Mitä valeuutiset todella ovat, ja miten ne eroavat muista harhaanjohtavista ilmiöistä?

Valeuutiset ovat moniulotteinen ilmiö, jota ei voi pelkistää pelkäksi valheeksi tai yksinkertaiseksi vääräksi väitteeksi. Niiden erityispiirre ei rajoitu sisällön epätotuuteen vaan ulottuu myös niiden tuottamiseen ja levittämiseen liittyvään asenteeseen: tarkoitukseen harhauttaa tai piittaamattomuuteen totuudesta. Valeuutinen voi siis olla paitsi faktuaalisesti virheellinen, myös semanttisesti harhaanjohtava, vaikka sen sanottu sisältö olisi kirjaimellisesti totta.

On olennaista erottaa toisistaan lausuman kirjaimellinen sisältö ja sen viestinnällinen sisältö. Viestinnällinen sisältö määrittyy pätevän kielenkäyttäjän oletusten kautta: mitä lausuma merkitsee kontekstissa, kun otetaan huomioon kaikki relevantti taustatieto. Tämä merkitys ei ole riippuvainen yksittäisen puhujan aikomuksista. Siten yksi ja sama kirjoitettu lausuma voi saada erilaisia viestinnällisiä merkityksiä eri tulkintakonteksteissa.

Valeuutinen saattaa olla sisällöltään muodollisesti totta, mutta silti harhaanjohtava. Jos uutinen pragmatiikan tasolla viestii jotakin, mikä on epätotta, sen voidaan katsoa olevan vailla totuutta. Totuudettomuus ei siten tarkoita pelkkää väärää väittämää, vaan voi ilmetä hienovaraisesti muotoillun viestin harhauttavuudessa.

Tämän lisäksi valeuutiset ovat vailla totuudellisuutta. Ne voivat syntyä joko tarkoituksellisena petoksena tai täydellisestä välinpitämättömyydestä totuutta kohtaan. Esimerkiksi Pizzagate-skandaali tai Breitbartin julkaisema valheellinen raportti kirkon palamisesta sisältävät tarkoituksen harhauttaa yleisöä, mikä tekee niistä esimerkkejä valeuutisista, joiden levittämisessä on ollut petollinen motiivi. Toisinaan taas valeuutisten tuottajat eivät edes pyri harhauttamaan yleisöä sisällön suhteen vaan pyrkivät ainoastaan maksimoimaan huomiota ja klikkauksia, kuten Makedoniassa 2016 Yhdysvaltain vaalien alla toimineet teini-ikäiset sisällöntuottajat. He eivät olleet kiinnostuneita siitä, ovatko heidän julkaisemansa uutiset tosia vai eivät – ainoa tavoite oli tuotto. Tämä on esimerkki niin sanotusta "bullshitista" Frankfurtin terminologiassa: henkilö esittää lausumia piittaamatta siitä, vastaavatko ne todellisuutta tai eivät.

Bullshitin ytimessä ei ole harhautus vaan piittaamattomuus evidenssistä. Fallisin ja Stokken mukaan bullshittaaminen tapahtuu, kun henkilö esittää vastauksen keskustelun kysymykseen ilman, että hän on huolissaan siitä, tukeeko hänen näyttönsä vastauksen totuutta tai epätotuutta. Bullshitin esittäjä ei välitä, onko hänen sanomansa totta – hän vain sanoo sen, koska se palvelee hänen tarkoitustaan.

Bullshit-vaihe voi näyttäytyä myös harhaanjohtavana mutta ei suoraan valheellisena. Esimerkiksi Donald Trumpin julkaisema kuva rakennettavasta muurista ja siihen liitetty lausuma “Great briefing this afternoon on the start of our Southern Border WALL!” on mahdollisesti kirjaimellisesti totta – tapaaminen saattoi olla onnistunut – mutta yhdessä kuvan kanssa se antaa ymmärtää, että muurin rakentaminen on alkanut. Kuvassa oli kuitenkin kyse täysin toisesta seinämästä. Tällaisessa tapauksessa syntyy viestinnällinen harhautus ilman eksplisiittistä valhetta.

Tässä yhteydessä on tärkeää erottaa valeuutisten alkuperäinen tuottaja tai tietoisesti niitä levittävä toimija – valeuutisten jakelija – henkilöstä, joka tietämättään levittää valeuutista. Jälkimmäinen ei ole vastuussa sisällön totuudettomuudesta tai sen levittämisen tarkoituksesta. Valeuutisten määritelmä edellyttää kahta ulottuvuutta: niiden sisällön on oltava epätosi tai harhaanjohtava, ja niiden levittäjällä on oltava joko aikomus harhauttaa tai täydellinen piittaamattomuus totuudesta.

