Tieteet ovat pitkään nojautuneet erilaisten lähestymistapojen ja metodologioiden käyttöön, erityisesti luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välillä. Luonnontieteiden paradigmat ovat usein olleet tärkeitä objektiivisen tiedon luomisen mallina, mutta tämä yksipuolinen keskittyminen kvantitatiivisiin, kokeellisiin menetelmiin on rajoittanut mahdollisuuksia ymmärtää syvällisesti monimutkaisempia, kvalitatiivisia ilmiöitä. Esimerkiksi yhteiskuntatieteet, joissa tutkitaan ihmisluonteen ja yhteiskuntarakenteiden vivahteita, eivät aina sovellu samaan, kapeaan kokeelliseen metodologiaan, joka hallitsee luonnontieteitä. Tämä ero on johtanut siihen, että tieteiden väliset rajat, kuten kovat ja pehmeät tieteet, objektiiviset ja subjektiiviset lähestymistavat, ovat olleet keskustelun keskiössä.

Tait (2019) esittää, että yhteiskuntatieteet eivät voi täyttää samoja epistemologisia kriteerejä kuin luonnontieteet, ja siksi niillä on erilainen rooli. Hänen mukaansa yhteiskuntatieteiden luonnontieteellistä lähestymistapaa ei voida soveltaa ilman, että se kapeuttaa heidän tutkimusalueensa ja estää ymmärryksen synnyn ihmisten ja yhteiskuntien monimutkaisista dynamiikoista. Tämä koskee erityisesti taloustieteiden neoklassista suuntausta, jossa deduktiivinen matemaattinen formalismi on johtanut siihen, että yhteiskunnan ja politiikan ihmislähtöisiä ulottuvuuksia ei pystytä tutkimaan merkityksellisellä tavalla. Pyrkimys jäljitellä fysiikkaa on johtanut siihen, että sovelletaan epäsopivia epistemologioita, ja tieteellisen käytännön kehitys on ajautunut dogmaattisiin suuntauksiin.

Kuitenkin Tait'n ja Bentonin (1998) mukaan myös luonnontieteissä on epäilemättä rajoituksia kokeellisten metodien soveltamisessa. Esimerkiksi Darwinin evoluutioteoria ei syntynyt kontrolloiduissa kokeissa, vaan kenttätutkimusten ja havainnoinnin kautta. Tämä osoittaa, että tiedon luomisessa ei aina ole tarpeen käyttää kokeellista menetelmää, ja se kyseenalaistaa ajatuksen siitä, että kokeellisuus olisi luonnontieteiden ainoa oikea metodologinen lähestymistapa. Erityisesti yhteiskuntatieteet voivat käyttää muita lähestymistapoja, kuten "retroduktiota" ja transcendentaalista argumentaatiota, jotka ottavat huomioon avoimet järjestelmät ja niiden monimutkaisuuden (Danermark et al. 2019; Lawson 1997).

Tärkeä osa tiedonluomisen prosessia on se, että yhteiskuntatieteet ja luonnontieteet jakavat monia metodologisia piirteitä, kuten kenttätyön ja laadullisen tutkimuksen, jotka ovat keskeisiä eläinkäyttäytymisen tutkimuksessa ja etnografisessa tutkimuksessa. Näiden kahden tieteenalan väliset raja-aitoja ei pitäisi nähdä yhtä tiukkoina kuin usein ajatellaan, koska molemmat tieteet kohtaavat samanlaisia haasteita tutkittaviensa ilmiöiden tulkitsemisessa.

Erityisesti ihmisten käyttäytyminen tuo lisää haasteita, sillä ihmiset tulkitsevat ja ymmärtävät maailmaa omalla tavallaan, mikä tekee heistä erityisen tutkimuskohteen. Yhteiskuntatieteissä tämä tuottaa kaksinkertaisen hermeneutiikan haasteen: tutkijat tulkitsevat ihmisten käsityksiä maailmasta, mutta ihmiset itse tekevät samanlaisen tulkinnan maailmasta. Tällöin tulkinnan kerroksellisuus lisää monimutkaisuutta ja vaatii erityistä huomiota, ettei tutkimuksessa jäädytetä pelkästään pintatasolle, vaan huomioidaan myös elämän materialistiset ulottuvuudet, kuten köyhyys, sorto ja kärsimys, jotka ovat olleet keskeisiä kriittisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kohteina.

Luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden yhdistävä tekijä on, että molemmat alaiset tutkivat elollisia ja elottomia järjestelmiä, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Eläinten ja ihmisten käyttäytymisen tutkimus osoittaa, että myös biologit, ekologit ja eläinkäyttäytymisen tutkijat kohtaavat samanlaisia metodologisia ja ontologisia kysymyksiä kuin yhteiskuntatieteilijät. Tämä rikkoo perinteisiä käsityksiä siitä, että ihmisten ja muiden eläinten käyttäytyminen olisi täysin erillistä, ja että vain ihmisten toiminta olisi tutkittavissa yhteiskuntatieteiden keinoin.

Tieteen luonteen ymmärtämiseksi on tärkeää huomata, että tiedon luominen ei perustu vain yksittäisten metodologisten valintojen tekemiseen, vaan myös siihen, miten valitut lähestymistavat suhteutuvat tutkittavaan todellisuuteen. Kysymys ei ole siitä, että yhteiskuntatieteilijöiden pitäisi alkaa harjoittaa luonnontieteellistä metodologiaa, vaan siitä, että molemmat tieteenalat voivat käyttää laajempaa metodologista työkalupakkia, joka ulottuu perinteisen kokeellisen empirismin ulkopuolelle. Esimerkiksi evoluutiobiologiassa, ekologiassa ja paleontologiassa käytettävät kenttätutkimusmenetelmät voivat olla yhtä tärkeitä ja informatiivisia kuin laboratoriossa tehtävät kokeet, ja ne avaavat uudenlaista ymmärrystä elämän ja yhteiskunnan toiminnasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että tieto ei ole absoluuttista eikä kaiken tiedon luomisen lähtökohtana ole absoluuttinen objektiivisuus. Tieto on usein suhteellista ja kontekstuaalista, ja siksi tieteiden tulee arvioida kriittisesti omia menetelmiään ja teorioitaan. Tämä ei tarkoita täydellistä relativismia, vaan ennemminkin sen ymmärtämistä, että kaikki tiede on rajallista ja täynnä valintoja, jotka vaikuttavat tutkimuksen suuntaan ja lopputuloksiin.

Miten tiedonmuodostus ja tieteellinen kehitys etenevät?

Schumpeterin lähestymistapa tieteelliseen tutkimukseen perustuu loogiseen empirismiin ja verifioitavuuden kriteeriin, joka määrittelee tiedon tieteellisyyden. Hänen mukaansa tutkimusmenetelmät ja fakta-analyysit voivat olla vain sellaisia, jotka ovat tarkistettavissa havainnoilla tai kokeilla. Tätä menetelmää seuraamalla voidaan päästä objektiivisiin totuuksiin, vaikka Schumpeter myöntää, että ideologinen vinouma, faktojen vääristely ja arvot voivat estää tämän prosessin. Tiedon tuottaminen ja sen tarkistaminen ovat siis osittain sosiaalisia ja kulttuurisesti määriteltyjä prosesseja, jotka vaikuttavat tiedeyhteisön sisäisiin normeihin ja uskomuksiin.

Schumpeterin näkemys tieteellisen tiedon luonteesta ja kehityksestä liittyy eräänlaiseen keskinäiseen ristiriitaan: vaikka hän kannatti empiiristä ja objektiivista lähestymistapaa, hän tunnusti myös, että tiede ei ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista ja ideologisista vaikuttimista. Tieteellisen tiedon tuottaminen ei ole pelkästään rationaalista ja objektiivista analyysiä, vaan siihen liittyy myös sosiaalinen ulottuvuus, joka muovaa, miten tiedeyhteisö kokee ja hyväksyy tiedon.

