Pandemian globaali leviäminen oli tilaisuus, jossa maailmanlaajuisesti valtiot joutuivat tarkastelemaan omaa valmistautuneisuuttaan, terveydenhuoltojärjestelmänsä toimivuutta sekä kansalaisilleen annettavia turvaverkkoja. Kriisin aikana useat oikeistolaiset hallitsevat elitistit, kuten Yhdysvalloissa ja Brasiliassa, käyttivät sodan diskurssia poistaakseen ahdistuksen ja pelon julkisesta keskustelusta tai kuitatakseen sen huonoina uskomuksina kriisiaikana. Sodan kieli ja sen käyttö politiikassa muuntui eräänlaiseksi pedagogiaksi, jossa kriittinen ajattelu syrjäytettiin ja vastarinta tukahdutettiin. Tällaisessa ympäristössä valtion harjoittama väkivalta ja neoliberalistinen fasismi kohdistuivat niihin yksilöihin ja ryhmiin, joita pidettiin "hävitettävinä" heidän luokkansa, rotunsa, uskonnollisen vakaumuksensa, ikänsä tai etnisen alkuperänsä vuoksi.

Tämä sodan ja politiikan liitto, jossa poliittinen väkivalta muuntui uudenlaiseksi opettavaksi välineeksi, tuli yhä tavallisemmaksi, ja pandemia toimi tällöin katalysaattorina. Sodan diskurssi tuli keskeiseksi osaksi niitä valtioita, jotka pyrkivät esittämään pandemian ei niinkään kansanterveydellisenä kriisinä, vaan sodan kaltaisena tilanteena, jossa kansalaiset tulisi nähdä vihollisina tai epäluotettavina. Amartya Senin huomio onkin osuva, kun hän toteaa: "Pandemian voittaminen saattaa näyttää sodan käymiseltä, mutta todellinen tarve on kaukana siitä." Tällaisessa kriisissä poliittiset vallanpitäjät päättivät esittää pandemian ratkaisun väkivaltaisena ja autoritaarisena prosessina, joka ei kyennyt vastaamaan ihmisten todellisiin tarpeisiin, vaan pikemminkin syvensi yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Vähemmistöt ja erityisesti mustat ja aasialaiset yhteisöt joutuivat pandemian aikana entistä enemmän syrjinnän ja väkivallan kohteeksi. Ääriliikkeet, kuten valkoiset nationalistit ja äärioikeistolaiset ryhmät, levittivät väärää tietoa ja teorioita, jotka esittivät pandemian välineenä, jolla oli tarkoitus tukahduttaa tietyt väestöryhmät. Tämä tilanne ruokki myös väkivaltaista vigilantismia, jossa ihmiset ottivat lain omiin käsiinsä vastustamalla terveysviranomaisia ja etnisiä vähemmistöjä. Tällöin viranomaisten ja poliitikkojen reaktiot eivät olleet lainkaan tasapainossa, vaan pyrkivät entisestään kuristamaan kansalaisten perusoikeuksia ja tukahduttamaan kritiikin.

Donald Trumpin hallinnon aikana tämä militarisoituminen otti konkreettisen muodon, kun julkiseen keskusteluun tuotiin yhä enemmän "lakia ja järjestystä" korostavaa kieltä, jota käytettiin vastustajien tukahduttamiseen. Pandemian aikana useat Yhdysvaltojen kaupungit kokivat laajamittaisia mellakoita ja protesteja, joissa poliisin ja armeijan rooli oli entistä näkyvämpi. Trumpin mukaan valta oli ilmaus autoritaarisesta hallinnosta, joka ei tunnustanut kansalaisoikeuksia eikä vastustajien oikeutta tuoda esiin kritiikkiä hallintoa kohtaan. Hänellä oli selkeä kuva siitä, miltä valta piti näyttää – se oli maskeerattuja sotilaita, piiritettyjä monumentteja ja vallitsevaa pelon ilmapiiriä, joka piti kansan hiljaisena ja välinpitämättömänä.

