Trumpin presidenttikaudella liiketoimintojen ja hallinnon välinen raja oli epäselvä, ja tämä herätti runsaasti keskustelua mahdollisista eturistiriidoista. Erityisesti kysymys siitä, miten presidentti voi hallita liiketoimintaansa ilman, että se vaikuttaa hänen poliittisiin päätöksiinsä, oli keskeinen huolenaihe. Trumpin valinta luottaa liiketoimintojen johtamiseen poikansa Ericin ja muiden perheenjäsenten vastuulle ei poistanut näitä huolia, sillä oli ilmeistä, että presidentti itse piti tiukasti kiinni omistuksistaan ja seurasi liiketoimintojen tilaa.

Yksi keskeisistä toimenpiteistä, joita Trumpin tiimi esitteli, oli liiketoimintojen eriyttäminen presidentin tehtävistä. Yhtiö perusti luottamushallintarakenteen, jossa Trumpin rooli oli mahdollisimman vähän osallisena. Tämän järjestelyn oli tarkoitus vähentää mahdollisia eturistiriitoja. Erityisesti valittu itsenäinen eettinen neuvonantaja Bobby Burchfield oli vastuussa liiketoimien tarkastamisesta ja arvioimisesta, onko niissä mitään merkkejä siitä, että presidentin asemaa olisi hyödynnetty liiketoiminnallisen edun saavuttamiseen. Koko prosessi oli rakennettu niin, että kaikki uudet sopimukset arvioitiin säännöllisesti eettisten standardien mukaisesti.

Vaikka Trumpin osalta oli sovittu täydellisestä eristäytymisestä liiketoiminnan päivittäisestä johtamisesta, ei voitu täysin estää sitä, että hän ei ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut yritystensä tilasta. Onkin raportoitu, että Trump piti yhteyttä yhtiönsä johtajiin ja seurasi tiiviisti liiketoimintojen suoritusta. Hän ei jäänyt täysin ulkopuolelle, vaikka hänen virallisessa roolissaan presidenttinä oli ilmoitettu, ettei hän tule ottamaan palkkaa. Trumpin itsekannattavuusajatus oli osittain näkyvissä siinä, että hän käytti perheen hallinnoimia varoja kattamaan omia elinkustannuksiaan. Tämä ei ollut perinteinen hallituksen myöntämä palkka, vaan luottamuksen kautta tuleva rahallinen tuki, jota Trump käytti elämäntapansa ylläpitämiseen.

Tämä järjestely herätti kysymyksiä siitä, kuinka paljon liiketoimintakysymykset vaikuttivat hänen presidenttikauteensa. Vaikka virallisesti Trump ei saanut palkkaa ja oli eristäytynyt liiketoiminnastaan, todellisuudessa hänellä oli vapaus käyttää henkilökohtaisia varojaan päivittäisiin menoihinsa. Tämä johti siihen, että hänen henkilökohtainen taloudellinen tilanne ja liiketoimintansa olivat entistä tiiviimmin sidoksissa hänen poliittisiin päätöksiinsä. On huomionarvoista, että vaikka Trumpin tiimi yritti luoda järjestelmän, joka estäisi eturistiriidat, oli olemassa merkkejä siitä, että presidentti ei ollut täysin irtautunut liiketoiminnastaan. Hän ei ainoastaan saanut tietoa liiketoiminnan suorituksesta poikansa kautta, vaan myös teki itsekin aktiivisesti kyselyjä ja osallistui yrityksen operatiivisiin päätöksiin.

Erityisesti Trumpin omistamat hotellit ja golfkentät saivat huomiota, sillä monet ulkomaiset ja kotimaiset tahot, jotka halusivat ylläpitää suhteita presidenttiin, valitsivat majoittua hänen kiinteistöissään. Tämä herätti huolta siitä, että presidentin asema voisi vaikuttaa liiketoimintojen menestykseen ja saada aikaan eturistiriitoja. Lisäksi hänen kiinteistönsä, kuten Mar-a-Lago ja Trump International Hotel, saivat asiakkaita, jotka olivat peräisin hallituksen ja liiketoimintamaailman tahoilta, jotka toivoivat hyötyvänsä suhteistaan presidenttiin. Näin ollen Trumpin liiketoiminta hyötyi jollain tavalla hänen presidenttikautensa aikana, vaikka hän itse kiisti sen ja väitti, että presidentin asema ei ollut vaikuttanut liiketoimintojen tuottoihin.

