Tutkimuksissa on useaan otteeseen havaittu, että ne, jotka kokevat itsensä oikeutetuiksi, eivät yleensä reagoi tavanomaisiin motivointikokeisiin kuten muut. Tämä on erityisen ilmeistä Zitek ja Jordanin tutkimuksessa, jossa yritettiin muokata kokeen puitteita niin, että ohjeet nähtäisiin itselle vähemmän rasittavina. He antoivat ohjeet vähemmän kontrolloivalla tavalla ja jopa uhkasivat rangaistuksilla niiden noudattamatta jättämisestä. Silti ihmiset, jotka sijoittuivat korkealle oikeutuksen asteikolla, eivät muuttaneet käytöstään. Zitek ja Jordan päätyivät siihen, että oikeutettu yksilö pitää ohjeita epäoikeudenmukaisena pakotteena: "He mieluummin kärsivät itse (esimerkiksi saavat rangaistuksen), kuin suostuvat johonkin epäoikeudenmukaiseen". Tämä havainto vahvistaa aiempia tutkimustuloksia siitä, että oikeutuksen kokemus voi helposti liittyä siihen, että yksilö uskoo itseään kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, erityisesti silloin, kun kyse on ohjeista ja sääntöjen noudattamisesta.

Tutkimuksessa oikeutuksen kokemus ei rajoitu vain henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten varallisuuteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, vaan se ilmenee myös siinä, kuinka yhteiskunnallisia sääntöjä ja oikeudenmukaisuutta tulkitaan eri tavoin hierarkian tasoilla. Jos katsomme tätä tutkimustulosta laajemmin, se tuo esiin tärkeän näkökulman siitä, että oikeutuksen kokemus on monesti yhteydessä siihen, miten säännöt ja oikeudenmukaisuuden tulkinnat vaihtelevat sosiaalisessa hierarkiassa. Se ei ole pelkästään luokka-, varallisuus- tai sukupuolikysymys, vaan se voi syntyä missä tahansa ryhmässä, jossa yhteiset säännöt ja oikeudenmukaisuuden käsitteet soveltuvat eri tavoin eri tasoilla.

Esimerkiksi tutkimuksessani Trumpin lähipiirin ammatillisista vuorovaikutuksista on käynyt ilmi, että oikeudenmukaisuuden väitteet ovat keskeinen tapa, jolla oikeutuksen kokemus ilmenee käytännössä. Trumpin ympäristössä oikeutuksen ilmaus on usein yhteydessä jatkuvaan "oikeudenmukaisuuden" arviointiin, jossa säännöt joustavat ja sovelletaan toisiin, mutta ei itseensä. Tämä ilmenee erityisesti Paul Manafortin ja Michael Cohenin teoissa, jotka ovat esimerkkejä tästä oikeutuksen ja uhriutumisen yhteydestä.

Paul Manafort oli pitkään toiminut valkoisen kauluksen rikollisena ja tunnettu monista laittomista toiminnoistaan, ennen kuin hän liittyi Trumpin kampanjaan. Manafortin elämäntyylissä, joka oli täynnä ylellisiä vaatteita ja koristeellisia esineitä, oli nähtävissä tarve nostaa itseään arvostetuksi ja pysyä yhteiskunnan huipulla. Hänen kohdallaan oikeutuksen kokemus ei rajoittunut pelkästään varallisuuteen, vaan liittyi siihen, kuinka hän koki, että hänen asemaansa pitäisi kohdella erityisesti. Tämä ilmeni erityisesti silloin, kun hän rikkoi sääntöjä ja törmäsi lain kanssa ilman tuntuvia seurauksia.

Manafortin tapauksen tarkastelu tuo esiin sen, että oikeutuksen kokemus ei ole vain yksilöllinen, vaan myös yhteiskunnallinen ilmiö. Manafort, kuten monet muutkin Trumpin ympäristössä, omaksui uhriutumisen asenteen ja koki itsensä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Tällainen asenne ei ollut vain henkilökohtainen vaan myös kollektiivinen, sillä se liittyi osaksi Trumpin kannattajakunnan yleistä suhtautumista mediaan ja poliittiseen eliittiin, joka heidän mielestään oli jatkuvasti heitä vastaan. Tämä “uhriutumisen” asenne voidaan nähdä laajempana poliittisena strategiana, joka loi illuusion siitä, että valtaapitävät tahot olivat aina heidän elintärkeiden oikeuksiensa vastaisia.