Valeuutiset on myös erotettava useista siihen helposti sekoitettavista ilmiöistä. Ensinnäkin, valeuutiset ovat väitelauseita, joille voidaan määrittää totuusarvo. Tämä erottaa ne kysymyksistä, vitseistä, satiirista ja parodiasta – puhetavoista, joiden ei ole tarkoitus olla tosia tai epätosia. Toiseksi, valeuutiset ovat uutisia, eivät historian väitteitä, tieteellisiä faktoja tai yksityishenkilöiden lausumia. Kolmanneksi, ne eroavat virheellisistä mutta rehellisesti tuotetuista uutisista siinä, että ne ovat vailla totuudellisuutta – ne syntyvät tahallaan tai välinpitämättömyydestä, eivät inhimillisestä erehdyksestä.

Satiiri perustuu yhteiseen ymmärrykseen siitä, ettei se pyri totuuteen. Se toimii vain, jos yleisö ymmärtää sen ironiseksi. Siksi satiiriset uutiset eivät ole valeuutisia, vaikka osa yleisöstä ottaisi ne todesta. Samoin propagandan ja valeuutisten välillä on eroa. Propaganda pyrkii vaikuttamaan uskomuksiin, asenteisiin tai mieltymyksiin, mutta se ei ole aina epätotta. Toisinaan se voi jopa nojata tosiasioihin, tai se ei edes sisällä väitelauseita, vaan esimerkiksi vaikuttavia kuvia tai iskulauseita. Propagandalla on aina poliittinen päämäärä, mutta valeuutisilla ei välttämättä ole – kuten nähtiin Makedonian teinien tapauksessa, joiden motiivina oli vain taloudellinen hyöty.

On tärkeää ymmärtää, että valeuutisten vaikutus ei aina perustu suoraan valheeseen, vaan usein siihen, miten ne muokkaavat kontekstia, luovat vihjeitä ja antavat lukijalle epäsuorasti harhaanjohtavia viestejä. Ne eivät ainoastaan vääristä todellisuutta, vaan myös vääristävät lukijan tapaa tulkita maailmaa.

Kuinka kohdata salaliittouskomukset tietoyhteiskunnassa?

Seisominen tiedollisesti omilla jaloilla on aina suotavaa, mutta yhteiskunta on liian monimutkainen, jotta jokainen voisi yksin hankkia ja arvioida kaiken tarvitsemansa tiedon. Valtaosa tiedostamme perustuu toisten todistuksiin – uutisiin, tutkimuksiin, asiantuntijalausuntoihin – eikä meillä ole aikaa, resursseja tai kiinnostusta syventyä kaikkeen itse. Esimerkiksi WTC:n rakennus 7:n sortumisen yksityiskohdat eivät useimmille ole olennaisia: riittää tieto, että se liittyi ympärillä tapahtuviin tapahtumiin. Samoin vain harvat ovat valmiita perehtymään tieteellisten instituutioiden laadunvarmistuksen mekanismeihin, vertaisarviointiin ja konsensuksen muodostumiseen. Tiedon työnjaon yhteiskunnassa luotettavan tiedon tuottaminen ei edellytä, että kaikki tuntevat yksityiskohdat – riittää, että tietyt ihmiset käyttävät valppautta ja kontrollia omilla vastuualueillaan.

Salaliittoteoriat haastavat juuri tämän jaetun tiedollisen infrastruktuurin. Niiden ongelma ei ole vain väitteiden sisällössä, vaan siinä, että ne katkaisevat luottamuksen ketjuja, joiden varassa tietomme lepää. Vaikka usein ajatellaan, että salaliittoteorioita on mahdotonta kumota, koska niiden kannattajat tulkitsevat kaiken vastatodisteen todisteeksi salaliitosta, useimmat teoriat eivät loogisesti ole falsifioimattomia. Ongelmaksi muodostuu, että vastatodisteet selitetään ad hoc -tyyppisesti: ryhmää, jonka uskotaan olevan salaliiton takana, laajennetaan ilman riippumatonta perustetta. Kun riippumattomat journalistit esimerkiksi tutkivat rokoteohjelmaan liittyvän väitteen mutta eivät löydä todisteita, salaliittoteorian kannattajat voivat reagoida liittämällä myös nämä journalistit salaliittoon, vaikka mitään muuta syytä epäilyyn ei olisi kuin se, että he tuottavat vastakkaista todistusaineistoa.