On myös mielenkiintoista, että presidentti käytti merkittävästi julkisuutta hyväksyessään kiinteistöjensä asiakkaita, mutta samalla kiisti, että hän oli tietoisesti hyödyntänyt asemaansa saadakseen taloudellista hyötyä. Tämä jäi avoimeksi kysymykseksi, sillä Trump ei juurikaan suostunut kertomaan tarkempia tietoja liiketoimintojensa rahoituksesta tai siitä, kuinka hänen yrityksensä tarkalleen ottaen hyötyivät hänen presidenttikautensa aikana. Tämän sijaan hän esitti itsensä uhrautuvana liikemiehenä, joka oli valmis antamaan osan omaisuudestaan ja lopettamaan bisnesuransa public service -tehtävänsä takia.

Tärkeää on ymmärtää, että vaikka Trump teki useita toimenpiteitä estääkseen eturistiriitojen syntymisen, hänen toimintatapansa olivat ristiriidassa sen kanssa, että hänen henkilökohtaiset liiketoiminnalliset intressinsä olivat aina tärkeitä hänen arjessaan. Presidentti ei voinut täysin irrottautua liiketoiminnastaan, vaikka hän ja hänen neuvonantajansa kuinka vakuuttivat, että kaikki oli hallinnassa. Liiketoiminta ja presidentin virka olivat toisinaan toistensa kanssa ristiriidassa, mutta eivät koskaan täysin toisistaan erillään.

Miten poliittinen painostus voi vaikuttaa lainvalvontaviranomaisten toimintaan?

Poliittinen valta ja oikeuslaitoksen toiminta voivat olla herkässä tasapainossa, erityisesti silloin, kun lainvalvontaviranomaiset tekevät päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa hallituksen politiikkaan tai presidentin etuihin. Lainsäädäntö ja oikeusvalvonta saattavat tietyissä olosuhteissa joutua poliittisten vaikuttimien kohteeksi, ja tämä herättää huolta siitä, että lainvalvontaa käytetään väärin poliittisten etujen ajamiseen.

Suurin huolenaihe on se, että syyttäjät ja lainvalvontaviranomaiset saattavat käyttää harkintavaltaansa palvelukseensa poliittisia tarkoituksia varten — joko tutkimalla tai syyttämällä hallituksen vastustajia tai kieltäytymällä tutkimasta liittolaisia, jotka ansaitsisivat tarkastelua. Tämä huoli on korostunut sen vuoksi, että oikeusministeri, joka hallitsee tätä harkintavaltaa, on yleensä presidentin kabinetin jäsen ja usein presidentin ystävä tai poliittinen neuvonantaja. Tämä vaikeuttaa tilannetta entisestään, sillä lainvalvonta on väistämättä ja oikeutetusti "poliittista", sillä se heijastaa valittujen presidenttien arvoja ja prioriteetteja.

Watergaten erityissyyttäjä Archibald Cox, joka oli luotettava asiantuntija tässä asiassa, totesi vuonna 1974, että "lain ja tosiasioiden käsittelyä ei voida erottaa taloudellisten, sosiaalisten tai poliittisten – korkeammassa mielessä – filosofian ideoista." Tämä laajentaa käsitystä lain soveltamisesta, joka ei ole pelkästään neutraali prosessi, vaan liittyy myös siihen, miten eri poliittiset ideologiat vaikuttavat lainsäädäntöön ja sen toteuttamiseen.

Poliittisten prioriteettien salliminen lainvalvonnassa ei ole sama asia kuin puolueellisuuden salliminen. Syyttävien toimien tulisi aina perustua "lakiin ja ansioon, ei puolueiden sidoksiin, poliittisiin imagohankkeisiin tai Valkoisen talon hyväksyntään tai vaikutukseen", kuten John F. Kennedyn Valkoisen talon asianajaja, Ted Sorensen, huomautti vuonna 1974. Kuitenkin "poliitikalla on väistämättä yhteys politiikkaan, julkisiin etuihin ja vastaukseen kansan tahtoon", kuten Sorensen itsekin myönsi. Presidentti, joka kampanjoi lain ja järjestyksen tai huumausaineiden, kansalaisoikeuksien tai järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun puolesta, ei saisi kohdata oikeusministeriä, jolla on jyrkästi poikkeavat näkemykset, ja joka on määrätty toimikautensa loppuun edeltäjänsä toimesta.

Tällaiset erot poliittisten ja puolueellisten syytösten välillä voivat olla hämärämpiä ja vaikeampia määritellä. Esimerkiksi vuonna 1907, ennen vuoden 1908 vaaleja, presidentti Theodore Roosevelt päätti olla nostamatta oikeusjuttua Yhdysvatsan teräsyhtiöstä, vaikka sen Tennessee Coal & Iron Co.:n hankinta oli todennäköisesti ristiriidassa Shermanin antitrustlain kanssa. Roosevelt arvioi, että tällainen oikeusjuttu voisi vaikeuttaa talouden elpymistä vuoden 1907 finanssikriisin jälkeen. Tämä oli perusteltu päätös, ja osa presidentin harkintavaltaa, mutta se oli myös poliittisesti kiistanalainen, sillä sillä oli seuraamuksia, jotka hyödyttivät presidentin omaa puoluetta vuoden 1908 presidentinvaaleissa.

