Pandemiatilanteet, rotukysymykset ja poliittinen epävakaus ovat yhdistyneet voimakkaasti viime vuosikymmeninä, erityisesti Covid-19-pandemian aikana. Tämä aikakausi on ollut osoitus siitä, kuinka elämme maailmassa, jossa koulutus, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja valtion valta muodostavat toisiaan syventävän kriisin. Pandemian alusta saakka, 30. tammikuuta 2020, kun Maailman terveysjärjestö julisti Covid-19:n kansainväliseksi terveysuhaksi, on avautunut täysin uusia keskusteluja valtiollisesta väkivallasta, rasismin rakenteista, taloudellisista epäoikeudenmukaisuuksista ja yhä näkyvämmistä fasistisen politiikan ilmiöistä.

Kriisi on tuonut esiin, kuinka voimakkaasti politiikka ja yhteiskunnan rakenne voivat muotoutua globaalien kriisien kautta. Covid-19-kriisi ei ollut pelkästään terveyshaaste vaan myös taloudellinen romahdus, joka paljasti ne piilossa olleet köyhyyden ja massakärsimyksen tasot, jotka aiemmin oli verhottu liberalistisen kapitalismin retoriikkaan. Tämä ajanjakso on korostanut myös koulutuksen haavoittuvuutta. Koulutuksen kentällä opettajat joutuivat ristiriitaan turvallisuuden ja taloudellisen järjestelmän ylläpitämisen vaatimusten välillä, koska heidät pakotettiin jatkuvasti riskeeraamaan omat ja opiskelijoidensa hengen taloudellisten tarpeiden vuoksi.

Samanaikaisesti Yhdysvalloissa nähtiin, kuinka valtion väkivallan ja systemaattisen rasismin ilmenemismuodot saivat valtion tason hyväksynnän. George Floydin murha ja lukuisat muut tapaukset, joissa mustat ja vähemmistön edustajat joutuivat poliisin väkivallan kohteeksi, muistuttivat karulla tavalla yhteiskunnan rakenteista, joissa rotu ja luokka määrittävät hyvinvointia ja turvallisuutta. Tämä paljasti myös systemaattisten eriarvoisuuksien syvyyden, jotka olivat ennen piilossa: taloudellinen epätasa-arvo, rajoittunut pääsy terveydenhuoltoon ja kasvavat sosiaaliset erot.

Pandemia, rotukysymykset ja poliittinen polarisaatio kuitenkin synnyttivät myös vastarintaa. Yhtä aikaa, kun valtion tukema repressio ja militarisoituminen olivat läsnä, kaupungit kokivat myös globaalisti nousevaa vastarintaa ja solidaarisuutta, joka tähtäsi juuri näihin rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nähtiin suuria mielenosoituksia, joissa vaadittiin poliisin väkivallan lopettamista ja mustien elämän arvostamista. Pandemian aikana tämä vastarinta sai uusia muotoja, joissa keskityttiin yhteiskunnallisten oikeuksien puolustamiseen.

Tämä kriisiaika ei ole vain menneisyyden ongelmien paljastaminen, vaan myös mahdollisuus käsitellä niitä. Koulutus on ollut ja tulee olemaan keskiössä tässä keskustelussa. Kasvatus on se alue, jossa opettajat, oppilaat ja yhteiskunta voivat kyseenalaistaa ja tarkastella valtarakenteita, jotka ovat saattaneet sysätä meidät nykyiseen kriisiin. Kriittinen pedagogiikka on avainasemassa, sillä se auttaa ymmärtämään, miten yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset voimat kietoutuvat toisiinsa.

Pandemiatilanteet, rasismi ja populismi eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne muodostavat kompleksisen kokonaisuuden, jossa niitä on tarkasteltava yhdessä. Kriittinen pedagogiikka auttaa tunnistamaan ja haastamaan nämä rakenteet, mutta se ei voi olla vain ajankohtaista reaktiota, vaan sen tulee olla myös katsaus tulevaisuuteen. Miten voimme oppia historian virheistä ja kehittää parempia tulevaisuuden visioita, joissa ei ainoastaan suojella demokratian arvoja, vaan myös edistetään oikeudenmukaisuutta kaikilla tasoilla?

Pandemian aikana ilmenneet yhteiskunnalliset ongelmat muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on olla valppaana ja kriittinen kasvatuspolitiikan suhteen. Yhteiskunnan kehityksen ja parantamisen kannalta on olennaista ottaa huomioon, kuinka valta ja poliittiset rakenteet voivat muovata jopa koulutuksen luonteen. Tämä aikakausi opettaa meille, kuinka kietoutuneet ovat elämän eri alueet – politiikka, talous, terveys ja koulutus – ja kuinka ne yhdessä luovat maailmankuvan, joka ohjaa päivittäistä elämäämme.

Miten pandemia paljasti demokratian haurauden ja miksi meidän on rakennettava uusi poliittinen kieli?

