Mitä taidekriitikot eivät ymmärrä: Taiteen ja rakkauden yhteys

Maria nousi sängyltä ja suoristi pukuaan, joka oli tiukasti hänen lanteillaan. "Pidätkö tästä mekosta?" hän kysyi. "Se on hieno," vastasin. "Minkälaista vaatetusta haluaisit nähdä naisilla?" "Esiliinoja," vastasin. "Sormet, jotka kiiltävät niistä merkeistä, joita saa käsitellessään kuumia astioita." "Voin kuvitella," hän sanoi. Hän sammutti tupakan. "Autan sinua, jos tarvitset apua, mutta älä pyydä liikaa, ja muista, että olen näiden ihmisten kanssa tekemisissä ja minulla on vain yksi passi, ja se on ranskalainen." Mietin, oliko tämä vihje siitä, mitä olin paljastanut huumeiden vaikutuksesta, mutta en sanonut mitään. Hän katsoi rannekelloaan. "On todella myöhä," hän sanoi. Hän katsoi minua kysyvästi. "On vain yksi sänky ja tarvitsen unta." Olin ajatellut polttaa tupakkaa, mutta laitoin ne takaisin pöydälle. Väistin sivuun. "Jaetaan sänky," kutsuin, "mutta en voi taata unta." "Älä vedä Jean Paul -romantikkoa," hän sanoi. "Se ei ole sinun tyyliäsi." Hän tarttui puuvillamekkoonsa ja veti sen päältään. "Mikä on minun tyylini?" kysyin ärsyyntyneenä. "Kysy minulta aamulla," hän sanoi ja sammutti valon. Hän jätti vain radion päälle.

Byrd oli mies, joka oli ollut kanssani taidegalleriassa. Taidepiirit arvostivat häntä paljon. "Hän oli sanonut niin," sanoi Maria. "Hän on ihan okei," sanoin. "Entinen laivaston upseeri, joka muuttuu boheemiksi, on väistämättä hieman outo." "Jean Paul pitää hänestä," sanoi Maria, ikään kuin se olisi ollut korkein kehu. Pukisin ylleni juuri pestyt alushousut ja ryppyisen puvun. Maria löysi pienen laventelivärisen partahöylän, ja ajoin parran tarkasti, tukkien pienet haavat colognen avulla.

Marian ja minun lähdettyä satoi jälleen. Konsiërge poimi ruukkuja, jotka olivat olleet kadulla. "Etkö ota sadetakkia?" hän kysyi Marialta. "Ei," sanoi Maria. "Ehkä olette vain hetkisen ulkona," sanoi konsiërge. Hän puski silmälasit nenälleen ja tuijotti minua. "Ehkä," sanoi Maria ja otti minut kädestä. "Se sataa taas," huusi konsiërge. "Kyllä," sanoi Maria. "Rankasti," huusi konsiërge. Hän nosti toisen ruukun ja tökki maata siinä.

Kesäsateet ovat puhtaampia kuin talvisateet. Talvisateet iskevät kovasti graniittiin, mutta kesäsateet kuiskivat pehmeästi lehtiin. Tämä sade oli kuin kokematon rakastaja, joka iskee nopeasti ja sitten yhtä nopeasti katoaa. Lehdet valahtivat kaipuullisesti ja ilma kimmelsi vihreissä heijastuksissa. Kesäsateen anteeksiantaminen on helppoa; se on kuin ensirakkaus, valkoiset valheet tai imartelu – ei siinä ole mitään pahantahtoista.

Byrd ja Jean Paul olivat jo istumassa kahvilassa. Jean Paul oli yhtä moitteeton kuin näyteikkunan mannekiini, mutta Byrd oli kiihtynyt ja huoleton. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja kulmakarvansa lähes olemattomat, ikään kuin hän olisi ollut liian lähellä vedenlämmittimen liekkivirtauksia. He olivat valinneet paikan sivukopista ja Byrd oli liikuttamassa sormea ja puhumassa kiihkeästi. Jean Paul viittasi meille ja taittoi korvansa sormillaan. Maria nauroi. Byrd mietti, oliko Jean Paul tekemässä vitsiä hänen kustannuksellaan, mutta päätti, ettei ollut, ja jatkoi puhumistaan.

"Yksinkertaisuus hermostuttaa heitä," Byrd sanoi. "Yksi heistä valitti, että se on vain suorakulmio, ikään kuin se olisi taiteen kriteeri. Menestys hermostuttaa heitä. Vaikka en tee melkein mitään rahaa maalauksistani, se ei estä kriitikoita, jotka pitävät töitäni huonoina, käsittelemästä niitä kuin häpeällisiä hyökkäyksiä, ikään kuin olisin tahallisesti valinnut tehdä huonoa työtä ärsyttääkseni." "Miten niin?" kysyi Maria. "Maalamalla. Maalaus on rakkauden ilmaisemista. Taide on rakkautta, rajoitus on vihaa. Se on ilmeistä, eikö? Näet, kriitikko on mies, joka ihailee maalareita (hän haluaisi olla yksi heistä) mutta ei välitä maalauksista (mikä on syy siihen, että hän ei ole maalarina). Maalari puolestaan ihailee maalauksia, mutta ei pidä maalareista."