Schumpeter erottelee tieteellisten sääntöjen ja käytäntöjen kaksi tasoa: epistemologisen ja sosiologisen. Epistemologinen taso liittyy siihen, miten tiede käytännössä tuottaa ja tarkistaa tietoa loogisesti ja empiirisesti, kun taas sosiologinen taso käsittelee sitä, miten tieteentekijöiden yhteisö toimii ja miten yhteisön sisäiset säännöt, arvot ja uskomukset vaikuttavat siihen, mitä tiedoksi hyväksytään ja miten se kehitetään. Schumpeter oli tietoinen siitä, että tieteellinen yhteisö toimii tiettyjen sääntöjen mukaan, mutta myös sen, että nämä säännöt eivät ole universaaleja tai muuttumattomia.

Tässä suhteessa Schumpeterin näkemykset muistuttavat osittain Neurathin käsitystä tiedon kehittymisestä. Neurath käytti usein metaforaa, jossa tiedon kehittämistä verrattiin alukseen, jota rakennetaan uudelleen meren keskellä. Aluksen rakenteita vaihdetaan yksi kerrallaan ilman, että alusta koskaan päästään purkamaan kokonaan. Tämä jatkuva muutoksen ja rakennemuutoksen prosessi kuvastaa tieteen kehitystä, jossa vanhat ideat hylätään ja uusia rakennetaan niiden päälle. Tiedon muutos on siis jatkuvaa ja progressiivista, mutta samalla se säilyttää yhteyden aikaisempaan tietämykseen.

Kuhn puolestaan kehitti paradigman käsitteen, jonka mukaan tieteellinen kehitys etenee normaalin tieteen ja vallankumouksellisten tieteellisten muutosten kautta. Normaalitiede vie eteenpäin hyväksytyn paradigman puitteissa, mutta vallankumouksellinen tiede syntyy silloin, kun vanha paradigma ei enää pysty selittämään tieteellisiä anomalioita. Uusi paradigma syntyy, kun riittävä määrä tutkijoita alkaa hyväksyä sen ja vanha paradigma hylätään. Kuhn näkee, että tieteen yhteisö määrittelee, mikä on tiedon validiteetti, ja tämä yhteisön rooli tiedon kehityksessä on keskeinen.

Neurathin ja Kuhnin teoriat muistuttavat toisiaan, mutta samalla niillä on eroja. Neurath oli kiinnostunut luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden yhtenäisyydestä ja kehitti ajattelutapaa, jossa tiedon tuottaminen on yhteisön jatkuvaa kehittämistä ja transformointia. Kuhn taas painotti paradigman käsitteen merkitystä ja sitä, kuinka tiedeyhteisön sisäiset normit vaikuttavat tieteen kulkuun.

Schumpeter, kuten Neurath ja Kuhn, tunnisti, että tiede ei ole vain abstrakti, rationaalinen prosessi, vaan se on vahvasti sidoksissa tieteenharjoittajien yhteisön normeihin ja uskomuksiin. Schumpeterin mukaan tiede siirtyy asiantuntevassa koulutuksessa, mutta samalla se saattaa myös rajoittaa ajattelua ja jähmettää tietyn ajattelutavan, mikä voi estää uusien ideoiden syntymistä. Tämän vuoksi Schumpeter varoittaa, että estetty muutos johtaa lopulta vallankumoukseen tieteessä.

Tieteellinen kehitys on siis prosessi, jossa tiedon määritelmiä ja periaatteita kyseenalaistetaan, hylätään ja kehitetään jatkuvasti. Tiede ei ole koskaan täysin objektiivinen, vaan se on monitasoinen prosessi, jossa tiedeyhteisön uskomukset, arvot ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat siihen, miten tietoa tuotetaan ja hyväksytään. Samalla tiede on jatkuvassa muutoksessa ja kehityksessä, ja tämä muutos on väistämätöntä, sillä tiedeyhteisö ei koskaan voi täysin eristää itseään yhteiskunnallisista ja kulttuurisista vaikuttimista.

Voiko ekologian analogioita käyttää yhteiskuntatieteissä?