Tällainen liike ei ole järkiperäisesti oikeutettu itse teorian perusteella, mutta se voi olla psykologisesti ymmärrettävä, jos luottamus instituutioihin on jo romahtanut. Jos usko median tai tieteen rehellisyyteen on lähtökohtaisesti heikko, on johdonmukaista olla luottamatta myöskään näiden instituutioiden yksittäisiin edustajiin. Tämä tekee salaliittoteorioiden oikaisemisesta erityisen vaikeaa: viralliset lausunnot eivät paina paljoa, jos niiden esittäjiin ei lähtökohtaisesti luoteta.

Eräs ehdotettu strategia on murtaa salaliittoteoreetikoiden luottamusverkostoja osallistumalla niihin – joko avoimesti tai nimettömästi. Nimettömän osallistumisen riskinä on, että sen paljastuminen voi vahvistaa teoriaa entisestään ja syventää epäluottamusta. Toisaalta paljastuminen voi myös kylvää epäilyä ja hajottaa ryhmän sisäistä luottamusta, mikä nostaa järjestäytymisen kustannuksia. Tällaiset toimet voivat olla kaksiteräinen miekka: ne voivat yhtä hyvin heikentää ryhmän koheesiota kuin vahvistaa sen maailmankuvaa vainon kohteena olemisesta.

On olennaista ymmärtää, että tiedollisen työnjaon yhteiskunnassa jokaisen ei tarvitse olla instituutioiden mekanismien asiantuntija, mutta yhteiskunta ei myöskään toimi ilman perustavanlaatuista luottamusta. Salaliittoteorioiden kitkeminen ei ole pelkkää faktojen esittämistä, vaan luottamuksen palauttamista. Tämä vaatii paitsi avoimuutta ja tilivelvollisuutta instituutioilta myös sitä, että ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja näkevät tiedonvälityksen reiluna. Ilman tällaista pohjaa mikään strategia – ei edes verkostoihin ujuttautuminen – ei voi palauttaa tiedollista legitimiteettiä.

Miten hallita valeuutisia yksilön ja rakenteiden tasolla?

Valeuutiset ovat monitasoinen ja monimutkainen ongelma, joka vaatii niin yksilön henkilökohtaisia kykyjä kuin rakenteellisia vastauksia yhteiskunnalta. Yksilön tasolla on tärkeää osata tunnistaa valeuutisia, mutta pelkkä tekninen asiantuntemus ei riitä. Vaikka tilastotiedon tuntemus ja ymmärrys siitä, kuinka tietoa voidaan vääristellä, ovat olennaisia, tarvitaan myös kykyä käyttää tätä tietoa oikein. Tämä kyky on itse asiassa osa laajempaa älyllistä hyveiden kehitystä, joka on välttämätöntä, jotta yksilö voi tehdä järkeviä ja oikeudenmukaisia päätöksiä.

Viime aikoina Suomessa on käynnistetty mielenkiintoinen projekti, joka keskittyy valeuutisten torjumiseen kouluissa. Vaikka projekti näyttää pääasiassa keskittyvän teknisten taitojen kehittämiseen, lähempi tarkastelu paljastaa, että sen tavoitteena on myös kehittää oppilaidensa älyllistä luonteenpiirteiden, eli älyllisten hyveiden, kasvua. Tämä osoittaa, kuinka tärkeää on kehittää ajattelun kyvykkyyttä ja arviointikykyä, sillä pelkkä tekninen osaaminen ei yksin riitä hallitsemaan valeuutisia.

On tärkeää ymmärtää, että tieto on välttämätöntä myös moraalisessa mielessä. Moraaliset hyveet, kuten rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, edellyttävät oikeanlaista tietoa ympäröivästä maailmasta, jotta niitä voidaan toteuttaa. Valeuutisten levittäminen ja sitä kohtaan tunnettava skeptisyys voivat estää meitä toimimasta moraalisesti oikein, sillä ne johtavat meidät pois tarpeellisesta tiedosta. Tässä mielessä valeuutisten torjuminen ei ole vain älyllinen haaste, vaan myös moraalinen velvollisuus.