Tässä kontekstissa ei voida olla huomaamatta sitä, miten yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet loivat maaperän tälle erikoiselle pandemian ja sodan väliin jäävälle ilmiölle. Neoliberalistinen talousmalli, joka oli jakanut varallisuutta yhä harvemmalle ja jättänyt suuren osan väestöstä ilman perustoimeentuloa, paljasti sen murtuneisuuden. Pandemia ei ainoastaan paljastanut taloudellisten rakenteiden haavoittuvuutta, vaan se myös paljasti sen syvän moraalisen tyhjiön, joka oli kasvanut poliittisten valtarakenteiden ympärille. Näin ollen pandemian hoito ja siihen liittyvä politiikka tulivat esiin koko neoliberalistisen järjestelmän rajallisuutena, jonka perusteet horjuivat ja jonka valheet paljastuivat.

Pandemian alkuvuodet toivat ilmi sen, kuinka markkinamekanismit eivät riittäneet käsittelemään terveydenhuollon perusongelmia. Osa niistä talouspoliittisista valinnoista, jotka olivat ohjanneet julkista politiikkaa pitkään, kuten säästötoimenpiteet ja verohelpotukset suurille yrityksille, olivat merkittävästi heikentäneet julkisia terveyspalveluja ja syventäneet yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Erityisesti terveydenhuollon puutteet, kuten hengityslaitteiden ja suojainten puute, paljastivat, kuinka huonosti yhteiskunta oli valmistautunut äkillisiin kriiseihin, vaikka taloudelliset resurssit olivat olleet valtavat.

Tämä tilanne loi tarpeen miettiä, mitä pandemia opetti yhteiskunnalle ja politiikalle. Yhtäältä se näytti, kuinka järjestelmät, jotka oli rakennettu yksityisten etujen ja voitonmaksun ympärille, romahtavat, kun ihmisten perusoikeudet ja eloonjäämismahdollisuudet uhkaavat. Toisaalta se paljasti, kuinka helposti eri puolilla maailmaa hallitukset voivat käyttää kriisejä ja pelkoa omien poliittisten etujensa ajamiseen, samalla kun yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus kasvaa ja heikompien asema huononee entisestään. Pandemia opetti, että yhteiskunnalliset rakenteet ja poliittiset käytännöt eivät ole immuuneja kriiseille, mutta niiden uudistaminen vaatii syvällistä pohdintaa ja yhteisön kollektiivista vastuuta.

Kuinka markkinafundamentalismi ja yhteiskunnan atomisoituminen heikentävät demokratian perusperiaatteita

Trumpin hallinnon aikana Yhdysvalloissa hyväksyttiin politiikka, joka mahdollisti vakavasti sairaiden maahanmuuttajien oleskeluluvan pidentämisen kahdella vuodella lääketieteellisen hoidon saamiseksi. Massachusettsin senaattori Ed Markey kuvasi tämän politiikan brutaaliutta toteamalla, että Trumpin hallinto "kirjaimellisesti karkotti syöpäpotilaita" ja että tämä politiikka "terrorisoi sairaita lapsia, jotka taistelevat elämänsä puolesta." Tämä kuvaa selvästi eräänlaista barbaarista vallankäyttöä, jossa valta perustuu julmuuteen, joka uhkaa, häiritsee ja tuomitsee kokonaisia väestöryhmiä elämäntapaan, joka on täynnä heitteillejättöä ja yhteiskunnallista atomisoitumista.

Tällainen politiikka ei ole vain fasistinen, vaan myös hyökkäys kriittisen toimijuuden ja niiden kulttuuristen ja koulutuksellisten instituutioiden kimppuun, jotka luovat demokraattisia olosuhteita. Se ei vain hylkää ja hävitä ihmisarvoa, vaan se myös heikentää kansalaisten kykyä muodostaa kollektiivisia arvoja ja vastuita. Markkinafundamentalismi on tullut yhteiskunnan keskeiseksi voimatekijäksi, joka vääristää demokratian käsitteen ja kääntää vapauden, oikeuden ja solidaarisuuden perusperiaatteet itseään vastaan. Se luo yksilökeskeisen kulttuurin, joka hylkää yhteisön, ja vahvistaa ajatusta siitä, että kaikki sosiaaliset siteet ja niiden mukanaan tuomat vastuut ovat epäluotettavia.