Ekologisessa taloustieteessä on ollut taipumus lainata suoraan ja kriittisesti ekologiaa erityisesti järjestelmäajattelun osalta, kuten kestävyys, resilienssi ja koevoluutio. Esimerkiksi suuri analoginen siirto on tapahtunut metsäkosysteemien ymmärtämisen kautta. Tämän pohjalta on syntynyt kokonainen liike resilienssin ja adaptiivisen hallinnan ympärille. Alkuperäisen ajatuksen esitti Holling (2009 [1986]), ja hänen kaaviollisessa esityksessään käsiteltiin luovan tuhon käsitettä (joka myöhemmin hylättiin) viittauksella Marxiin ja Schumpeteriin. Holling (2009 [1986]: 95) esitti rohkeasti taulukon, jossa hän väitti olevan "mahdollisia analogioita ekosysteemin toiminnan ja muiden järjestelmien, kuten talouden, teknologian, instituutioiden ja psykologian, välillä." Alun perin ekologisiin käsitteisiin perustuvat teoriat siirrettiin väitteenä kyvystä selittää koko ihmisen ja yhteiskuntatieteiden kenttä.

Resilienssin liitto (Resilience Alliance) on sittemmin ottanut vastuulleen edistää ja laajentaa tällaisia analogioita, joissa ekosysteemien luonnolliselle muutokselle ominaisia rytmejä väitetään noudatettavan kaikkialla. Näin ollen ekosysteemien eri vaiheet – hyväksikäyttö, luova tuho (nykyisin nimeltään vapautuminen), uudelleenorganisoituminen ja uusintuminen – esitetään selitykseksi aina ihmisen psykologiasta yhteiskuntaan. Tässä kuitenkin piilee ristiriita: vaikka yhteiskunnalle ennakoidaan näiden luonnollisten rytmien mukautumista ja hallintaa, ihmiskunnan odotetaan myös kykenevän sopeutumaan ja mukautumaan, mikä puolestaan herättää kysymyksiä siitä, kuinka deterministisiä nämä luonnon rytmit voivat todella olla yhteiskunnan kannalta.

Samalla tavoin on ollut vakava yritys siirtää analogioita evoluutiobiologiasta. Kuten luvussa 6 todettiin, Veblen (1898) ja Marshall (1916 [1890]) väittivät, että taloustieteiden tulisi liittyä evoluutioteoriaan ja biologisiin tieteisiin, ja darwinilainen teoria on nähty oikeana analogiana taloudelle. Uudemmalla ajalla tämä on ilmennyt koevoluutiona, jota käytetään kuvaamaan ihmisen kehitystä (Goddard ym. 2019; Gowdy 1994; Kallis ja Norgaard 2010; Norgaard 1994a) ja sitä on edistetty ekologisen taloustieteen perustavana ajatuksena (Munda 1997). Koevoluution käsite syntyi alun perin selittämään perhosten ja kasvien välistä suhdetta (Ehrlich ja Raven 1964). Tämä käsite liittyy siihen, kuinka kunkin lajin geneettiset piirteet sopeutuvat toisten lajien hallitseviin piirteisiin. Biologisessa tieteessä "sopeutuneisuus" tarkoittaa lajien kykyä selviytyä ja lisääntyä, eli käytännössä lajin populaation kokoa.

Vaikka koevoluutioteorian soveltaminen on ollut valaisevaa esimerkiksi teollisen maatalouden ympäristövaikutusten analysoinnissa (Norgaard 1984), ajatus on viety liian pitkälle, kun väitetään, että arvot ja uskomukset ovat vain "sopeutumisen" asioita ja kulttuuriset piirteet ovat verrattavissa geneettisiin piirteisiin! Samankaltaisia ongelmia on ilmennyt evoluutiobiologian suoran analogian siirtämisessä myös institutionaalisen taloustieteilijän Hodgsonin (2008) työssä. Norgaard (1994a) ja Hodgson (2008) käyttävät paljon aikaa kritisoidakseen mekanistista fysiikan analogiaa uusklassiseen taloustieteeseen, mutta esittävät itse biologisen/evoluutioteorian vaihtoehdon. Monet heidän kritiikkinsä entistä, luonnontieteellistä analyysiä kohtaan näyttäisivät pätevän myös heidän omaan evoluutioteoreettiseen lähestymistapaansa, mutta tämä ei tunnu olevan heidän huomionsa kohteena.

