Trumpin aikakauden tuoma presidentin toimivallan väärinkäyttö on selvästi osoittanut, kuinka merkittävästi yksilön valta ja toiminta voivat vaikuttaa Yhdysvaltojen poliittisiin rakenteisiin ja instituutioihin. On mahdollista, että presidentti Trumpin uhkaavat toimet ja hänen uhkansa perinteisille amerikkalaisille instituutioille päättyvät hänen lähdettyään vallasta, ja seuraava presidentti voi palata perinteisempään hallintotapaan, joka kunnioittaa oikeusvaltion periaatteita ja lainsäädännön rajoja. Tällöin voisi ajatella, että Trumpin aikaiset ongelmat olivat henkilökohtaisia eikä niillä olisi syvällistä, rakenteellista merkitystä, joka vaatisi laajempia uudistuksia. Me emme kuitenkaan jaa tätä näkemystä, sillä neljä syytä osoittavat, että presidentin viran uudistaminen on välttämätöntä.

Ensimmäinen syy on, että Trumpin aikakausi on paljastanut vakavia puutteita niissä lainsäädännöllisissä ja institutionaalisissa normeissa, jotka säätelevät presidentin viran käyttöä. Tietyt normit, kuten verotuksen, varallisuuden ja liiketoiminnan läpinäkyvyyttä koskevat käytännöt, ovat jääneet tehottomiksi, ja ne eivät voi jäädä presidentin henkilökohtaisen tahdon ja poliittisten hyötyjen varaan. Niitä tulisi vahvistaa lainsäädännöllisesti sitoviksi säädöksiksi, jotta ne eivät jää vaaleissa valittavan presidentin käsiteltäväksi sen mukaan, kuinka paljon hän tai hänen kampanjansa haluavat välttää poliittisia seurauksia. Tällaiset normit tulee vakiinnuttaa oikeusjärjestelmässä, jotta tulevaisuudessa presidentit eivät voi niitä vapaasti rikkoa omien etujensa mukaisesti.

Toinen syy on, että presidentin viran ongelmat eivät rajoitu pelkästään itse presidenttiin tai Valkoiseen taloon, vaan ne ulottuvat myös muihin hallinnon osa-alueisiin. Trumpin aikakauden kokemukset ovat paljastaneet vakavia puutteita muiden viranomaisten, kuten FBI:n, toiminnassa. Esimerkiksi presidentin ja hänen kampanjansa ympärillä käydyt tutkinnat, kuten Hillary Clintonin sähköpostikohun ja Trumpin kampanjan tutkinnan käsittely, paljastavat, kuinka oikeudellisten ja institutionaalisten normien puute voi johtaa epäselvyyksiin ja kiistoihin. Tällaiset tutkimukset voivat aina olla poliittisesti kiistanalaisia, mutta selkeämmät ja tiukemmat säännöt voisivat auttaa vähentämään näiden tilanteiden aiheuttamia ongelmia.

Kolmas syy on, että Trumpin presidenttiys ei ollut pelkästään yksittäinen ilmiö, vaan se oli osa laajempaa jakautuneisuutta Yhdysvaltain poliittisessa kentässä. Poliittinen polarisaatio ja jyrkät puoluerajat ovat jo pitkään horjuttaneet instituutioiden vakautta ja tehneet presidentin tehtävistä ja kongressin toiminnasta entistä vaikeampaa. Tämä on heikentänyt kykyä säätää merkittäviä lakeja ja johtanut siihen, että perustavanlaatuiset institutionaaliset käytännöt, jotka ennen tukivat politiikan tasapainoa, ovat murtuneet. Trumpin aikakauden normirikkomukset ovat vain yksi osa tätä suurempaa poliittista dynamiikkaa, jossa normit ovat saaneet väistyä, ja monet uskovat, että Trump oli yhtä lailla seuraus näistä rakenteellisista ongelmista kuin niiden syy.

Neljäs ja tärkeä syy on se, että vaikka Trumpin seuraajat saattavat olla enemmän valmiita kunnioittamaan perinteisiä normeja, amerikkalaiset saattavat edelleen valita presidenttejä, jotka epäilevät eliittejä tai jopa halveksivat niitä, jotka kyseenalaistavat asiantuntijuuden ja luovat vaihtoehtoisia faktoja. Tällaiset presidentit voivat hyökätä perinteisiä hallintotapoja vastaan ja ohittaa hallintokäytännöt, jotka rajoittavat heidän valtaansa. Vaikka nämä tulevaisuuden presidentit eivät ehkä toteuttaisi samanlaista Trumpin kaltaista politiikkaa, heidän hallintotaitonsa voivat olla terävämpiä, ja he voivat osata käyttää presidentin toimivallan työkaluja tehokkaammin kuin Trump.