Yksi tärkeä piirre tässä kontekstissa on myös se, kuinka valta ja etuoikeudet linkittyvät toisiinsa. Manafortin ja muiden Trumpin ympärille kerääntyneiden henkilöiden elämäntyyli ja asenteet voivat vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna absurdilta, mutta niiden taustalla on syvempi ymmärrys siitä, miten yhteiskunnallinen hierarkia luo tietynlaista oikeutusta. He kokivat, että heille kuuluivat erityiskohtelu ja poikkeus, ja että säännöt eivät saisi koskea heitä samalla tavalla kuin tavallisia kansalaisia.

Mikäli oikeutuksen kokemus nähdään osana yhteiskunnallista rakennetta, se ei ole pelkästään yksilön psykologinen tila, vaan osa yhteiskunnallista dynamiikkaa. Sen vaikutukset ovat laajempia ja näkyvät siinä, miten säännöt tulkitaan eri tavoin eri ryhmissä. Erityisesti korkeassa asemassa olevat yksilöt voivat kokea säännöt rasitteena, joka rajoittaa heidän erityiskohteluaan, ja siksi he voivat olla halukkaita rikkomaan niitä, jos se palvelee heidän etujaan. Tämä on ilmiö, joka ei ole rajoittunut vain yksittäisiin henkilöihin, vaan voi muovata koko yhteiskunnallista keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja vallan jakautumisesta.

Miten pandemiaa käsiteltiin talouspolitiikassa ja kansallisessa strategiassa Yhdysvalloissa keväällä 2020?

Kevään 2020 aikana Yhdysvalloissa käyty keskustelu koronapandemian hallinnasta oli monivaiheinen ja täynnä jännitteitä, joita leimasi ristiriitaisten taloudellisten ja terveydellisten prioriteettien tasapainoittelu. Presidentti Donald Trumpin hallinto otti käyttöön Imperial Collegen mallin mukaista kohtuullista lieventämistä maaliskuussa, vaikka taustalla pyöri myös kaksi muuta vaihtoehtoista lähestymistapaa. Nämä mallit, jotka joko suosivat rajoitusten lieventämistä nopeammin tai jopa tartunnan vapaata leviämistä, olivat keskenään vastakkaisia, mutta silti keskustelussa olivat vahvasti esillä.

Huhtikuussa monet Valkoisen talon neuvonantajat ennustivat talouden elpymistä jo kesäksi, vaikka tämä aikaraja oli huomattavasti aikaisempi kuin Imperial Collegen ennustama kohtuullisen lieventämisen aikaraja, mutta linjassa muiden, rajoituksia lähes poistavien mallien kanssa. Trump itse kommentoi huhtikuussa, että hän oli miettinyt myös vaihtoehtoa, jossa koronalle annettaisiin mahdollisuus levitä vapaasti, jolloin viruksen tuhoisimmat seuraukset olisivat jääneet ennusteiden mukaisiksi – 1,6-2,2 miljoonaa kuolemaa. Hän hylkäsi tämän ajatuksen, pitäen sitä liian kohtalokkaana. Tällöin Trumpin päätös heijasti hänen henkilökohtaista arvioaan talouden ja terveyden välisestä tasapainosta, jonka hän ilmensi sanoen, että vaikka "ehkä pitäisikin vain ratsastaa sen läpi", kuolleisuuden määrä oli mahdoton hyväksyä.

Tässä tilanteessa Trumpin hallinto joutui käymään jatkuvaa taistelua julkisuuden ja taloudellisen tilanteen hallinnan suhteen. Vaikka terveysasiantuntijat suosittelivat hitaampaa ja asteittaista lieventämistä yhdistettynä liittovaltion tukeen yrityksille ja yksityishenkilöille, hallituksen linja oli alusta asti kova: talous oli avattava mahdollisimman pian, jotta vältettäisiin syvempi taloudellinen kriisi. Tämä linja tuli esille myös presidentin väitteissä, joiden mukaan talous palautuisi nopeasti ja virus olisi "ihan kohta hallinnassa". Talouden toipuminen heinä-elokuussa, markkinoiden vakautuessa ennen pandemiaa ennustetuille tasoille, nähtiin poliittisena voittona. Samalla Trumpin hallinto yritti vähätellä viruksen vakavuutta ja kiistää kuolleisuuden suhteen tehtyjä arvioita.