Yksilötasolla tarvitaan siis älyllisiä hyveitä, kuten kriittistä ajattelua ja arviointikykyä, mutta pelkkä yksilöiden varustaminen näillä taidoilla ei riitä. Myös rakenteellisia vastauksia tarvitaan, jotta koko yhteiskunta voi tehokkaasti torjua valeuutisia. On tärkeää, että yhteiskunta kehittää sellaisia rakenteita ja käytäntöjä, jotka auttavat erottamaan aitouden ja vääristelyn välillä. Tällaisia rakenteellisia toimia voivat olla esimerkiksi viralliset mekanismit, jotka varmistavat uutisten luotettavuuden, sekä tiedon jakamisen valvonta, joka ei rajoita lehdistön vapautta.

Rakenteelliset vastaukset eivät kuitenkaan ole ongelmattomia. Vaikka on tärkeää rajoittaa valeuutisten leviämistä, on huolehdittava siitä, että tämä ei johda vapauden rajoittamiseen. Esimerkiksi, jos valeuutisten levittämiselle asetetaan varoituksia sen mahdollisesta epätarkkuudesta, tämä ei luultavasti rajoita demokratian toimivuutta, mutta jos valeuutiset poistetaan kokonaan, voi syntyä ongelmia vapauden ja tiedon vapauden kannalta. Tässäkin on siis tärkeää pitää huolta tasapainosta ja varmistaa, että mahdolliset toimet kohdistuvat nimenomaan valeuutisiin, eivätkä ne sodi aitojen uutisten jakamiseen.

Valeuutisten tunnistaminen voi olla yksilölle vaikeaa, mutta jos älyllisesti hyveellinen yksilö työskentelee rakenteellisesti vahvistetussa ympäristössä, joka tukee valeuutisten tunnistamista, tästä yhdistelmästä voi syntyä tehokas lähestymistapa ongelman ratkaisemiseksi. Kriittinen ajattelu ja älylliset hyveet yhdessä rakenteellisten toimenpiteiden kanssa voivat tehdä valeuutisten erottamisesta paljon helpompaa ja tehokkaampaa.

Rakenteellisten ratkaisujen osalta on olennaista, että ne eivät estä aitoja uutisia tai rajoita median toimintaa. Jos yhteiskunnassa luodaan sääntöjä, jotka mahdollistavat valeuutisten rajoittamisen ilman, että se vaikuttaa uutisvapauteen, voidaan luoda turvallisempi ja luotettavampi tiedon jakamisen ympäristö. Tämä on kuitenkin haastavaa, sillä valeuutisten erottaminen aitouden perusteella ei ole aina helppoa. Siksi rakenteellisten vastauksien tulee olla tarkkaan harkittuja ja tasapainoisia.

Miten salaliittoteoriat saavat itse itsensä suljetuksi todisteiden vaikutuksilta?

Salaliittoteoriat, jotka esittävät tarkasti määriteltyjä väitteitä siitä, miten ja miksi jokin salaliitto tapahtuu, voivat tehdä ennusteita ja olla alttiita vastakkaiselle todistusaineistolle. Tämä tekee niistä erityisen haavoittuvia, koska ne voivat joutua kyseenalaistetuiksi, jos ennusteet eivät toteudu. Jos kuitenkin salaliittoteoria on liian yleinen ja epämääräinen, sen ei tarvitse kohdata vasta-argumentteja, mutta se ei myöskään pysty tarjoamaan syvällistä selitystä ilmiöille, joita se väittää selittävänsä.

Salaliittoteorioiden itsesuojaus toimii samalla tavalla kuin epämääräiset hypoteesit, jotka eivät tee mitään erityisiä väittämiä siitä, miten salaliitto olisi toteutettu tai kuka siihen on osallisena. Tällaiset teoriat voivat olla immuuneja kritiikille vain, koska ne jäävät niin yleisiksi, että niitä ei voida todistaa vääräksi. Esimerkiksi teoria, joka väittää, että "joku" on salaliitossa järjestänyt jotakin, mutta ei täsmennä, kuka ja miksi, ei voi koskaan kohdata todisteita, jotka kumoavat sen. Tämä tekee siitä enemmän epäilyksi kuin oikeaksi selitykseksi. Mutta mitä tapahtuu, kun salaliittoteoria alkaa esittää tarkempia väitteitä, kuten sen, että 9/11-hyökkäyksessä Yhdysvaltain viranomaiset olisivat lavastaneet Tornien romahduksen hallitun räjähdyksen avulla? Tällöin teoria tulee haavoittuvaiseksi todisteiden suhteen.

