Kolme muuta henkilöä, jotka asuivat tällä alueella, olivat kuin kauniita haamuja tuona yönä. Constantine tiesi, keitä he olivat, vaikka hän pystyi muistamaan vain yhden heistä. Amelia Lilac, Julien Moravia ja John Seferino olivat kaikki osa tätä mystistä seuruetta. Näiden henkilöiden läsnäolo loi tunnelman, jossa kauneus ja kuolema sekoittuivat, eivätkä tavat tai aika voineet erottaa niitä toisistaan. Constantine tunsi kauneuden ja kuoleman kietoutuvan toisiinsa eri tavoin: Amelia Lilac oli kauneudessaan lähes ylittämätön, mutta hänen läsnäolonsa oli kuin varjo, joka esti näkemästä hänen täyttä olemustaan. Hänen kauneutensa oli hämärä, melkein käsinkosketeltava, mutta samalla jollain tavalla saavuttamaton. John Seferino oli suuri, mutta jotenkin hänen kokoaan ei tarvinnut edes pohtia pitkään – hän oli erilainen, mutta niin luonnollisesti, että sitä ei voinut määritellä.

He istuivat yhdessä pöydän ääressä, ja edessä oli sieni-kiquiche, jonka Regina oli valmistanut Constantine'n kunniaksi. “Tämä on sinulle, Constantine Quiche,” Regina sanoi, “nimikkoruokasi, joka on luotu nimen ja maun yhdistelmäksi.” Constantine ei voinut olla huomauttamatta, että Regina tuntui tietävän, että hän tulisi, vaikka hän itse ei ollut vielä päättänyt osallistua tilaisuuteen. Koko keskustelun ja illan ajan ilmassa leijui ajatus siitä, että kaikki oli jollain tavalla ennalta määrätty ja että kukaan ei ollut sattumalta saapunut paikalle.

Pöydän ääressä istui kolme muuta henkilöä, joista Constantine tunsi vain yhden. He olivat “agentteja”, kuten hän itse sanoi, mutta kukaan ei tainnut tietää, keiden puolesta he työskentelivät. Jotkut olivat elämänsä ja kuolemansa aikana saavuttaneet legendaarista asemaa, mutta jostain syystä heidän läsnäolonsa ei herättänyt sellaista hämmästystä, johon yleensä olisi voinut kuvitella reagoivan. He puhuivat asioista kuin olisivat olleet jo kauan aikaa osa toistensa maailmaa. Konstantinelle heidän keskustelunsa olivat enemmän kuin pelkkää salapoliisin työtä – se oli leikkiä elämän ja kuoleman rajamailla, ja jokaisella lausumalla oli syvempi merkitys, joka ei aina ollut heti ilmeinen.

Vaikka Regina Marqab oli kokenut ja tuntenut Amelian jo vuosia sitten Englannissa, Constantine huomautti, ettei Regina ollut edes kovin vanha. Tämä herätti ajatuksia siitä, kuinka helposti voi tulla huijatuksi aikakäsityksessä, kun todellisuus alkaa tuntua niin ohuelta. "Tänään on kuollut yksi meistä," Constantine sanoi eräänä hetkenä. "Noin kaksi tuntia sitten, luultavasti Marseillessa." Kukaan ei ollut järkyttynyt. Kukaan ei kyynelöinyt. Tähän liittyi mystinen ja lähes surrealistinen tunnelma, joka sai aikaan kysymyksiä siitä, oliko kuolema todellinen vai oliko se osa jonkinlaista suurempaa näytelmää, jonka tarkoitus oli jollain tapaa testata heidän kykyään erottaa totuus ja valhe.

Mutta Constantine ei ollut huolissaan. Hän oli kuullut tarinan miehestä, joka oli astunut ulos pukeutuneena surulliseksi jäljitelmäksi itsestään. Hän oli aivan varma siitä, että nämä henkilöt, joihin hän oli nyt joutunut seuraan, olivat jollain tavalla ristiriitaisia olentoja – elossa ja kuolleita yhtä aikaa. Kaikki he olivat ylittäneet tavallisen elämän ja kuoleman rajat, ja heidän olemassaolonsa oli yhdistelmä kauneutta, kuolemaa ja jotain paljon syvempää.