Tässä vaiheessa talouspolitiikka ja viruksen torjunta saivat voimakkaasti poliittisia ja ideologisia piirteitä. Taloudelliset "voitot", kuten osakemarkkinoiden elpyminen, saivat korostetun aseman, kun taas kuolemantapaukset ja sairastumiset jäi vähemmälle huomiolle. Tämä asetti uudenlaisen jakolinjan Yhdysvalloissa, jossa pandemian hoitoa ja siihen liittyviä kustannuksia alettiin käyttää puoluepoliittisena työkaluna. Republikaaneilla oli vahva käsitys siitä, että talous saatiin "oikealle uralle" Trumpin johdolla, kun taas demokraattiset kuvernöörit saivat syytöksiä viruksen hallinnan epäonnistumisesta.

Myös viruksen vaikutukset eri väestöryhmiin nousivat esiin keväällä 2020. Tieteelliset tutkimukset paljastivat, että vähemmistökansojen, erityisesti mustien ja latinalaisamerikkalaisten, riski sairastua ja kuolla koronavirukseen oli huomattavasti suurempi kuin valkoihoisilla. Tämä tieto, joka tuli esiin huhtikuun alkupuolella, sai aikaan lisää jännitteitä ja erimielisyyksiä hallinnon ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa. Trumpin hallinnon reaktio tähän oli kuitenkin ristiriitainen, sillä hän viittasi virukseen ensisijaisesti "sinisen osavaltion ongelmana", jossa suuret tautikeskittymät olivat löytyneet demokraattisesti johdetuista alueista, kuten Kaliforniasta ja New Yorkista. Tämä retoriikka heijasteli poliittista jakautumista, jossa pandemiaa käsiteltiin ensisijaisesti puoluepoliittisena kysymyksenä.

Tämän rinnalla syntyi myös vähemmistöjen ja maaseudun asukkaiden kokemuksia eristävä näkemys, jonka mukaan koronavirus koskisi pääasiassa suuria kaupunkeja, eikä olisi suuri uhka maaseudulle tai punaisille osavaltioille. Kuitenkin pandemia levisi nopeasti kaikille alueille, ja hallinnon varhainen reagointi oli monin paikoin liian hidas tai tehottomasti koordinoitua, erityisesti niillä alueilla, joilla hallitukset olivat avanneet talouden liian aikaisin.

Mikäli haluaa ymmärtää pandemian poliittista dynamiikkaa tarkemmin, on huomioitavaa, että taloudellisen elpymisen ja viruksen leviämisen hallinnan välillä ei ollut vain teknisiä eroja, vaan myös syvällisiä ideologisia erimielisyyksiä. Demokratian ja republikaaneiden eroava käsitys siitä, miten virusta pitäisi hoitaa ja mitä se merkitsee yhteiskunnan eri osille, on ollut keskeinen tekijä pandemian aikana kehittyneissä poliittisissa narratiiveissa. Tämä ei ole vain talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan se on myös kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kysymys, joka vaikuttaa yhä laajasti Yhdysvaltojen kansallisiin keskusteluihin ja politikoihin.