"Byrd," hän sanoi. "Hänellä on huomattavaa tietoa."

Miksi Kiina panostaa vetyyn ja mitä se merkitsee tulevaisuudelle?

Neljä vuotta sitten Yhdysvaltojen lentokoneskannisto havaitsi Kiinan kaasudiffuusiolaitoksen, joka sijaitsi lähellä Lanchowia, keltaisen joen varrella. Aluksi asiantuntijat arvioivat, että Kiina tulisi valmistamaan ydinkivimunansa kuten Neuvostoliitto ja Ranska, ja kuten myös me, käyttämällä plutoniumia ydinreaktoreissa. Mutta kiinalaiset eivät valinneet tätä tietä. Meidän asiantuntijamme olivat aivan liian lähellä totuutta – olen nähnyt kuvat. Laitos, josta puhun, todistaa, että Kiina on valinnut toisenlaisen tien: he panostavat täysin vetyyn. Tällaisella valinnalla, jos se tuottaa tulosta, Kiinalla voi olla mahdollisuus olla maailman johtava ydinvoima jo kahdeksan tai kymmenen vuoden kuluttua.

Tämä suuntaus perustuu Kiinan tutkimukseen, jossa keskitytään kevyisiin alkuaineisiin ja erityisesti megatonnin ydinaseen kehittämiseen. Jos heidän vetyhankkeensa onnistuvat, Kiina saattaa tulla hallitsevaksi ydinmahdiksi lyhyemmässä ajassa kuin kukaan osasi ennustaa. Kuang-t’ien, yksi heidän parhaista asiantuntijoistaan vedyn alalla, on avainasemassa tässä projektissa. Kiina ei ole vain tehostamassa tutkimustaan, vaan heillä on kunnianhimoisia suunnitelmia, jotka voisivat muuttaa globaalin tasapainon.

Aiheeseen liittyen, hieman toisenlainen mutta yhtä tärkeä pohdinta on turvallisuus, joka liittyy niin tieteelliseen tutkimukseen kuin kansainvälisiin suhteisiin. Kun yksittäinen henkilö, kuten Kuang-t’ien, työskentelee näin merkittävässä roolissa, hänen henkilökohtaiset suhteensa ja yhteydet voivat muokata tulevaisuutta monin tavoin. Itse asiassa, tietyt kansainväliset asiantuntijat, kuten amerikkalaiset ydinfyysikot, ovat ilmeisesti Kiinassa tekemässä yhteistyötä toistensa kanssa. Kun ajatellaan, että Kiina ja Yhdysvallat voivat olla lähempänä toisiaan kuin koskaan, jää mietittäväksi, millaisia mahdollisia takapakkeja tai etuja tällainen yhteistyö voi tuoda – erityisesti, jos se menee pahemmin pieleen.

Lisäksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuinka tällainen salaisuusvyyhti liittyy henkilöstön toimintaan. Kun henkilö kuten Kuang-t’ien tekee läheistä yhteistyötä muiden asiantuntijoiden kanssa, kuten Yhdysvaltojen puolustusvoimien työntekijöiden kanssa, ja heidän tiensä risteävät jollain tavalla, se herättää kysymyksiä: Miksi he ovat samassa kaupungissa juuri nyt? Entä miksi heidän polkunsa kulkevat toistensa ohi? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoa vastata, mutta ne antavat osviittaa siitä, kuinka monimutkainen ja arvaamaton kansainvälinen tilanne on.

Lopulta on huomattava, että tällaiset tilanteet voivat jäädä vähemmälle huomiolle, mutta ne voivat johtaa monimutkaisiin seurauksiin, jos ne jäävät tutkimatta. Yksi pieni virhe, yksi paljastunut yksityiskohta saattaa johtaa suureen muutokseen, joka vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Esimerkiksi kun kuolleen naisen henkilötiedot, hänen omistamansa esineet ja mahdollinen yhteys salaisiin viranomaisiin otetaan tarkasteluun, paljastuu, kuinka tärkeää on löytää kaikki mahdolliset johtolangat. Myös se, kuinka henkilökohtaiset asiat voivat kietoutua valtiollisiin intresseihin, on tarkasti tutkittava asia.