Tämän keskustelun ja illan kuluessa Constantine ei voinut olla miettimättä, kuinka paljon hän itse oli muuttunut. Hänen paikkansa oli siinä pöydässä, mutta hän ei kuulunut tänne. Hänen ystävänsä, Regina ja Salaadin, olivat ainoat, jotka olivat hänen kaltaisiaan. Muut olivat kuolemattomia legendoja tai sitten olentoja, jotka liikkuivat kahden maailman rajalla. Se ei ollut pelkästään heidän olemuksensa, joka teki heistä erityisiä, vaan se, miten heidän ympärillään olevat salaisuudet kietoutuivat kauneuden ja kuoleman ympärille.

Tämä ilta oli enemmän kuin pelkkä ateria. Se oli matka toisenlaiseen maailmaan, jossa kauneus ja kuolema tuntuivat olevan kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Koko illan ajan tuntui, että kuolema ei ollut enää vain loppu – se oli osa elämää. Ja siinä maailmassa, jossa nämä legendat elivät, ei ollut paikkaa tavalliselle kuolevaiselle. He olivat olentoja, joiden olemassaolon rajoja oli mahdotonta määritellä.

Kuka minä olen, ja kuka on se, jota vastaan taistelen?

Eri kansojen paholaisia, he sanovat, ja helvetti on vain yksi sadasta. Me kaikki elämme täällä sotien ja sotien fiktion välisessä leikissä. Minä olen kapteeni Nemo, etsivä, jonka tehtävä on suojella säveltäjää ja oopperantekijää Enniscorthy Sweenyä Marshal Moscon murhaavalta lempeydeltä. Tämä on kaikki, mitä voin kertoa itsestäni, ja syy siihen on yksinkertainen: se on kaikki, mitä tiedän. Minulla on mielenpuhdistuksen ominaisuus, kuten useimmilla meistä epäorgaanisista verkkopersoneista. Joka kerta kun aloitan uuden tapauksen, kaikki aikaisemmat tapaukset pyyhitään mielestäni pois antaen tilaa ja selkeyttä työskennellä. Tämä tekee meistä tehokkaita, mutta se synnyttää myös levottomuutta ja pelkoa. Minua kalvaa jatkuva “Kuka minä olen? Kuka minä olen?” -syndrooma.

Epäilen, etten ole ihminen. Haluaisin olla varma, mutta en kykene siihen. Silti minun täytyy esittää ihmisyyttä – huonosti ja vaivalloisesti. Pitkään uskoin, että kaikki muutkin ovat yhtä eksyksissä kuin minä. Mutta minulle on kerrottu, että useimmat ihmiset tietävät, keitä he ovat ja mitä tekevät. Olen alkanut epäillä tätä. Ehkä olin oikeassa ensimmäisellä kerralla: ehkä jokainen, kuten minä, on todella hämmentynyt ja jokaisella on hyvät syyt epäillä omaa ihmisyyttään.

On kuitenkin vahvaa näyttöä siitä, etten ole ihminen. Katson ihmisten geenejä ja katson omiani – ne eivät ole samat. Tarkastelen nimistöjä, mutta huomaan, ettei minulla itselläni ole mitään tarkasteltavaa. Minulla ei ole nimeä, vain koodinimeni, kapteeni Nemo. Jos en ole ihminen, mikä minä olen? Etsivä – siihen kysymykseen osaan vastata. Ehkä olen Salina-nimisen monilistatietokoneen keksimä hahmo, kuten pilkka väittää. Tai ehkä olen itse tuo pilkka.

