Brexit-kampanjan aikana käytetty slogani "£350 miljoonaa viikossa NHS:lle" nousi keskeiseksi osaksi Leave-puoleen strategiaa. Vaikka tämä väite oli väritetty ja virheellinen, se onnistui vakuuttamaan suuren osan kansasta, että Britannian EU-jäsenyys oli liian kallista, ja että eroamalla EU:sta saataisiin rahaa suunnattua terveydenhuoltoon. Tämä luku oli kuitenkin täysin harhaanjohtava, eikä sillä ollut todellista pohjaa EU-jäsenmaksun todellisiin kustannuksiin. Kampanjan johdossa ollut Dominic Cummings puolusti tätä slogania myöhemmin, väittäen, että se oli tehokkain tapa tavoittaa mahdollisimman suuri osa äänestäjäkunnasta. Tämän jälkeen on kuitenkin käynyt selväksi, että kampanjan valheellinen kuvaus sai aikaan suurta epätietoisuutta ja hämmennystä, erityisesti mikäli vertailtiin EU-jäsenyydestä saatavia hyötyjä ja sen kustannuksia.

Brexitin ympärillä käydyssä keskustelussa ei ollut kyse vain taloudellisista seikoista, vaan myös laajemmista poliittisista ja ideologisista linjauksista. Yksi tärkeä seikka, jota monet tarkkailijat nostavat esille, on se, kuinka kampanjan aikana pyrittiin kiinnittämään huomiota pelkästään EU-jäsenyyden kustannuksiin, samalla vähätellen sen tuomia etuja. Tämä on klassinen esimerkki siitä, kuinka propagandalla voidaan muokata yleistä käsitystä ja ohjata keskustelua. Andrew Reid, joka on tutkinut Brexitin ja disinformaation yhteyttä, kuvaa tätä prosessia "epistemiseksi esteeksi", eli esteeksi, joka estää kansalaisia muodostamasta objektiivista ja monipuolista kuvaa EU:n jäsenyyden vaikutuksista.

Propagandan rooli tässä yhteydessä on merkittävä. Se ei vain vaikuta yksittäisiin väittämiin, vaan se muokkaa koko keskustelukulttuuria, hämärtäen yhteisiä faktapohjaisia lähtökohtia. Kampanjan aikana käytiin jatkuvasti keskustelua siitä, mikä oli todellinen EU-jäsenyysmaksu ja mitä sen sisällä olevat kulut todella tarkoittivat. Kuitenkin tämä keskustelu ei pystynyt tarjoamaan selkeää ja tasapainoista analyysia, vaan se ajoi kansalaiset tilanteeseen, jossa vaikeuksia ymmärtää kokonaiskuvaa ja tehdä rationaalisia päätöksiä lisääntyi. Tämä "post-faktuaalinen" ympäristö loi alustan, jossa kaikki väitteet näyttivät yhtä mahdollisilta, eikä yksittäisten väitteiden totuusarvoa enää kyseenalaistettu samalla tavalla kuin ennen.

Toisaalta on huomionarvoista, että vaikka sloganikampanja sai aikaan paljon hämmennystä ja kritiikkiä, se ei ollut ainoa tekijä Brexitin päätöksessä. On tärkeää ymmärtää, että vaalitaktiikoilla ja ideologisilla välineillä ei ollut pelkästään taloudellista vaikutusta, vaan myös kulttuurisia ja emotionaalisia seurauksia. Leaven kannattajat eivät vain väittäneet, että EU:sta eroaminen olisi taloudellisesti järkevää, vaan he myös maalasivat kuvan maahanmuutosta ja EU:n "vaaroista", jotka uhkasivat Britannian kulttuurista ja kansallista identiteettiä. Kampanjassa esitetyt väitteet maahanmuuton vaikutuksista toivat esiin syvään juurtuneita pelkoja, joita hyödynnettiin tehokkaasti äänestäjien mobilisoimiseksi.

On myös syytä huomata, kuinka Brexitin myötä syntyi keskustelu, joka käsitteli identiteettiä ja kansallista suvereniteettia. Tällöin EU:n jäsenyys alettiin nähdä enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Koko kansallismielinen ajattelutapa ja pelot hallitsemattomasta maahanmuutosta loivat otollisen maaperän populistiselle politiikalle, joka haastoi perinteisen poliittisen keskustelun. Nigel Faragen ja muiden Leave-puoleen johtajien esittämät väitteet EU:n avoimista rajoista ja maahanmuutosta rakensivat kuvaa, jossa EU ei ollut pelkästään taloudellinen yhteisö, vaan myös kulttuurinen uhka.

Tässä prosessissa ei ollut kyse pelkästään taloudellisista luvuista tai EU:n jäsenmaksujen suuruudesta. Brexitin takana oli laajempi ideologinen kamppailu, jossa pyrittiin luomaan uusi kansallinen kertomus, joka erotteli Britannian muusta Euroopasta. Kuten Virdee ja McGeever (2018) huomaavat, maahanmuuttajien esittäminen taloudellisena ja turvallisuusuhkana oli keskeinen osa tätä prosessia. Tämä johdatti siihen, että EU:n avoimet rajat ja maahanmuutto liitettiin toisiinsa, luoden pelon ilmapiirin, jossa EU:n jäsenyys nähtiin entistä enemmän turvallisuusuhkana kuin taloudellisena mahdollisuutena.

