tulee tarjota vastavoima materialismille ja kapitalismin jylläämälle maailmalle, joka uhkaa hävittää inhimilliset suhteet ja eettiset pohdinnat yhteiskunnassa. Jos konservatismi ei enää kykene tarjoamaan tällaista syvällistä pohdintaa, se jää pinnalliseksi ja unohtaa alkuperäisen tehtävänsä – suojella kulttuuria ja ihmisyyttä kulutuksen vallan alla.