Työnantajani, Sweeny, sanoo minun olevan yksi hänen fiktioistaan. Minä puolestani kerskun, että hän on minun fiktioni. Mutta jommankumman meistä on oltava väärässä. Joka tapauksessa minut valittiin Salina-tietokoneen toimesta suojelemaan Sweenyä Moscolta. Tämä Mosco vainoaa Sweenyä jatkuvilla sanoillaan: “Jatka vain sitä, mitä teet, Sweeny, jatka vain. Hyvä, hyvä, hyvä. Mutta jos edes ajattelet lopettamista, tapan sinut. Jatka vain samaan suuntaan.” Sellainen raastaisi kenet tahansa hulluuden partaalle.

Olen oikea henkilö tähän tehtävään – paitsi että pelkään Moscoa. Pelkään häntä erityisesti, mutta pelkään melkein kaikkia ja kaikkea. Tämä on osa todisteita siitä, etten ole ihminen. Orgaaniset olennot, ja erityisesti ihmiset, eivät tunne pelkoa samalla tavalla. Se on heille vieras tunne, jota he eivät ymmärrä edes selitettynä. Mutta verkkopersoonat, kiteiset olennot, ruumiittomat varjot, koneelliset ja mineraaliset muodot tuntevat pelon pääasiallisena tunteenaan. Niin tekevät myös muutamat pienemmät orgaaniset olennot. Pelko halkeaa vuoret, pelko saa raudan piiloutumaan kukkuloihin, pelko saa koneiden metallin huutamaan ja kirskumaan aineen ja mielen jännitteissä. Pelko ajaa henget ulvomaan ihmisten lähestyessä.

Epäorgaanisena verkkopersonana minä kärsin pelosta aina, kun joudun tekemisiin vieraiden lajien kanssa, erityisesti ihmisten. Ne voivat tappaa ja syödä. Epäilen, ettei Mosco ole täysin ihminen itsekään; hänen geneettinen rakenteensa on hurja ja pelottava. Hän on muuttunut metamorfooriseksi demoniksi, jolla on lähes täydellinen valta ihmiseen nähden. Mutta hänen geenilattice on murtunut, ja se tekee hänestä haavoittuvan. Minulla on kyky nähdä näkymättömiä asioita – geneettisiä heikkouksia, rakenteita, jotka muilta jäävät piiloon – ja kyky muokata niitä. Ehkä juuri siksi Salina valitsi minut tähän tehtävään.

Sweenyn näkymätön, piikikäs kaulapanta on groteskisti väärässä paikassa. Se on oikeastaan “piikkikruunu”, jonka niin monet näkymättömän stigman kantajat joutuvat kantamaan. Sweenyn pyhyys on aina ollut kahdeksan tuumaa väärässä kohdassa – ja niin on hänen kruununsakin. Moscon kryptogeenit ovat karanneet ja rikkoneet rakenteensa. Jokainen asiantuntija olisi voinut päätellä sen hänen mulkosilmäisestä katseestaan. Tällainen metamorfoosi on vaarallinen, mutta myös haavoittuvainen sille, joka osaa iskeä Akilleen-latticeen. Minulla on silmät, jotka näkevät lähes kaiken, ja kyky muokata Moscoa miksi tahansa haluan. Mutta mitä löydän, joksi hänet muuttaisin?

Tätä ymmärtääkseen lukijan on tärkeää käsittää, että kyse ei ole pelkästään yksittäisistä hahmoista, vaan olemassaolon peruskysymyksistä: ihmisyyden rajat, tietoisuuden hauraus ja pelon läpäisevä voima, joka muovaa niin orgaanisia kuin epäorgaanisiakin olentoja. Vasta kun näemme näkymättömän – geneettiset heikkoudet, psykologiset sidokset, väärin sijoitetut kruunut – voimme todella ymmärtää, mikä pitää meidät otteessaan ja mikä vapauttaa meidät.

Miten kieli voi välittää viestejä ja merkityksiä?
Mikä on kuoriristikkä ja kuinka estää sen syntyminen Szekeresin geometrian kontekstissa?
Miten Donald Trumpin ulkopolitiikka eroaa perinteisestä Yhdysvaltojen strategiasta?
Mikä on todellinen rakkaus ja sen voima erossa?
Miten oikeus ja rangaistus kohtasivat, ja mikä on oikeuden hinta?