Kapp (1961) korosti tarpeellisuutta oppia biologian ja yhteiskuntatieteiden välisistä yhteyksistä, mutta hän varoitti siitä, että ihmistä ja kulttuuria ei voida tarkastella evoluutioteorian valossa eikä biologian löydöksiä voida suoraan soveltaa yhteiskunnalliseen analyysiin. Tämä huomautus pätee myös siihen, että luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välinen analogioiden siirtäminen voi johtaa "reduktionismiin" ja väheksyä niitä laajoja kvalitatiivisia eroja, jotka ovat olemassa ihmiskunnan ja luontoon liittyvien käsitteiden välillä. Tämä tuo esiin sen, kuinka ihmisen toiminnan ja valintojen vapaus, tietoisuus ja tarkoitus ovat keskeisiä tekijöitä, joita ei voida selittää pelkästään luonnontieteellisten analogioiden avulla. Näin ollen on tärkeää ymmärtää, että vaikka ekosysteemien analogioiden käyttö voi tuoda uusia näkökulmia taloustieteeseen, se ei saa johtaa yhteiskunnan, kulttuurin ja inhimillisen toiminnan vähättelyyn tai yksinkertaistamiseen biologisiin tai fysikaalisiin malleihin.

Ekologisten analogioiden siirtäminen taloustieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin voi johtaa merkittäviin virhepäätelmiin, mikäli niitä ei käytetä harkiten ja rajoitetusti. On olennaista huomioida, että taloustieteiden ja yhteiskuntatieteiden objektiivinen tutkimus ei voi perustua pelkästään luonnontieteellisiin periaatteisiin, sillä yhteiskunnan ja biologisen maailman välillä on syviä rakenteellisia ja kvalitatiivisia eroja. Ihmiset eivät ole pelkkiä biologisia olentoja, vaan toimijoita, jotka tekevät valintoja, ja näitä valintoja ei voida täysin selittää biologisilla tai ekologisilla analogioilla. Tämän vuoksi on tärkeää, että ekosysteemien, evoluutiobiologian tai muiden luonnontieteellisten periaatteiden soveltaminen taloustieteissä ja yhteiskuntatieteissä ei johda niiden soveltamisen liialliseen yksinkertaistamiseen, sillä se saattaa jättää huomiotta inhimillisen toiminnan monimuotoisuuden ja sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet.

Miten uudet ympäristöpragmatismit muokkaavat luonnon ja talouden välistä suhdetta?

Uudet ympäristöpragmatismit, jotka korostavat markkinahintojen ja taloudellisten välineiden roolia luonnon suojelussa, ovat tulleet osaksi nykyistä ympäristödiskurssia. Näissä lähestymistavoissa luonnon arvo määritellään usein taloudellisen hyödyn ja resurssien tehokkaan käytön kautta. Tällöin ympäristönsuojelun tavoitteet eivät ole enää yksinään biologisen monimuotoisuuden tai ekosysteemien säilyttäminen, vaan luonnon varat nähdään yhä enemmän liiketoimintamahdollisuuksina, joiden avulla voidaan tuottaa taloudellista hyötyä. Tämä uusi ajattelutapa ei ole ongelmaton, sillä se voi johtaa siihen, että ympäristön suojelu ei perustu enää luonnon itsenäisiin arvoihin, vaan sen kykyyn tuottaa taloudellista voittoa.