On tärkeää huomata, että vaikka monet pitävät Trumpin karkeaa retoriikkaa ja huonoja tapoja merkityksettöminä, juuri nämä piirteet voivat heikentää presidentin viran luotettavuutta ja toimivuutta. Trumpin valinta ja hänen kampanjansa vetovoima olivat seurausta kansan turhautumisesta perinteisiin instituutioihin, mutta tämä ei tarkoita, että hänen käytöksensä pitäisi jäädä ilman seuraamuksia. Päinvastoin, presidentin asema on kansallinen luottamus, ja sen väärinkäyttö voi vakavasti vaarantaa hallinnon toimivallan ja yhteiskunnallisen koheesion.

Samoin, vaikka Trumpin aikakausi on paljastanut merkittäviä rakenteellisia ongelmia Yhdysvalloissa, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että tulevat presidentit voivat olla yhtä valmiita haastamaan perinteiset hallintotavat. Politiikan polarisaatio, instituutioiden toimivuus ja kansan luottamus hallintoon ovat tekijöitä, joita ei voida unohtaa. Nämä haasteet eivät ole ohi, ja vaikka uusi presidentti olisi vähemmän normirikollinen kuin Trump, se ei takaa, että presidentin toimivaltuuksia ja käytäntöjä ei tulisi edelleen kyseenalaistaa.

Miten Trump käytti armahdusvaltaansa poliittisiin tarkoituksiin ja henkilökohtaisiin etuihin?

Donald Trumpin presidenttikausi herätti paljon huomiota, ja yksi hänen käytännöistään, joka jäi erityisesti mieleen, oli armahdusvallan käyttö. Trumpin armahduskäytännöissä oli selviä poliittisia elementtejä, ja monet hänen armahduksistaan tuntuivat olevan suoraan yhteydessä hänen henkilökohtaisiin etuihinsa, kannattajiensa mielipiteisiin ja vastustajiensa heikentämiseen. Armahduksia ei myönnetty pelkästään lainvalvonnan virheiden korjaamiseksi, vaan niistä tuli eräänlainen väline kulttuurisodan ja poliittisten viestien välittämiseen.

Esimerkiksi vuonna 2017 Trump armahti Maricopa Countyn entisen sheriffin Joe Arpaion, joka oli tuomittu oikeuden halveksunnasta, koska hän oli rikkonut liittovaltion oikeuden määräyksiä ja jatkoi maahanmuuttajien syrjintää. Arpaion armahdus ei perustunut oikeudellisiin perusteisiin, vaan siihen, että hän oli ollut voimakkaasti Trumpin maahanmuuttopolitiikan kannattaja. Trump ei väittänyt, että Arpaion tuomio olisi ollut oikeusmurha tai että tuomio olisi ollut oikeudellisesti virheellinen. Sen sijaan hän perusti armahduksen Arpaion pitkään uraan julkisen palvelun parissa ja hänen sitoutumiseensa lakiin, joka oli lähellä Trumpin omia poliittisia tavoitteita. Armahduksella Trump halusi korostaa omaa linjaansa ja antaa viestin niille, jotka jakavat hänen näkemyksensä maahanmuutosta.

Samalla tavalla Trump käytti armahdusta muiden poliittisten liittolaistensa hyväksi. Esimerkiksi entinen republikaaninen kongressiedustaja Scooter Libby, joka oli tuomittu valehtelusta ja estämisestä, sai armahduksen Trumpilta. Trumpin mukaan Libby oli kohdellut epäreilusti ja häntä oli syytetty perusteettomasti. Vaikka Libby oli ollut osallisena suurempaan poliittiseen skandaaliin, Trumpin päätös armahtaa hänet oli osa hänen viestiään poliittisille kannattajilleen ja tietyille konservatiivisille piireille, jotka pitivät Libbyn tuomiota epäreiluna ja poliittisena kostona.