Miten Trumpin hallinto loi syvällisen jakautuman ja hyödyntäen populismia loi uudenlaisen poliittisen ja moraalisen laskentatavan

Trumpin hallinto loi strategisen kauppatavan julkisen terveyden ja talouden terveyden välille, kun käytiin läpi pandemian vaikutuksia. Heti pandemia-alun jälkeen havaittiin, että suurin osa "välttämättömistä työntekijöistä", jotka olisivat valmiita ottamaan riskin palatakseen talouden avautuessa, olivat etnisiä vähemmistöjä. Trumpin hallinto vaati, että osakemarkkinoiden ja talouden elpyminen oli arvokkaampaa kuin näiden elämien menetys. Tällä tavoin hallitus oli valmis ohittamaan pandemian inhimillisen hinnan ja loi poliittisen ja moraalisen laskentatavan, jossa mustien ja ruskeiden ihmisten, jotka saivat COVID-19:sta kuolettavan taudin, kuolemat eivät tulleet laskuihin. Tämä oli osa laajempaa prosessia, jossa hallinto rakensi ja puolusti syvää eroavuutta, joka määritteli, keiden ihmisten ihmisarvo oli tunnustettu ja keiden ei.

Trumpin hallinnon kehittyessä, J. C. Salyer tarkastelee tätä eroa, jota voidaan pitää "kuilun viivana" (Boaventura de Sousa Santosin käsite), joka jakaa ne, joiden ihmisyys on tunnustettu, ja ne, joita pidetään ei-inhimillisinä. Tämä kuilu oli tärkeä osa Trumpin politiikkaa, jossa pyrittiin riistämään maassa olevilta ei-kansalaisilta edes ne vähäiset oikeudet ja suojaavat lain kirjaimet, joita he saattoivat vielä käyttää Yhdysvalloissa. Tämän politiikan seurauksena tuli useita kiistanalaisia toimia, kuten muslimitoteutus, rajaseinän rakentaminen ja perheiden erottaminen, jotka kaikki vahvistivat tätä kuilua kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä. Näillä toimilla pyrittiin syventämään eroa, joka jakaisi ihmiset kahteen luokkaan: ne, joiden ihmisarvo oli tunnustettu ja ne, joita ei pidetty täysivaltaisina kansalaisina.

Tässä yhteydessä Trumpin suorasukainen puhe, jossa hän avasi keskustelua ksenofobisilla ja rasistisilla kommenteilla, alkoi resonoiida monilla paikoilla maailmassa. Esimerkiksi Nigeriassa, jossa korruptio on suuri ongelma, Trumpin tavassa puhua "totuudesta" tuli ymmärrettäväksi. Donald Trumpin katsottiin puhuvan suoraan ilman kaunistelua, mikä oli erityisesti Nigerian Igbokansan silmissä arvostettu piirre. Vaikka Trumpin puheet Afrikasta olivat loukkaavia, hänen antama kuvansa korruption vastaisena taistelijana resonoi Igbokansan keskuudessa, joka koki Trumpin puheessa olevan totuuden, vaikka se oli täynnä vääristymiä ja epäkohtia.

Bolsonaro, Brasilian "tropiikkien Trump", käytti samanlaista puhetapaa ja taktiikkaa kuin Trump. Hän esitti itsensä kansan kieltäjänä ja korruption vastustajana, mutta samalla hän hyödynsi sosiaalista mediaa tehokkaasti. Bolsonaro osasi käyttää oikeistolaista polarisaatiota hyväkseen ja muotoili itsensä vastavoimaksi vasemmistolaisille liikkeille, kuten feminismille ja antirasismille. Hänen kykynsä ohjata keskustelua sosiaalisen median avulla piilotti monia hänen toimensa epäonnistumisia, erityisesti COVID-19-pandemian hoidossa ja korruptiotutkimuksissa, joita kohdistettiin häneen ja hänen perheeseensä.

Myös Trumpin ihailu Venäjän presidentti Vladimir Putinia kohtaan ei ollut pelkästään ihailua vahvatahtoista johtajaa kohtaan, vaan se ilmensi Trumpin mieltymystä Putinin tapaan käyttää manipuloivaa valtapeliä. Tämän kaltainen autokraattinen korruptio ilmeni muun muassa Krimin liittämisessä Venäjään vuonna 2014. Samalla tavalla Trump käytti valtion voimaa ja disinformaatioita tukahduttaakseen mustien elämien liikkeet ja oikeutetut mielenosoitukset Yhdysvalloissa. Tämä osoitti, kuinka vahva johtaja voi manipuloida kansalaisiaan omien tavoitteidensa edistämiseksi ja käyttää valtiota keinona hallita poliittista tilaa.