Erityisesti ympäristönsuojelun ja luonnonvarojen taloudellinen arviointi, kuten biodiversiteetin rahallinen arvottaminen, on noussut keskiöön. Esimerkiksi Dasguptan raportti (2021) esittää luonnon pääoman arvioinnin neoklassisen taloustieteen näkökulmasta, mikä on saanut osakseen sekä tukea että kritiikkiä. Raportti on herättänyt ympäristöjärjestöjen, kuten Maailman Luonnonsäätiön (WWF), huomion, sillä se tarjoaa välineitä suurille investoinneille luonnonperustaisiin ratkaisuihin, jotka usein käytännössä tarkoittavat biodiversiteetin tuhoamisen korvauksia ja kaupallistamista. Tässä kontekstissa luonnonsuojelu on väline, jolla pyritään saavuttamaan taloudellisia tavoitteita, kuten kestävän kasvun tukemista.

Kuitenkin, vaikka tämä lähestymistapa voi näyttää houkuttelevalta, se ei ole ongelmaton. Perinteinen suojelutyö, jossa pyritään suojelemaan luontoa sen omien arvojen vuoksi, jää helposti yritysmaailman ja taloudellisten etujen varjoon. Ympäristönsuojelun tulisi edelleen pyrkiä säilyttämään luonnon monimuotoisuus, eikä vain asettaa sen arvoa markkinahintojen tasolle. Esimerkiksi biodiversiteettikompensaatiot, jotka ovat yhä yleisempiä, voivat käytännössä toimia niin, että ne tarjoavat yrityksille mahdollisuuden siirtää ympäristövahinkoja, mutta eivät varsinaisesti edistä luonnon suojelua.

Uuden ympäristöpragmatismit voivat myös jäädä huomiotta siltä osin, miten taloudelliset ja sosiaaliset voimat muokkaavat ympäristönsuojelua. Tämä ajattelutapa ei usein tutki tarkasti, miksi taloudelliset mallit eivät ole riittävän tehokkaita ottamaan huomioon luonnon arvoja ja sosiaalisia kustannuksia. Monet taloudelliset mallit, jotka pyrkivät arvioimaan luonnon arvoa, kuten hyödykekaupan analyysit ja hinnanmuodostus, jäävät kyseenalaisiksi, koska ne eivät käsittele yhteiskunnallisia ja ekologisia kustannuksia, joita talousjärjestelmämme luo. Koko uusi resurssitalousnäkökulma nojaa siihen oletukseen, että markkinahinnat voivat ratkaista resurssien allokoinnin ongelmat, vaikka samalla on tunnustettava, että ne eivät ole riittävän kattavia ympäristön arvon mittaamiseksi.

Tätä taustaa vasten on tärkeää huomata, että markkinahintojen, luonnon pääoman ja ekosysteemipalveluiden taloudellinen arvottaminen ei yksin riitä luomaan oikeudenmukaista ja kestävää ympäristönsuojelupolitiikkaa. On myös kiinnitettävä huomiota siihen, miten taloudelliset rakenteet ja poliittiset intressit muokkaavat ympäristönsuojelun tavoitteita ja toimenpiteitä. Jos ympäristönsuojelu perustuu vain taloudelliseen hyötyyn, se saattaa lopulta palvella suurten yritysten ja finanssialan etuja eikä niinkään luonnon ja köyhien suojelua.

Jatkossa on tärkeää ymmärtää, että luonnon ja talouden välinen suhde ei ole vain tekninen kysymys, vaan siihen liittyy syvällisiä poliittisia, sosiaalisia ja ekologisia ulottuvuuksia. Ympäristönsuojelu ei voi olla vain markkinoiden ohjaamaa, vaan se vaatii laajempaa pohdintaa ja yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä oikeudenmukaisuus, kestävyys ja tulevaisuuden hyvinvointi tarkoittavat.

Miksi back-gate -vahvistus parantaa vahvistimen suorituskykyä ja mitä rajoitteita sillä on?
Kuinka nestehukka ja elektrolyyttien tasapaino vaikuttavat harjoitteluun kuumassa ympäristössä?
Miksi Pachakuteq oli Inka-imperiumin todellinen perustaja?
Miten arvioida kalvopohjaisen vedenpuhdistuslaitoksen taloudelliset ja ympäristölliset vaikutukset?
Mikä on presidentin viran uudistamisen tarpeen taustalla?