Samankaltaisia poliittisia viestejä Trump välitti armahduskäytännöillään myös Dinesh D'Souzan ja Rod Blagojevichin kohdalla. D'Souza oli ollut syytettynä laittomasta vaalikampanjan rahoittamisesta, mutta Trumpin mukaan häntä oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, koska hän oli ollut kriittinen Barack Obamaa kohtaan. Myöhemmin hän julkaisi elokuvia, jotka arvostelivat voimakkaasti Obaman politiikkaa ja Hillary Clintonia, ja Trump käytti armahdusta muodostaakseen yhteyksiä oikeistopoliitikkojen ja konservatiivisen äänestäjäkunnan kanssa. Blagojevich, entinen Illinoisin kuvernööri, oli tuomittu lahjusten ottamisesta, mutta Trump armahti hänet väittäen, että hänen tuomionsa oli kohtuuttoman ankara ja liittyi poliittiseen vainoon. Tämäkin armahdus oli osittain tarkoitettu osoittamaan vastustajille, että Trump oli valmis toimimaan poliittisten liittolaistensa puolesta.

Trumpin armahduskäytännöistä on syntynyt myös kiivasta keskustelua, sillä monet pitivät niitä epäeettisinä ja perusteettomina. Armahdukset näyttivät usein olevan enemmän henkilökohtaisia tai poliittisia kuin oikeudellisia päätöksiä. Esimerkiksi hänen päätöksensä armahtaa Roger Stone, joka oli tuomittu valehtelusta ja yhteyksistä Venäjään liittyvissä tutkimuksissa, sai runsaasti kritiikkiä. Stone oli ollut Trumpin uskollinen tukija ja tämä armahdus näytti olevan lähinnä Trumpin halu suojella itseään ja liittolaisiaan oikeudellisilta seuraamuksilta.

Tämä johtaa siihen, että Trump käytti armahdusvaltaansa ensisijaisesti välineenä oman poliittisen viestinsä vahvistamiseen ja tukijoidensa mieltymysten tyydyttämiseen. Armahduksilla ei ollut oikeudellista pohjaa, vaan ne olivat osittain henkilökohtaisia ja osittain poliittisia päätöksiä. Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä armahdusvalta oikeastaan merkitsee ja miten sen tulisi toimia oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden periaatteiden mukaan.

Tärkeää on myös ymmärtää, että armahdusvalta on monimutkainen ja voimakas työkalu, joka voi heijastaa presidentin poliittisia ja henkilökohtaisia etuja. Sen käyttö ei aina ole johdonmukaista tai oikeudenmukaista, ja se voi rikkoa perinteisiä oikeusprosessin sääntöjä. Tämä asettaa kysymyksen siitä, kuinka presidentti voi käyttää tällaista valtaa ilman, että se horjuttaa lain tasa-arvoa ja luotettavuutta.

Miksi erillinen syyttäjä on välttämätön presidentin ja varapresidentin tutkinnassa?

Erillisten syyttäjien nimittämisen sääntöjä on pidetty pitkään keskeisenä osana Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän riippumattomuutta, erityisesti silloin, kun tutkitaan hallituksen korkeimpia virkamiehiä, kuten presidenttiä ja varapresidenttiä. Kuitenkin nykyiset säädökset ovat saaneet osakseen kritiikkiä, sillä ne eivät tarjoa selkeää määritelmää siitä, milloin erityinen syyttäjä tulee nimetä. Tämä epäselvyys on johtanut tilanteisiin, joissa asianomaiset viranomaiset, kuten oikeusministeri, saattavat kieltäytyä nimeämästä erillistä syyttäjää, vaikka tutkimus olisi ilmeisesti tarpeen. Tällöin syntyy vaara siitä, että hallituksen korkeat virkamiehet saavat suojan mahdolliselta tutkinnalta.

Erityisesti tarkasteltuna kahta valkoinen talo–keskeistä erillistä syyttäjätutkintaa, joita on käynnistetty 1999 sääntöjen voimaantulon jälkeen – Fitzgeraldin tutkimus Valerie Plamen tapauksessa ja Muellerin tutkimus – voidaan huomata, että nämä tutkinnat käynnistettiin varatoimitusjohtajien toimesta, jotka olivat uraprosessoreita. Tämä korostaa sitä, kuinka harvinaisiksi erityiset syyttäjätutkinnat ovat tulleet nykyisten sääntöjen aikana. Koska nykyisin oikeusministeriö voi itse päättää, onko erillinen syyttäjä tarpeen, on olemassa vaara siitä, että viranomaiset, erityisesti oikeusministeri, käyttävät tätä valtaa väärin suojellakseen hallituksen korkeita virkamiehiä rikostutkinnalta.