Tarkasti määritelty salaliittoteoria, kuten yllä kuvattu, voi tehdä testattavia ennusteita, kuten sen, että tietyt räjähdysjäämät löytyisivät paikalta, mikä voisi tukea väitettä. Jos kuitenkin sellaista todistusaineistoa ei löydetä tai jos asiantuntijat yksimielisesti uskovat, että romahdus johtui rakenteellisista vaurioista, tämän teorian pitäminen paikkansapitävänä ei enää ole järkevää. Samalla kun salaliittoteoria tekee tarkempia ennusteita, se avaa itsensä myös kumoaville todisteille. Tämä luo mahdollisuuden, että teoria voidaan hylätä, mikä on osittain se syy, miksi monilla salaliittoteorioilla on taipumus jäädä suojaan – uskojat voivat muokata selityksiään niin, että ne vastaavat paremmin uusia todisteita, mutta tämä saattaa tehdä uskomuksesta epäloogisen ja irrationaalisen.

Tämä ilmiö muistuttaa Lakatosin (1978) kuvaamaa degeneroitumista tutkimusohjelmissa, joissa teorian ydin suojellaan väistämättömältä kumoamiselta muokkaamalla siihen liittyviä oletuksia ja lisähypoteeseja. Salaliittoteoriat voivat alkaa muistuttaa tällaista ohjelmaa, jossa keskeiset väitteet pysyvät muuttumattomina, mutta yksityiskohdat vaihdetaan niin, että ne eivät voi koskaan todistaa teoriaa vääräksi. Tällöin uskomus ei enää perustu järkiperusteiseen arviointiin, vaan se muuttuu itsesuljetuksi kokonaisuudeksi, joka ei reagoi todistusaineistoon. Tämä asettaa vakavan haasteen teorian totuudenmukaisuuden arvioinnille. Mikäli salaliittoteoria on niin joustava, että se voi sopeutua mihin tahansa todisteisiin, sen merkitys ja tieteellinen arvo heikkenevät huomattavasti.

Yksi keskeinen syy siihen, miksi salaliittoteoriat jäävät niin usein irrationaaliksi, on niiden kyvyttömyys kohdata ristiriitaisia todisteita järkevällä tavalla. Toisin sanoen, mikäli teoria esittää väitteitä, jotka eivät ole tarkkoja tai eivät tee testattavia ennusteita, se on käytännössä epäjohdonmukainen. Salaliittoteorian olisi tehtävä sellaisia ennusteita, jotka voitaisiin todistaa vääriksi, jotta se voisi olla järkiperäinen ja perustua todistusaineistoon. Tämä eroaa perinteisestä skeptisismistä, jossa ei voida esittää mitään erityisiä väittämiä mutta voidaan kyseenalaistaa vallitseva selitys.

Kun salaliittoteoria on riittävän täsmällinen, sen pitäisi voida esittää ennusteita, jotka tekevät sen haavoittuvaksi, mutta myös mahdollistavat sen hylkäämisen, jos nämä ennusteet eivät toteudu. Tällöin teoria ei ole enää irrationaalinen, koska sen uskomukselle on olemassa testattavissa olevia perusteluja. Mikäli teoria sen sijaan jää epämääräiseksi, se ei voi koskaan kohdata oikeutettua kritiikkiä, mutta silloin se ei myöskään tarjoa aitoa tieteellistä selitystä. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että salaliittoteorioiden kyky vastustaa kumoavaa todistusaineistoa ei ole niitä tukevan järkiperäisyyden osoitus, vaan ennemminkin niiden kyvyttömyys tarjota järkeviä ja testattavia selityksiä.

Endtext

Miten episteeminen luotettavuus vaikuttaa sosiaalisen median käytökseemme?

Sosiaalisen median aikakaudella tieto kulkee nopeammin kuin koskaan ennen. Meidän käyttäytymisellämme on suuri vaikutus siihen, miten uutiset ja mielipiteet leviävät yhteisöissä, ja tällä on vakavia seurauksia yhteiskunnallisen ymmärryksen ja luottamuksen kannalta. Yksi keskeisimmistä episteemiseen luotettavuuteen liittyvistä kysymyksistä on, kuinka sosiaalisen median kautta jaetut tiedot voivat vaikuttaa kollektiivisiin uskomuksiin ja tietoihin.