Pandemian aikana ihmiskunta kohtasi kriisin, joka oli paljon enemmän kuin vain terveysongelma. Se oli poliittinen ja ideologinen kriisi, joka paljasti yksilön ja yhteisön kyvyn vaikuttaa politiikkaan sekä laajemmin yhteiskunnallisen toiminnan merkityksen. Erityisesti neoliberalismin ja sen mukana tuomien epätasa-arvon, rasismin ja taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden dynamiikat olivat keskeisiä tekijöitä, jotka mahdollistivat tämän globaalin kriisin laajenemisen.

Pandemian alku ei ollut vain lääketieteellinen kriisi, vaan se oli samalla poliittinen ja ideologinen haaste, joka paljasti globaalin kapitalismin ongelmat ja sen kyvyn tuottaa eriarvoisuutta, välinpitämättömyyttä ja osittain myös kuoleman kulttuuria. Neoliberalismi oli vuosikymmeniä edistänyt julkisten palveluiden, kuten terveydenhuollon ja koulutuksen, alasajoa ja heikentänyt kansalaisten kykyä taistella näitä kehityskulkuja vastaan. Tämän seurauksena pandemia ei ollut pelkästään terveyskriisi, vaan se oli myös luokkataistelu ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kokeilu, joka osoitti demokratian haurauden ja sen kyvyn käsitellä kriisejä.

Yhteiskunnassa, joka on pitkään ollut muokkaantunut neoliberalismin, rasismin ja autoritaaristen suuntauksien vaikutuksesta, pandemia asetti kysymyksiä siitä, millaista yhteiskuntaa me todella haluamme rakentaa ja ketkä tulevat olemaan ne toimijat, jotka kantavat tämän muutoksen vastuuta. Kriisi, joka oli alun perin terveydellinen, on myös ollut sukupolvien taistelun jatkuminen, jossa kysymys oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta on ollut keskiössä. Samalla pandemiassa on paljastunut poliittisen ja taloudellisen eliitin kyvyttömyys kohdata näitä kysymyksiä inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti.

Kriisin aikana on tullut ilmi, että politiikka ja yhteiskunnallinen toimijuus tarvitsevat radikaalia uudelleenarviointia. Yhteiskunnallinen agenssi ei voi enää rajoittua yksilöllisiin valintoihin, vaan sen täytyy ottaa huomioon kollektiivinen vastarinta ja yhteisön rakentaminen. Tässä uudessa poliittisessa kielessä on pyrittävä yhdistämään kansalaisuus, koulutus ja globaali valta, jotta voimme kehittää sellaisen yhteiskunnan, jossa yhteiset hyvät ja demokratian periaatteet ovat suojeltuja. Pandemian aikana näkyi erityisesti se, kuinka heikosti valtiot olivat varautuneet kriiseihin, joiden laajuus olisi ollut hallittavissa, mikäli yhteiskunnassa olisi ollut vahvempia, yhteisöllisiä ja kestävämpiä rakenteita.

Demokratia, joka on pitkään ollut lännen suuri ideaali, on käynyt äärimmäisen hauraaksi ja sen tulevaisuus on epävarma. Demokratian säilyttämiseksi ei riitä pelkkä poliittinen taistelu, vaan myös kriittinen ja osallistava koulutus, joka tuottaa kansalaisia, jotka kykenevät ymmärtämään ja kyseenalaistamaan politiikan suuntaviivoja. Tämä pedagoginen prosessi on keskeinen, sillä se luo kansalaisia, jotka voivat aktiivisesti osallistua yhteiskunnan kehittämiseen ja jotka eivät jää passiivisiksi tekijöiksi poliittisten eliittien toiminnan varaan.

On tärkeää muistaa, että pandemia ei ollut vain globaalin taudin leviämisen tilanne, vaan se oli myös tilaisuus tarkastella, mitä yhteiskunnalta odotamme ja mitä se voi tarjota meille. Rasismin, militarismin ja eriarvoisuuden voimat eivät hävinneet vain Trumpin hallinnon päättymisen myötä. Päinvastoin, nämä voimat jatkavat olemassaoloaan ja ne tarvitsevat uudenlaista yhteiskunnallista tietoisuutta, joka pohjautuu oikeudenmukaisuuteen ja demokraattisiin periaatteisiin.

Erityisesti nuorten ja eri puolilla maailmaa nousevien kansanliikkeiden myötä demokratia voi vielä hengittää, mutta tämä vaatii kollektiivista ja radikaalia sitoutumista koulutukseen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Ne, jotka jaksavat nousta vastustamaan vallitsevia epäoikeudenmukaisuuksia, voivat olla niitä, jotka lopulta kääntävät demokratian suunnan ja antavat sille uuden elämän.

Pandemian opetus on yksinkertainen: emme voi luottaa siihen, että demokratia vain jatkuu ilman aktiivista kansalaisosallistumista ja jatkuvaa poliittista taistelua. Tulevaisuuden haasteet eivät ole vain taloudellisia, vaan myös moraalisia ja eettisiä. On äärimmäisen tärkeää, että meidän tulevaisuuden visiotamme ja arvojamme ohjaavat oppiminen, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, sillä vain näin voimme luoda kestävämmän ja reilumman yhteiskunnan.