On olemassa kaksi pääasiallista ratkaisua, jotka on jo aiemmin kokeiltu ja hylätty riippumattoman syyttäjän lain aikakaudella. Yksi vaihtoehto olisi määrittää matalampi tai tiukempi kynnys erillisen syyttäjän nimeämiselle. Vaikka tällaista muutosta ei vastusteta, on kuitenkin tärkeää estää tilanteet, joissa erityiset syyttäjät käyvät yliinvestigaatioihin ja heikentävät näin lainvalvonnan luottamusta. Toinen vaihtoehto on antaa nimityspäätös itsenäiselle elimelle, joka ei kuulu suoraan toimeenpanovaltaan. Tämäkin vaihtoehto hylättiin vuonna 1999, ja sitä pidettiin ristiriidassa hallituksen toimivallan kanssa.

Ehdotamme, että nykyistä sääntöä erillisen syyttäjän nimeämiselle säilytetään, mutta siihen lisätään viisi keskeistä vaatimusta oikeusministerin päätöksentekoon. Ensimmäinen vaatimus on selventää, että oikeusministerin tulee tehdä päätös erityisen syyttäjän nimittämisestä "luotettavan tiedon tai väitteen" pohjalta. Toiseksi, jos oikeusministeri päättää olla nimeämättä erillistä syyttäjää uskottavien rikosepäilyjen edessä, hänen on annettava kirjallinen selitys, joka sisältää tosiseikastollisen ja oikeudellisen analyysin, ja tämä selvitys on julkistettava. Kolmanneksi, on tärkeää korostaa, että erityisen syyttäjän tehtävä on valvoa julkisen edun toteutumista ja varmistaa, että tutkinnassa saavutetaan objektiivinen tulos. Oikeusministerin tulee ottaa huomioon se, että kansalaisten oikeus tietää mahdollisten rikosten faktat on ensiarvoisen tärkeää.

Erityinen syyttäjä voi myös laajentaa toimivaltaansa, mikäli tutkinnassa ilmenee uusia seikkoja. Tällöin nykyisten sääntöjen mukaan oikeusministerin tulee konsultoida syyttäjää, mutta päätös laajentamisesta jää kuitenkin ministerille itselleen. Ehdotamme, että oikeusministerin on raportoitava kongressille, mikäli hän päättää olla antamatta syyttäjälle laajennettua toimivaltaa. Tämä raportointivelvoite olisi kuitenkin mahdollisesti estettävä, jos sen toteuttaminen vaarantaisi meneillään olevan tutkinnan.

Lopuksi ehdotamme, että oikeusministerin olisi pakko käyttää erillistä syyttäjää aina presidentin tai varapresidentin tutkinnassa, mikäli rikosepäily on perusteltu. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyisistä sääntöjen tulkinnoista poiketen oikeusministerillä ei olisi mahdollisuutta valita "normaaleja" oikeusministeriön menettelyjä erityisen syyttäjän sijaan.

Mitä tulee erityisen syyttäjän rooliin, nykyiset säädökset pyritään säilyttämään, mutta niiden toteutuksessa on tarpeen tarkentaa syyttäjän itsenäisyyttä tutkinnan aikana. Erityisen syyttäjän rooli tulisi suojata siten, että oikeusministeri ei voi estää tai rajoittaa tutkinnan etenemistä ilman selkeää, perusteltua syytä. Jos oikeusministeri puuttuu syyttäjän toimintaan, hänen tulee raportoida tästä kongressille. Tämä olisi keskeinen osa riippumattoman syyttäjän toimintaa ja samalla keino varmistaa, että tutkinnoissa ei ole poliittista motiivia.

Kansalaisten luottamus oikeusjärjestelmään edellyttää, että erityiset syyttäjät voivat tutkia korkeimpia virkamiehiä puolueettomasti, ilman pelkoa poliittisista vaikutteista tai väärinkäytöksistä. Siksi on tärkeää, että erillisten syyttäjien sääntöjä kehitetään niin, että ne varmistavat riippumattoman ja oikeudenmukaisen prosessin.

Miksi FBI:n päätökset vuonna 2016 olivat ristiriitaisia ja mitä se opettaa tutkintaprosessien läpinäkyvyydestä?