Endtext

Miten äärioikeisto hyödyntää internetiä poliittisessa mobilisaatiossa Keski- ja Itä-Euroopassa?

Äärioikeistolainen verkkotoiminta liittyy usein vihapuheeseen ja valeuutisiin, jotka palvelevat tietyn poliittisen agendan edistämistä. Esimerkiksi Brittiläisen kansallisen puolueen Facebook-propagandassa puolet jaetuista kuvista oli manipuloituja ja valikoiden tilastoja esittäviä, erityisesti maahanmuuttajia ja muslimeja vastaan, mikä vahvisti radikaalioikeiston kannattajien aktivismia verkossa. Keski- ja Itä-Euroopan postkommunistisissa maissa internetin rooli äärioikeistolaisen politiikan mobilisoinnissa korostuu entisestään, kun alueen maat kohtaavat haasteita Euroopan unionin jäsenyydessä. Samalla kansallismielisen äärioikeiston nousun rinnalla demokratian laatu on heikentynyt.

Tässä yhteydessä keskeistä on ymmärtää, miten radikaalit poliittiset toimijat – puolueista kulttuurisiin radikaalisiin verkkosivustoihin ja neo-natsiryhmiin – käyttävät internetiä. Tutkimus tarkastelee erityisesti Tšekin, Unkarin, Puolan ja Slovakian äärioikeistolaisia verkkosivustoja systemaattisen sisällönanalyysin avulla, keskittyen tekstin ja visuaalisen propagandan muotoihin sekä maiden ja ryhmien välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Aiemmat tutkimukset ovat keskittyneet pääasiassa Länsi-Euroopan poliittisiin puolueisiin, jolloin Keski- ja Itä-Euroopan tilanne on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka radikaalioikeiston offline-toiminta onkin ollut tutkittu.

Internet tarjoaa äärioikeistolle monia etuja: se mahdollistaa edullisen, nopean ja tehokkaan viestinnän, joka yhdistää eristyksissä olevia yksilöitä ja ryhmiä. Verkko toimii myös koordinaatiovälineenä ja sosiaalistamisen areenana, mikä on erityisen tärkeää johtajuuden haasteiden vuoksi. Internet avaa uusia poliittisen osallistumisen muotoja ja helpottaa kollektiivisten toimintojen organisointia, mikä korostuu radikaalien toimijoiden kohdalla, joille verkko tarjoaa virtuaalisen kentän ilmaista näkemyksiään ja vähentää sensuurin riskiä. Se mahdollistaa myös transnationaalin mobilisaation, kuten Pegida-liikkeen tapauksessa, ja auttaa luomaan aktiivista itsekuvaa pienin resurssein.

Verkko toimii yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden rakentajana, mikä on olennaista äärioikeistolaisille ryhmille, jotka usein kokevat olevansa marginaalissa. Sosiaalisen median alustat ovat monille radikaaleille "toinen koti" ja virtuaalinen suoja. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia radikaalioikeiston mobilisaatiolle, mutta myös haasteita eurooppalaisille demokratioille, etenkin globalisaation voittajien vastavoimana.

Keskeistä radikaalioikeiston ideologiassa on kansallismielisyys, konservatiiviset arvot, lain ja järjestyksen korostaminen sekä antijärjestelmälliset tai antisysteemiset kritiikit. Keski- ja Itä-Euroopan kontekstissa radikaalioikeisto keskittyy usein sisäisiin "vihollisiin", kuten romaniväestöön tai juutalaisiin, toisin kuin Länsi-Euroopassa, jossa maahanmuuttajat ovat keskeisempi kohde. Kommunistinen menneisyys on tehnyt radikaalioikeistosta osalle väestöä hyväksytymmän toimijan julkisessa keskustelussa. Lisäksi kansallinen identiteetti Keski- ja Itä-Euroopassa rakentuu usein vahvasti ja sisältää xenofobisia piirteitä, jotka kohdistuvat ennen kaikkea sisäisiin ryhmiin.

Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä käytettiin ns. lumipallo-tekniikkaa, jossa tärkeimmistä tunnetuista ryhmistä seurattiin verkkosivuilla olevia linkkejä muihin äärioikeistolaisiin toimijoihin, mikä mahdollisti kattavan verkostoanalyysin.

Internetin hyödyntäminen äärioikeiston politiikassa ei ole pelkkä tekninen ilmiö vaan laajempi yhteiskunnallinen haaste. Verkko ei vain helpota viestien levittämistä ja kannattajien mobilisointia, vaan se myös muokkaa poliittista identiteettiä, lisää yhteisöllisyyden tunnetta ja mahdollistaa valtakulttuurin vastaisen politiikan esiintulon tavalla, joka voi heikentää demokraattista keskustelua ja moniarvoisuutta. Tämän vuoksi on olennaista tarkastella äärioikeiston verkkotoimintaa osana laajempaa poliittista ja sosiaalista dynamiikkaa, erityisesti Keski- ja Itä-Euroopan erityisolosuhteissa, joissa historia, kansallinen identiteetti ja taloudelliset olosuhteet muodostavat ainutlaatuisen kontekstin.