Kun kaikki nämä yksityiskohdat yhdistyvät, voidaan nähdä selvästi, että taistelut ydinvoimalla ja sen kehityksellä tulevat olemaan aivan muuta kuin pelkkää teknologiaa ja tieteellisiä innovaatioita. Niissä piilee aina myös suuri poliittinen ja inhimillinen komponentti. Se, mitä me tiedämme ja mitä emme tiedä, tulee olemaan ratkaisevaa, kun maailman suurimmat ydinvaltioiden ja -asiantuntijoiden polut risteävät.

Miten Loiseau johtaa: Salaisuuksia ja vaaroja poliisin maailmassa

Heti alusta alkaen oli selvää, että mitään ei voinut tehdä ilman Loiseau'n apua. Hän oli osannut valmistella kaiken: hänen miehensä olivat jo murtautuneet tiloihin, murtaneet seinät ja purkaneet kaiken mahdollisen, mutta vielä oli jäljellä yksi este – Dattin talon salaisuudet. Se, mitä sisällä odotti, oli juuri sitä, mitä Loiseau oli luvannut: ei vain rikkaita huoneita tai kauniisti sisustettuja makuuhuoneita, vaan myös syvempiä, synkempiä salaisuuksia, jotka olivat jääneet piiloon jopa Dattilta itseltään.

Minä, kypärä päässä ja poliisin haalari ylläni, astuin Dattin taloon, jota ei voinut ymmärtää ilman Loiseau'n selityksiä. Talon sisustus oli juuri niin järjestetty kuin Loiseau oli kuvitellut. Ei ollut pelkästään kauneutta tai rikkautta, vaan myös tarkoituksellisia, melkein tieteellisiä järjestelyjä, jotka viittasivat Dattin tutkimuksiin ja hänen perimmäisiin tarkoitusperiinsä. Pöydillä oli tutkimuspapereita, mutta ei tavanomaisia dokumentteja. Sen sijaan löytyi piirroksia ja mittauskaavioita – tarkkoja suunnitelmia, jotka olivat saaneet inspiraationsa loistavan tutkijan ja rikollisen mielen yhdistelmästä.

Loiseau ei ollut huolissaan yksityiskohdista. Hän tiesi, että jokainen kolo, jokainen seinä oli täynnä salaisuuksia. Hän puhui laajasti käsitteistään, kuten "rauta-neitsyt" ja "tutkimusvälineet", jotka oli suunniteltu vain tietyntyyppisiin ympäristöihin. En ollut varma, mitä kaikkea oli meneillään, mutta Loiseau oli selvästi tottunut tällaiseen maailmaan, jossa hyvät ja pahat sulautuivat yhteen.

Tässä maailmassa Loiseau oli kuningas, mutta oli myös muista, vähemmän ilmeisistä asioista huolehtiminen. Hän ei suostunut jättämään mitään sattuman varaan. Hänen "apulaisensa" oli aina valmiina auttamaan, ja Loiseau oli saanut kaikki tarvittavat järjestelyt, mutta hän tiesi, että tämä oli vain osa suurempaa peliä. Talo oli täynnä valvontakameroita ja peep-toimintoja, mutta Loiseau ei antanut periksi, vaikka olimme menossa vaaralliselle alueelle. Jos yksi virhe tehtiin, se voisi maksaa kaiken.

Tässä maailmassa tärkeitä olivat vain tiedot, ja Loiseau oli mestari niiden salailussa. Mutta oliko tämä kaikki vain peli? Oliko meillä todellista tietoa siitä, mitä Datt oli todella etsinyt ja mitä hän oli jättänyt jälkeensä? Se oli salaisuus, jota ei voinut ratkaista helposti, mutta Loiseau'n ei ollut tarkoituskaan antaa meille vastauksia kaikkeen. Hän oli vetänyt meidät syvälle labyrinttiin, ja meidän täytyi luottaa siihen, että hän tiesi, miten pelissä edetä.

Miksi taiteilijat elävät kaaoksessa?

Tyypillinen taiteilijan työtila ei ole tilkkutäkkimäinen, kauniisti järjestetty ja siisti. Se ei ole paikka, joka huokuu rauhallisuutta ja järjestystä. Koko ajatus luomisesta on enemmän kuin pelkkä työskentely: se on jatkuvaa kaaoksen hallintaa, romukasan keskellä kypsymistä, jossa aika ei ole lineaarista, vaan se tuntuu virtaavan hidastetusti. Byrdin studio oli tällainen paikka, jota ei voinut laittaa selkeään muottiin, mutta silti se oli syvällinen ja elävä kokemus.