Tässä yhteydessä tärkeä huomio on se, kuinka populistinen retoriikka, joka viittaa syvään jakautuneisuuteen ja poliittiseen polarisaatioon, luo häiriötekijöitä ja varjostaa objektiivista totuutta. Trumpin hallinto ja sen seuraajat ovat onnistuneet muovaamaan kansakunnan keskustelua tavalla, joka ei perustu totuuteen, vaan tunteisiin, peloille ja vihalle. Tämä antaa esimerkin siitä, kuinka helposti kansalliset ja kansainväliset politiikat voivat nojata epäselvyyksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Sosiaalinen media on tullut keskeiseksi välineeksi poliittisten johtajien toimesta, kun he käyttävät sen valtaa tavoittaakseen suuria massoja. Bolsonaro ja Trump käyttivät kumpikin taitavasti sosiaalista mediaa hyväkseen luodakseen polarisoituneita ja äärimmäisiä keskusteluja. Tämä on luonut uudenlaisen politiikan, jossa totuus ja faktat eivät ole enää keskiössä, vaan enemmänkin se, mitä ihmiset haluavat uskoa ja miten he voivat tunnistaa itsensä tietynlaisten kertomusten kautta.

On tärkeää muistaa, että tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä, jossa totuus on helposti manipuloitavissa ja valheita voi levittää vapaasti, kansalaisilla on vastuu kyseenalaistaa saamaansa tietoa ja analysoida politiikan syvempiä tarkoitusperiä.

Miten "Lock her up!" -huuto kehittyi ja ilmensi poliittista ilmapiiriä Yhdysvalloissa Trumpin aikakaudella?

"Lock her up!" -huuto, joka nousi merkittäväksi osaksi Yhdysvaltain presidentinvaaleja 2016, kantoi mukanaan paitsi poliittista viestiä, myös syvällisiä kulttuurisia ja sukupuolittuneita ulottuvuuksia. Sen synty ja elinkaaren jatkuminen osoittavat, kuinka julkinen diskurssi ja syytökset korruptiosta, valta-asemien väärinkäytöksistä ja henkilökohtaisista intresseistä voivat muovata poliittista ympäristöä ja sukupuolten välisiä jännitteitä.

Kritiikki Hillary Clintonin toimintaa kohtaan, erityisesti hänen sähköpostiskandaalinsa johdosta, johti siihen, että hänen poliittiset vastustajansa huusivat "Lock her up!" viitaten siihen, että Clinton oli väärinkäyttänyt virkaansa. Flynn puolestaan puolusti itseään väittäen, että jos hän olisi tehnyt edes kymmenesosan siitä, mitä Clinton oli tehnyt, hän olisi ollut vankilassa. Tämä syytös oli kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että Flynn itse oli tunnustanut valehdelleensa FBI:lle Venäjän viranomaisten kanssa yhteyksistä ja ollut mukana lobbaamassa Turkin hallituksen puolesta. Näistä teoista huolimatta hän sai armahduksen presidentti Trumpilta ennen kiitospäivää 2020. Näiden henkilökohtaisten ja institutionaalisten suosionosoitusten myötä korruptiosyytökset eivät kuitenkaan tarttuneet samalla tavalla Flynniin kuin Clintoniin.

Korruptio itsessään määritellään yleisesti julkisten varojen tai resurssien väärinkäytöksi yksityisten etujen ajamiseksi, mutta tämä määritelmä edellyttää tarkkaa rajanvetoa julkisen ja yksityisen sfäärin välillä. Kysymys siitä, missä menee tämä raja ja kuinka tietyt toimet luokitellaan sen rikkomiseksi, on keskeinen osa poliittista keskustelua ja kulttuurista käsitystä korruptiosta. Sarah Muir ja Akhil Gupta tuovat esiin, kuinka korruption käsitteen historialliset juuret liittyvät eurooppalaisiin ja imperialistisiin hankkeisiin, joissa julkinen sfääri on nähty maskuliinisena ja yksityisten etujen ilmentäminen julkisessa sfäärissä feminiinisenä.