On tärkeää huomata, että äärioikeiston verkkomobilisaatio ei ole irrallaan globaaleista trendeistä, vaan se kytkeytyy laajempiin kriiseihin, kuten taloudelliseen epävarmuuteen ja sosiaalisiin jakolinjoihin. Radikaalioikeiston nousu verkossa heijastaa näin ollen myös syvempiä yhteiskunnallisia jännitteitä ja kysymyksiä demokratian toimivuudesta.

Miten Relotius-skandaali haastoi journalismin totuuden ja vastuullisuuden rajat?

Relotius-skandaali on poikkeuksellinen tapaus, joka nosti esiin monitahoisia kysymyksiä totuuden rajoista, vastuullisuudesta ja lainsäädännön tehokkuudesta journalismin alalla. Sakalainen freelance-toimittaja Claas Relotius, joka toimi Der Spiegelin kaltaisen vaikutusvaltaisen lehden palveluksessa ja oli uransa huipulla lukuisine palkintoineen, paljastui valheellisten artikkeleiden kirjoittajaksi. Hänen tuotantonsa vaikutti vuosien ajan uskottavalta ja laadukkaalta journalismilta, kunnes kollega Juan Moreno alkoi epäillä tämän tarinoiden todenperäisyyttä.

Relotiuksen petos ei ollut pelkkää valeuutisten levittämistä, vaan se haastoi perinteisen käsityksen journalismin totuudenmukaisuudesta. Hän loi valheellisia henkilöitä, sepitti dialogeja ja lainauksia, sekä yhdisteli eri ihmisten tarinoita luodakseen kokonaan uusia, fiktiivisiä kertomuksia. Tämä tekotapa horjutti perustavanlaatuisesti luottamusta, joka yleisöllä on journalismin totuudenmukaisuuteen ja vastuullisuuteen.

Der Spiegelin reaktio skandaaliin oli voimakas: lehden johto myönsi tilanteen olevan historian synkin hetki ja ryhtyi perusteellisiin toimiin estääkseen vastaavat väärinkäytökset tulevaisuudessa. Julkinen anteeksipyyntö ja kolmen asiantuntijan tutkimuskomission perustaminen olivat vastauksia, jotka korostivat median omaa vastuuta itsevalvonnasta. Toimittajien liiton mukaan tapaus on suurin petosskandaali sitten 1980-luvun.

Relotiuksen valheet eivät kuitenkaan olleet pelkästään journalistisia väärinkäytöksiä, vaan ne koskettivat myös moraalisia ja oikeudellisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi hän keräsi lahjoituksia lukijoilta syyrialaisten orpojen hyväksi, mutta rahat päätyivät hänen omaan tililleen. Tämä herättää kysymyksiä journalistin ja median roolista vastuullisina toimijoina yhteiskunnassa ja siitä, kuinka rahankäyttö ja luottamus tulee varmistaa läpinäkyvästi.

Tapaus myös osoittaa, että lainsäädäntö ja faktantarkistusjärjestelmät voivat kohdata rajallisuuksia tilanteissa, joissa totuus ja fiktiivisyys sekoittuvat hienovaraisesti. Vaikka uusia lakeja vihapuheen ja valeuutisten torjumiseksi on säädetty, ne eivät yksin pysty takaamaan journalismin laatua tai estämään yksittäisen toimittajan väärinkäytöksiä. Tästä syystä vastuullinen journalismi vaatii paitsi lainsäädännöllisiä keinoja, myös vahvaa ammattieettistä kulttuuria ja kriittistä medialukutaitoa yleisössä.

On tärkeää ymmärtää, että journalismin haasteet eivät rajoitu pelkästään valeuutisiin tai selkeisiin valheisiin, vaan monimutkaisempaan totuuden tulkintaan ja kertomiseen. Totuuden rajoja määrittävät niin journalistiset käytännöt, median toiminnan periaatteet kuin lainsäädäntökin, mutta ne eivät yksinään riitä varmistamaan yleisön oikeutta oikeaan ja vastuulliseen tietoon. Lukijan tulisikin tiedostaa median monitasoinen luonne, jossa tiedonvälitys ja tarinankerronta kietoutuvat yhteen ja jossa kriittisyys on välttämätön työkalu totuuden arvioinnissa.

Miten öljykenttäjärjestelmien turvatekniikat vaikuttavat öljyntuotannon turvallisuuteen?
Miksi pallosymmetrisessä avaruudessa täydellisen nesteen virtaus on pyörimätön?
Mitä taidekriitikot eivät ymmärrä: Taiteen ja rakkauden yhteys
Mikä on EMDR-prosessissa tärkein kohde ja miten löydät sen vaikeimman osan?
Miten XRD-menetelmät voivat paljastaa fotokatalyyttisten materiaalien rakenteen ja suorituskyvyn?
Miten visuaaliset koodaukset ja itseorganisoivat kartat auttavat tiedon visualisoinnissa?