Miten Trumpin ja Bolsonaro johtavat valtapelit ja moraalikriisit muovasivat kansainvälisiä poliittisia kenttiä?

Bolsonaron ja Trumpin lähestymistavat pandemian hallintaan heijastivat syvällisiä moraalisia ja poliittisia halkeamia, jotka eivät olleet vain yksittäisten johtajien virheitä, vaan myös koko kansallisen ja kansainvälisen poliittisen järjestelmän tilaa. Bolsonaro, joka johti Brasiliaa pandemia-aikana, ei pelkästään laiminlyönyt kansalaistensa turvallisuutta, vaan käytti surkeaa asennettaan myös poliittisena välineenä. Hänen kommenttinsa siitä, että "kaikkien kuolleiden kohtalo on väistämätön", paljastavat sekä inhimillisen kylmyyden että laajemman poliittisen välinpitämättömyyden, joka oli omiaan horjuttamaan kansan luottamusta hallintoon. Tällaiset lausunnot eivät olleet vain hänen henkilökohtaisia mielipiteitään, vaan ne olivat osa suurempaa, yhteiskuntaa jäsentävää poliittista peliä, jossa politiikka ja tunteet sekoittuivat vaarallisella tavalla.

Trump puolestaan ei ollut vain epäonnistunut pandemian hallitsija Yhdysvalloissa, vaan hän oli myös yksi merkittävimmistä tekijöistä, jotka nostivat esiin ja normalisoivat autoritaariset ja väkivaltaiset poliittiset käytännöt. Hänen ajattelutapansa, joka yhdisti ulkoiset viholliset ja sisäiset epätoivotut kansalaiset yhdeksi uhaksi, oli osa suurempaa narratiivia, jossa valtio käytti pelkoa vahvistaakseen valtaansa. Trumpin hallinto ei vain ohittanut lainsäädännön ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, vaan se teki siitä hallitsevan poliittisen agendan, joka halusi eliminoida kaikenlaisen kritiikin ja estää kansalaisyhteiskunnan kriittistä keskustelua. Tässä mielessä hänen käyttäytymisensä heijasti syvää oikeuden ja totuuden hylkäämistä, joka loi eräänlaisen "lain ja järjestyksen" illuusion, joka oli kuitenkin perustettu valheelle ja väkivallalle.

Erityisesti Trumpin läheisten liittolaisten, kuten Jair Bolsonaron, käyttäytyminen muistutti yhä enemmän diktaattoreiden ja populististen johtajien käytäntöjä, joissa valtio ja sen johtajat asettavat itsensä yli lakien ja perusoikeuksien. Tämä ei ollut vain yksittäisten johtajien väärinkäytöksiä, vaan koko poliittisen järjestelmän ja puolueiden kyvyttömyys tai haluttomuus vastustaa tätä moraliteettia. Trumpin ja Bolsonaron politiikan jatkuva tuki ja puolustaminen, vaikka ne olivat täynnä väkivaltaa, valehtelua ja ihmisoikeusloukkauksia, paljastivat, kuinka kauas demokratian perusperiaatteista monet poliittiset johtajat olivat valmiita menemään, jos se palveli heidän omia poliittisia ja ideologisia päämääriään.

Tämä tilanne ei ollut vain tilapäinen ilmiö, vaan syvällinen muutos siinä, miten politiikkaa alettiin johtaa ja millaisia arvoja alettiin korostaa. Trumpin ja Bolsonaron yhteinen piirre oli välinpitämättömyys totuutta kohtaan ja niiden arvojen väheksyminen, jotka perinteisesti olivat muokanneet poliittista järjestelmää. Heidän politiikkansa ei ollut vain käytännön virheitä, vaan ideologisia valintoja, joissa totuus ja oikeudenmukaisuus jäivät toiselle sijalle. Tällainen politiikka saattoi nähdä yhä useampia poliittisia lyhytnäköisiä voittoja, mutta sen pitkäaikaiset seuraukset voivat olla katastrofaalisia koko yhteiskunnalle ja sen demokraattiselle rakenteelle.

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset poliittiset kehityskulut eivät ole vain yksittäisten johtajien virheitä, vaan ne ovat osa laajempaa ilmiötä, jossa autoritaarinen ajattelu, nationalismiin pohjautuva politiikka ja demokratian alistaminen kasvattavat kannatustaan. On myös huomioitava, että vaikka demokratian periaatteet voivat tuntua itsestäänselvyyksiltä, ne voivat helposti horjua, jos poliittinen ja kansalaisyhteiskunta ei ole tarpeeksi valpas estämään vaarallisia suuntauksia.

Miten valita ja sijoittaa kylpyamme nykyaikaisessa kylpyhuoneessa?
Miten Zadehin laajennusperiaate yhdistää klassiset ja epäselvät funktiot?
Membraanien kehitys ja niiden käyttö suolanpoistossa: materiaalit ja valmistustekniikat
Miten narratiivisuus vaikuttaa valtaan ja aikakäsitykseemme?
Miten oikeudenmukaisuuden ja etuoikeutuksen kokemus muovaa käyttäytymistä ja yhteiskunnallisia suhteita?