Korruption ja valta-aseman väärinkäytön käsitteet liitetään helposti naisiin, sillä naiset, jotka ilmaisevat yksityistä etuaan julkisesti, saattavat joutua kohteeksi moraaliselle tuomiolle, joka liittyy heidän sukupuoleensa. Susan Galin analyysi julkisen ja yksityisen sfäärin suhteesta havainnollistaa hyvin tämän dynamiikan. Galin mukaan nämä sfäärin erot eivät ole erityisiä paikkoja tai instituutioita, vaan pikemminkin joustavia ja usein pakottavia tapoja tulkita ihmisiä, esineitä tai tiloja. Naispuolisten julkisten hahmojen pienetkin epäkohdat voivat helposti kääntyä laajaksi korruptiotarinaksi, jossa epäjohdonmukaisuus tai tekopyhyys muuttuu vakavaksi rikokseksi.

Tämä diskurssi näkyy erityisesti siinä, miten "Lock her up!" -huuto kiertää ja saa uusia merkityksiä naisten kohdalla. Aluksi se liitettiin Hillary Clintonin henkilökohtaiseen hyötyyn hänen poliittisen aseman väärinkäytön takia, mutta myöhemmin huuto sai uuden elämän muiden naisten kohdalla, joita syytettiin "korruptiosta" pelkästään siksi, että he olivat näkyviä tai auktoriteetteja julkisessa tilassa.

Esimerkiksi #MeToo-liike, joka alkoi paljastuksista seksuaalisesta ahdistelusta elokuvateollisuudessa Harvey Weinsteinin tapauksessa, nosti esiin järjestelmällisen seksuaalisen häirinnän ja valta-aseman väärinkäytön erityisesti naispuolisia julkisuuden henkilöitä kohtaan. Liikkeen laajentuessa Trumpin oma historia seksuaalisesta ahdistelusta jäi vähälle huomiolle, koska hänen tukijansa sivuuttivat sen vain "miesten pukuhuoneen vitsinä". Kuitenkin kun Trump nimitti Brett Kavanaugh'n Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomariksi, hänen nimityksensä herätti voimakkaan keskustelun, kun hänet syytettiin seksuaalisesta ahdistelusta, joka ulottui hänen nuoruusvuosiinsa. Tämä herätti sekä kansallista että kansainvälistä huomiota ja johti siihen, että Kavanaugh’n tukijat alkoivat syyttää häntä väärin syytetyksi ja kääntämään huomiota itseensä.

Tämä syytöksistä kääntäminen, jossa huoli syytetyistä käännetään myötätunnoksi heitä kohtaan, on tunnettu termillä "himpathy". Kavanaugh'n nimityksestä seurannut julkinen reaktio, jossa Trump itse esitti Kavanaugh'n ja syytettyjen naisten osia, johti "Lock her up!" -huudon elpymiseen. Tällöin huuto ei enää kohdistunut vain Clintonin kaltaisiin naisiin, vaan myös muihin julkisuuden henkilöihin, jotka syytettiin korruptiosta pelkästään olemalla liian näkyviä tai auktoriteetteja.

Tämä ilmiö osoittaa, kuinka kulttuurinen ja poliittinen ilmapiiri voi muovata sukupuolittuneita käsityksiä ja syytöksiä, ja kuinka tämä diskurssi liittyy syvälle juurtuneisiin sukupuolirooleihin ja valtasuhteisiin yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa vallitseva asenne naispuolisia julkisia henkilöitä kohtaan, jotka ylittävät tietyt rajat näkyvyydellä ja auktoriteetilla, voi tuottaa väärinkäsityksiä ja tuomioita, jotka ovat sukupuolisesti latautuneita ja kulttuurisesti värittyneitä.

Miten ei sanojen, vaan kysymysten avulla voi muuttaa "ei" vastauksen "kylläksi"?
Miten yrityksen nimi ja oikeudellinen muoto vaikuttavat menestykseen?
Miten ymmärtää rajattomien, kasvavien ja supistuvien jonoiden ominaisuuksia ja niiden vaikutuksia avaruuden rakenteisiin?
Miten hoitaa hedelmäkasveja ja yrttejä: Vinkkejä kasvinhoitoon
Mikä rooli perinteisillä republikaanisilla haasteilla on Trumpin aikakaudella?