FBI:n entinen johtaja James Comey teki vuonna 2016 useita päätöksiä, jotka herättivät laajaa keskustelua ja kritiikkiä. Yksi keskeinen hetki oli hänen julkinen ilmoituksensa 5. heinäkuuta 2016, jossa hän ei vain kertonut tutkimuksen tuloksista liittyen Hillary Clintonin sähköposteihin, vaan myös kritisoi entistä ulkoministeriä "erittäin huolimattomaksi" toiminnassaan. Tämä toimi monella tasolla poikkeuksellisesti ja rikkoen FBI:n pitkään noudatettuja käytäntöjä. Tarkemmin sanottuna, Comey rikkoo periaatteen, jonka mukaan syyttämättömiä henkilöitä ei tulisi arvostella julkisesti – tämä oli poikkeama yleisestä käytännöstä.

Erityisesti Horowitzin tekemä tarkastelu paljasti sen, että Comey toimi yksin ilman riittävää yhteydenpitoa oikeusministeriön johdon kanssa ja toimi omalla vastuullaan. Horowitz kyseenalaisti Comeyn päätöksen, sillä hänen mukaansa virkamiehen olisi tullut noudattaa tarkasti osastoja sitovia sääntöjä ja ohjeita, jotka estivät juuri tällaiset julkiset puheenvuorot keskeneräisistä tutkimuksista. Tätä vastoin, Comey puolusti toimiaan sillä, että hänellä oli huoli FBI:n ja oikeusministeriön uskottavuudesta sekä pelko siitä, että Clintonin mahdollinen presidenttiys voisi tulla kyseenalaiseksi, jos hän ei olisi toimittanut tietoa kongressille ennen vaaleja.

Muutama kuukausi myöhemmin, 26. syyskuuta 2016, FBI sai uudenlaisen käänteen tutkintaan, kun New Yorkin kenttätoimisto löysi Anthony Weinerin kannettavalta lähes 350 000 sähköpostia, joista osa liittyi Clintonin sähköpostikohuun. Tämä herätti huomattavaa keskustelua siitä, miksi FBI ei ollut tutkinut näitä viestejä aikaisemmin. Lopulta Comey päätti lähettää kongressille ilmoituksen 28. lokakuuta, 13 päivää ennen presidentinvaaleja, mikä johti suuren kohun syntymiseen.

Horowitzin raportissa kritisoitiin voimakkaasti Comeyn päätöstä, sillä se rikkoi pitkään käytössä olleita periaatteita. Ensinnäkin, FBI:n käytäntö oli, että meneillään olevista tutkinnan vaiheista ei saisi antaa julkisia lausuntoja, sillä se voi vaikuttaa asiassa epäiltyjen oikeusturvaan ja vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Toiseksi, valmistelevan tutkimusprosessin aikana ei pitäisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat vaikuttaa vaaleihin, varsinkin silloin, kun tutkinta ei ollut vielä päättynyt.

Comeyn päätös julkaista kirje kongressille ennen vaaleja sai myös kritiikkiä siitä, että hän ei ollut riittävästi keskustellut asiasta oikeusministeriön johdon kanssa. Tämä kommunikoinnin puute johti tilanteeseen, jossa Comey jäi yksin vastuuseen päätöksistään, vaikka hänellä oli apunaan useita kokeneita virkamiehiä. Oikeusministeriön johto ei halunnut pysäyttää Comeya, mutta hekin tiesivät, että hänen valintansa saattavat johtaa vaarallisiin seurauksiin.

Tästä kaikesta voidaan tehdä tärkeä johtopäätös: viranomaisten, kuten FBI:n, tulee noudattaa tiukkoja sääntöjä ja prosesseja, jotka suojaavat tutkintojen puolueettomuutta ja estävät poliittisten päätösten vaikutuksen viranomaisiin. Tämä korostaa oikeusprosessien läpinäkyvyyden ja virkamiesten toimien tarkkaa valvontaa, jotta virheelliset tai liialliset toimet eivät vaaranna kansalaisten luottamusta lainvalvontaviranomaisiin.

Tämä tapaus ei ole vain esimerkki yksittäisestä viranomaisten virheellisestä toiminnasta, vaan se tuo esiin laajemman keskustelun siitä, miten tärkeää on varmistaa tutkintaprosessien puolueettomuus ja oikeudenmukaisuus, erityisesti kun ne koskevat kansallisesti ja kansainvälisesti merkittäviä poliittisia hahmoja.

Mikä rooli oli vuoristojen ja pyhien paikkojen yhdistämisellä Inkakulttuurissa?
Miten pandemia ja sotaidätys yhdistyivät politiikassa ja yhteiskunnassa?
Miten ravintolisät vaikuttavat rasvanpolttoon ja maksan terveyteen?
Miten edistyneet tilastolliset menetelmät voivat edistää elämän tieteiden tutkimusta?