Studion kaos ei ollut sellaista, joka syntyy räjähdyksestä. Se oli enemmänkin vuosien huolellisesti rakennettu tila, jossa esineet ja asiat oli piilotettu ja unohdettu, ja tavaroita tuettiin siellä täällä rikki menneillä esineillä. Osa tavaroista oli peittynyt paksuun pölyyn, mutta kaiken ytimessä oli kirkas, vaaleanpunainen valo, joka antoi koko tilalle erityisen hehkun. Kaikkialla oli kirjoja, likaisia vesikulhoja, puolivalmiita maalauksia ja käpertyneitä muovikulhoja, jotka olivat jääneet entisen elämän osaksi. Tämä ei ollut pelkkä työhuone, vaan elämän ja luomisen temppeli, jossa jokainen kulma huokui aikojen ja unelmien painoa.

Taiteilijat elävät tilassa, jossa mikään ei ole täysin viimeistelty. Byrdin maalaustyyli oli itsessään juuri tätä: keskeneräinen, raakile, mutta syvällinen. Se muistutti monia suuria mestareita, kuten Kokoschkaa tai Soutinea, mutta Byrdin teokset olivat enemmän kiillotettuja, vähemmän elinvoimaisia. Se, mikä oli enemmän kuin pelkkää maalaamista, oli hänen tarkka ja huolellinen lähestymistapansa - se oli kuin tilan sisäisen kaaoksen tyhjentämistä, kun hän asetti värin ja muodon valon alle. Jokainen maalaus oli huolellisesti rakennettu ja käsitelty, mutta se oli samalla jatkuvaa tarkkuutta vaativa prosessi, jossa virheet olivat osa lopputulosta.

Tätä kaikkea Byrd ei suinkaan kokenut yksinäisenä työnä. Hänen studiossaan oli jatkuvasti joku muu, elävä osa prosessia, kuten mallin roolissa ollut nainen, joka veti itsensä esiin lähes liioitellun asenteen kanssa. Byrd oli työssä, mutta ei täysin eristyksissä - hän oli yhtä aikaa työskentelevä mestari ja jatkuva keskustelukumppani. Nämä kaksi, malli ja taiteilija, tanssivat yhdessä työskentelyn maailmassa, missä jokainen liike oli tarkasti mitoitettu ja silti täynnä elämää.

Kun hän oli valmis ottamaan tauon, hän ei pelkästään ollut valmis jakamaan sen hetken muiden kanssa, vaan myös keskustelemaan siitä, mikä oli taiteen ja elämän tasapaino. Hänen elämänfilosofiansa, joka oli yhtä aikaa ankara ja myötätuntoinen, heijastui hänen suhtautumiseensa paitsi työhön myös naisiin ja heidän rooliinsa. “Työ ja naiset eivät sekoitu,” Byrd totesi, mutta ei tarkoittanut sitä pelkästään käytännön tasolla. Hän puhui elämän raadollisista realiteeteista, siitä, kuinka kauneus katoaa, mutta taideteos jää jäljelle.

Byrdin näkökulmasta taiteilijan elämä oli samalla kertaa itsensä etsintää ja ankaraa omistautumista. Jean Paul Pascal, toinen taiteilija, joka oli kutsuttu illalliselle, edusti vastakohtaa Byrdin järjestelmälliselle työlle. Hän oli nuori, itsevarma ja valmis kokeilemaan asioita hitaasti, omassa tahdissaan. Jean Paul ei pitänyt itseään kiireisenä, mutta Byrd tunsi, että vain omistautumalla voisi saavuttaa suurta. Tämän keskustelun taustalla oli ymmärrys siitä, että taiteilijan tie ei ollut helppo, eikä sitä ollut tarkoitettu nopeaksi matkaksi.

Jean Paul, joka puhui ranskaa täydellisesti, mutta vähemmän englantia, ei uskonut, että hän oli valmis tekemään nopeita liikkeitä, mutta Byrd oli eri mieltä. Byrd oli vanhempi, kokeneempi ja uskoivat siihen, että taiteilijan oli oltava valmis itsensä ja oman työnsä orja. Byrdin elämän ja työskentelyn perusta oli rakkaus taiteeseen, mutta myös usko siihen, että ilman omistautumista ja kovaa työtä mikään ei ollut mahdollista.

Jatkuva vuorovaikutus Byrdin ja muiden taiteilijoiden välillä, kuten Jean Paulin, oli osa jatkuvaa taiteellisen elämän monimutkaisuutta. Tämä ei ollut pelkästään fyysinen tila tai paikka, vaan henkinen tila, jossa pohdittiin luomisen, työn ja elämän suhdetta.

Lopuksi tärkeä huomio: taiteilijan elämä ei ole vain yksittäisiä hetkiä tai maalausprosesseja, vaan se on jatkuvaa vuoropuhelua itsensä ja ympäristönsä kanssa. Luominen vaatii kärsivällisyyttä, mutta myös kykyä päästää irti ja antautua hetkelle. Aivan kuten taideteoksen luomisessa, elämän monimutkaisuus ja sen kauneus löytyvät juuri siinä tasapainossa, jossa kaaos ja järjestys kohtaavat.