Tällaisen ajattelun myötä syntyy vahva yksilöllisyyden ja anti-intellektualismin kulttuuri, joka halveksii yhteisöjä ja sosiaalisia suhteita. Tämän seurauksena yksilön itsekkäät intressit ja regressoiva vetäytyminen poliittisesta opposition tekemisestä alkavat korvata yhteisen hyvän ja aktiivisen kansalaisuuden käsitteet. Markkinavetoisessa kulttuurissa yhteiskunnan atomisoituminen muistuttaa demokraattisen ja osallistavan yhteiskunnan kuolemaa.

Neoliberalistisen ajattelun rinnalla on käynnissä prosessi, jossa yhteiskunta muuttuu taistelukentäksi, jossa ihmiset kokevat maailman ympärillään parhaimmillaan välinpitämättömyyden ja pahimmillaan vihamielisyyden alueeksi. Tällöin vieraat, erilaiset ja tuntemattomat koetaan ennen kaikkea uhkana, ja pelon ja epäluulon ilmapiiri vahvistuu entisestään. Tässä maailmassa elämään liitetään ennen kaikkea rappio ja rappioituminen.

Markkinafundamentalismi luo kulttuurin, jossa kilpailu on korvannut empatian ja huolenpidon. Tämä kilpailuhenkinen kulttuuri luo ympäristön, jossa itsekkäät ja kylmät tunteet hallitsevat, ja muiden kärsimyksille nauretaan tai ne ohitetaan. Trumpin politiikka, joka kohdistuu laittomiin maahanmuuttajiin, on hyvä esimerkki tästä ajattelutavasta. Eriarvoisuuden ja väkivallan ilmapiiri, jossa rasismin ja julmuuden kahtiajakaminen syrjäyttää yhteiskunnallisen vastuullisuuden ja kansalaisrohkeuden, on vallitseva tilanne.

Tämän kulttuurin vaikutus näkyy myös siinä, kuinka julkinen tilanne ja demokraattiset instituutiot rappeutuvat. Hyvinvointivaltion perusperiaatteet hylätään, ja tilalle tulee yksilökeskeinen, maskuliininen ja militarisoitunut kulttuuri, joka tuhoaa kansalaisyhteiskunnan arvot. Koulut, vastapainona jollekin objektiiviselle keskustelulle ja kriittiselle ajattelulle, alkavat toimia markkinahenkisesti, jolloin kansalaisten kyky ottaa osaa poliittiseen toimintaan ja ymmärtää yhteiskunnallisia kysymyksiä heikkenee. Tämä kehitys johtaa siihen, että yhä useampi ei enää osallistu vaaleihin tai opi poliittisista kysymyksistä.

Tällöin yhteiskunnallisista liikkeistä ja työväenliikkeistä tulee vain varjoja entisistään. Julkiset instituutiot menettävät kykynsä edistää progressiivisia ideoita ja valistuneita yhteiskuntapoliittisia linjauksia. Yksilöiden epätietoisuus ja pelko lisääntyvät, ja tämä tilanne johtaa valtavaan yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen, joka korvataan vihaisella ja epätoivoisella tyytymättömyydellä. Tässä ajattelumallissa ihmiset alkavat tuntea itsensä erillisiksi, ja he jäävät loukkuun individualistiseen kierteeseen, jossa ulkomaailma koetaan uhaksi, eikä politiikka enää perustu yhteisiin tavoitteisiin ja vastuunottoon.

Tällaisessa ympäristössä, jossa kilpailevat intressit syrjäyttävät yhteisön ja yhteenkuuluvuuden tunteen, on lähes mahdotonta edistää oikeudenmukaisuutta, demokratiaa ja sosiaalista tasa-arvoa. Tällöin yhteiskunnallisen tilan osalta tulevaisuus näyttää yhä hämärämmältä.

Universal Portfolio ja sen pitkäaikainen suorituskyky sektoreittain ja simuloidussa ympäristössä
Miten seleeni- ja C-vitamiinin puutos aiheuttavat solukuolemaa marsuilla ja mitä tämä merkitsee diabeteksen mallina
Mikä on foundation-mallien rooli ja haasteet tietoturva-alalla?
Miten uudet sanat syntyvät: kieliopilliset prosessit ja niiden merkitys
Proteiinin määrä ja laatu lihasmassan ja terveyden kannalta: Mitä tiede kertoo?