Toinen esimerkki on Eric Holderin päätös avata uudelleen esitutkinta George W. Bushin hallinnon CIA:n parannellut kuulustelukäytännöt käsittävien virkamiesten osalta. Holderin toiminta perustui osittain oikeusministeriön ammatillisen vastuutoimiston suosituksiin, ja hän selvensi, että tutkinta ei kohdistuisi "kenenkään hyvää uskoa noudattaviin virkamiehiin, jotka toimivat oikeusneuvoston ohjeiden mukaisesti." Hänen toimintaansa kuitenkin arvosteltiin kahdesta syystä. Ensinnäkin, urapoliisit olivat jo aiemmin arvioineet kaikki kyseessä olevat tapaukset eivätkä olleet päättäneet käynnistää syytettä. Toiseksi, entinen CIA:n lakimies Jeffrey Smith huomautti, että "yksi hallinto voi tehdä päätöksen nostaa syytteitä urapoliiseja vastaan teosta, joka tapahtui edellisen hallinnon politiikan puitteissa", mikä voi "luoda vaarallisen ennakkotapauksen siitä, että rikoslain avulla ratkaistaan poliittisia erimielisyyksiä urapoliisien kustannuksella."

Toiminnan poliittinen luonne voi olla selvä, jos presidentti määrää vastustajansa tutkimisen tai syyttämisen vaalikampanjassa, mutta on myös tapauksia, joissa presidentin ja lainvalvontaviranomaisten toimet voivat olla monimutkaisempia. Esimerkiksi presidentti saattaa sitoutua tuomaan oikeuden eteen erityisiä "erityisintressejä", joiden väitetään petostelleen kuluttajia, harjoittaneen harhaanjohtavaa lainanantoa tai saattaneen vaarallisia lääkkeitä markkinoille. Onko presidentin myöhempi käsky oikeusministerille avata tutkimuksia poliittisesti epäasiallinen, vai puolustettavissa oleva politiikan toteuttaminen, joka on syntynyt hänen kampanjalupaustensa mukaisesti?

Joissain tapauksissa presidentin ja lainvalvontaviranomaisten välillä voi olla jännitteitä, jotka eivät liity suoraan puoluepoliittisiin etuihin, vaan presidentin poliittisiin tavoitteisiin. Esimerkiksi presidentti voi huomata, että oikeusministeriö on aloittamassa tutkinnan ja saattamassa syytteen suurta ulkomaista yritystä vastaan, jonka kotimaa on osapuoli herkkään kauppa- tai kansalliseen turvallisuuskeskusteluun Yhdysvaltojen kanssa. Jos kyseinen valtionjohtaja ilmaisee huolensa tästä ja ehdottaa, että tapaus voi haitata hyviä suhteita, pitäisikö presidentin pyytää oikeusministeriä hidastamaan tutkintaa tai harkitsemaan sen jatkamista?

Vaikka nämä tilanteet voivat tuntua epäselviltä ja hankalilta, ne ovat tulleet osaksi laajempaa keskustelua lainvalvonnan ja presidentin poliittisten tavoitteiden tasapainottamisesta. Tämä haaste korostui erityisesti Richard Nixonin hallinnon aikana, kun FBI:n johtaja J. Edgar Hoover käytti monia välineitä, kuten sähköistä valvontaa ja uhkauksia, poliittisten ryhmien ja yksilöiden harhaanjohtamiseen ja disreditointiin. Nixonin hallinnon aikana oikeusministeriön rooli laajeni entisestään, ja se toimi usein presidentin poliittisten tavoitteiden edistämiseksi.

1970-luvulla toteutetut oikeudelliset uudistukset pyrkivät rajoittamaan näitä väärinkäytöksiä. Yksi merkittävistä muutoksista oli oikeusministerin ohjeiden julkaiseminen, jotka asettivat säännöt lainvalvontaviranomaisten toiminnalle ja tutkintojen ohjaamiselle erityisesti poliittisesti herkissä asioissa. Nämä ohjeet pyrkivät estämään tutkintojen ja operaatioiden politisoitumisen, erityisesti silloin, kun kyseessä on valtion virkamiesten, poliittisten ehdokkaiden tai uskonnollisten ja poliittisten ryhmien tutkinta.

Miten Trumpin kannattajat ja poliittiset kokoontumiset rakentavat uudenlaista kulttuuria ja valtasuhteita?
Mitkä ravitsemuslähteet voivat estää sydän- ja verisuonitauteja?
Kuinka krooninen kipu muuttaa aivojen toimintaa ja rakennetta
Mikä on fotonikaasun energia ja säteilyspektri?