Ihmisten taipumus uskoa toisten sanomisiin ilman kriittistä tarkastelua on pitkään ollut sosiaalisen vuorovaikutuksen piirre, joka saattaa joskus johtaa väärien uskomusten leviämiseen. Tämä ilmiö on erityisen voimakas, kun toimimme läheisten ystävien tai perheenjäsenten kanssa. Tällöin saattaa olla sosiaalinen paine esittää uskovaista, jopa silloin, kun kyseessä on epätodennäköinen tai virheellinen tieto. Väärien uskomusten leviämisen vaara korostuu, kun toimimme vain sosiaalisista tai emotionaalisista syistä, emmekä aidosti arvioi tiedon oikeellisuutta.

Episteeminen luotettavuus on tärkeä hyve, joka estää meitä altistamasta muita virheelliselle tiedolle. Vaikka epäilykset eivät aina ole perusteltuja, on olemassa vahvaa tieteellistä näyttöä siitä, että uskomukset voivat syntyä ja vahvistua jopa silloin, kun tiedon jakaminen ei ole ollut vilpitöntä tai tarkkaa. Esimerkiksi, tutkimukset ovat osoittaneet, että henkilö, joka puolustaa mielipidettä, joka ei ole hänen oma etunsa mukaista, saattaa loppujen lopuksi alkaa uskoa kyseiseen mielipiteeseen. Tällainen ajattelun muutos on osittain seurausta sosiaalisen paineen vaikutuksesta ja siitä, että pyritään esittämään itsensä johdonmukaisena ja uskovaisena toisen henkilön näkemykselle.

Tämän vuoksi olisi tärkeää tarkastella huolellisesti, mistä lähteistä tietoa jaetaan ja kuinka se vaikuttaa vastaanottajiin. Episteemisen luotettavuuden kehittäminen ei tarkoita pelkästään virheellisen tiedon estämistä, vaan myös huolellista valintaa siitä, mitä jaamme ja miten. Sellaisten uutisten jakaminen, jotka perustuivat epäluotettaviin lähteisiin, on yksi suurimmista riskeistä, sillä vaikka itse jakaisimme vain totuudenmukaista sisältöä, epäluotettavat lähteet voivat johtaa väärän tiedon leviämiseen laajemmin.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat myös osoittaneet, että sosiaalisten verkostojen kautta jaetut uutiset voivat auttaa laajentamaan näkökulmia ja vähentämään niin sanottuja "suodatin-kuplia" ja "kaiukammioita". Nämä ilmiöt syntyvät, kun algoritmit suosivat sisältöä, joka vastaa aikaisempia kiinnostuksen kohteitamme, ja näin meidät altistetaan vain tietynlaisten, usein rajoitettujen, mielipiteiden ja uutisten pariin. Heikot siteet, kuten työtoverit ja kaukaisemmat tuttavat, voivat kuitenkin tarjota mahdollisuuden tutustua monimuotoisempaan ja laajempaan uutistarjontaan. Näin ollen sosiaalinen media voi tarjota paitsi riskin myös mahdollisuuden laajentaa tietoamme ja vähentää yksipuolisten näkökulmien valta-asemaa.

Tässä on tärkeää, että episteemisesti luotettavat henkilöt tunnistavat mahdollisuuden jakaa monipuolisempaa ja luotettavaa tietoa, mutta samalla myös riskin, että he voivat vahingossa edistää virheellistä tietoa, jos eivät ole tarkkoja lähteidensä valinnassa. Tämä tuo esiin toisen tärkeän näkökulman: episteeminen oikeudenmukaisuus. Tämän käsitteen mukaan meidän tulee tunnistaa ja korjata omia ennakkoluulojamme ja varmistaa, että tiedon jakaminen ei vahvista vain tietynlaisten, kulttuurisesti arvostettujen lähteiden hegemoniaa, vaan antaa tilaa myös niille, joiden ääni on usein vaiennettu. Tällöin voimme käyttää episteemistä luotettavuutta myös vähemmän arvostettujen ja väärin ymmärrettyjen lähteiden esiin tuomiseen, mikä voi olla suuri askel kohti oikeudenmukaisempaa tiedon jakamista.

Lopuksi, episteemisen luotettavuuden ylläpitäminen vaatii jatkuvaa pohdintaa siitä, mitä tiedon jakaminen ja uudelleen jakaminen merkitsevät yhteisön kannalta. On tärkeää miettiä, miten oma toiminta voi vaikuttaa koko yhteisön tiedonhankintaan ja kuinka meidän jakamamme sisältö voi muuttaa muiden käsityksiä maailmasta. Tämä ei ole vain yksilön valinta, vaan yhteinen vastuumme siitä, miten tiedon ekosysteemi rakentuu ja kehittyy.