Kielen kehitys on monivaiheinen ja jatkuvasti muuttuva prosessi, jossa uudet sanat syntyvät ja vanhat sanat muokkautuvat ajan myötä. Tämä tapahtuu useiden eri mekanismien kautta, jotka pohjautuvat kieliopin ja morfologian perusperiaatteisiin. Näiden prosessien avulla kieli pystyy sopeutumaan uusiin tarpeisiin ja ilmiöihin, joita yhteiskunta ja kulttuuri luovat. Usein teknologian ja yhteiskunnallisten muutosten myötä syntyy uusia käsitteitä, jotka vaativat omia sanamuotojaan.

Yksi yleisimmistä sananmuodostuksen prosesseista on yhdyssanojen muodostaminen. Tämä on erityisen yleistä germaanisissa kielissä, kuten saksassa, englannissa ja hollannissa. Yhdyssanat syntyvät yhdistämällä kaksi erillistä sanaa, jolloin niistä muodostuu uusi käsite. Esimerkkejä tästä ovat arkielämästämme tuttuja sanoja, kuten "sinilintu" (bluebird), "varakas" (underfed), "lainvastainen" (outlaw), "vaatehuone" (coatroom), "mansplaining" ja monet teknologian alalta tutut sanat kuten "ruutunäkymä" (screensaver) tai "kiintolevy" (flash drive). Yhdyssanat antavat kielelle joustavuutta ja tarkkuutta, sillä ne mahdollistavat monimutkaisempien käsitteiden tiivistämisen yhden sanan muotoon.

Toinen sananmuodostuksen prosessi on sanan osien yhdistäminen eli sekoittaminen (blending). Tässä tapauksessa yhdistetään vain osia sanoista, ei koko sanoja, luoden uusia ilmauksia. Esimerkkejä tästä ovat sanat kuten "gasohol" (bensiini ja alkoholi), "infomercial" (tieto + mainos) ja "brunch" (aamiainen + lounas). Nykyään yleistynyt termi "mansplaining" on eräänlainen sekoitettu sana, joka kuvaa joidenkin miesten tapaa selittää asioita naisten päällekkäisesti ja ylimielisesti.

Lyhentäminen (clipping) on kolmas tärkeä sananmuodostusprosessi. Tässä käytetään jo olemassa olevia pitkiä sanoja ja lyhennetään niitä, mutta säilytetään alkuperäinen merkitys. Esimerkiksi sanasta "omnibus" tulee "bussi", "influenssa" lyhenee "fluksi" ja "brassiere" muuttuu muotoon "rintaliivit". Lyhentäminen tekee kielestä tiiviimpää ja nopeampaa, mikä on erityisen tärkeää puhekielessä ja mediassa.

Toinen prosessi, joka muistuttaa lyhentämistä, on takaperinmuodostus (backformation), jossa uusi sana syntyy poistamalla alkuperäisen sanan loppuosa. Esimerkiksi "edit" on syntynyt sanasta "editor", "compute" sanasta "computer" ja "donate" sanasta "donation". Takaperinmuodostus eroaa lyhentämisestä siinä, että se muuttaa sanan kieliopillista luonteenpiirrettä. Sanasta tulee usein uusi sanaluokka, kuten verbi, vaikka alkuperäinen sana olikin substantiivi.

Reduplikaatio on toinen mielenkiintoinen prosessi, joka ei ole niin yleinen englannissa, mutta on hyvin yleinen monissa maailman kielissä. Tässä prosessissa sanaa tai sanan osaa toistetaan muodostaen uusia merkityksiä. Esimerkiksi italiassa "piano" tarkoittaa hiljaa, mutta "piano piano" tarkoittaa hyvin hiljaa. Englannissa tämä ilmenee sanoissa kuten "bye-bye", "boo-boo" ja "night-night". Reduplikaatio voi myös liittyä riimeihin ja ilmaisuun kuten "flim flam", "hanky panky" ja "itsy bitsy".

Joissain tapauksissa sana voi saada uuden merkityksen ja jopa uuden kieliopillisen funktion ilman, että sitä varsinaisesti muokataan. Tämä ilmiö tunnetaan funktionaalisena siirtymänä (conversion). Esimerkiksi sana "testi" oli alun perin vain substantiivi, mutta nykyään sitä käytetään myös verbinä, kuten lauseessa "he testasivat meidät". Samalla tavalla sana "impact" oli alun perin substantiivi, mutta nykyään se käytetään myös verbinä, kuten lauseessa "That impacted me a lot".

Merkityksen siirtyminen (semantic shift) on toinen prosessi, jossa sanan alkuperäinen merkitys muuttuu ajan myötä. Tällöin sana voi joko laajentaa merkitystään, supistua tai kokonaan vaihtaa merkitystään. Esimerkiksi sana "lust" tarkoitti aiemmin nautintoa, "lewd" tarkoitti paha, ja "nice" tarkoitti alun perin tietämätöntä. Nykyään sana "junk" tarkoittaa mitä tahansa vanhaa tai käyttökelvotonta esinettä, mutta keskiajalla se viittasi pelkästään vanhaan köyteen laivoilla.

Näiden prosessien lisäksi derivaatio on erittäin tärkeä osa sananmuodostusta. Se syntyy lisäämällä sanan alkuun tai loppuun liite, joka muuttaa sanan merkitystä tai kieliopillista luonteenpiirrettä. Englannissa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi adjektiivien luomista substantiiveista tai verbien luomista substantiiveista. Esimerkiksi "girl" muuttuu sanaksi "girlish" ja "theory" muuttuu verbiksi "theorize". Usein liitteet eivät muuta sanan luonteenpiirrettä, kuten esimerkiksi "music" → "musician" tai "vicar" → "vicarage".

Monet tuottavat morfeemit englannissa juontavat juurensa latinan tai kreikan kielistä. Näitä ovat esimerkiksi etuliitteet kuten "neo-" (new), "pan-" (all), "mega-" (large), jotka luovat uusia sanoja kuten "neoliberal", "pansexual" ja "megastore". Tämä ilmiö osoittaa, kuinka sanojen alkuperä voi vaikuttaa niiden merkitykseen ja muotoon.

Tämä sananmuodostusprosessien monimuotoisuus antaa kielelle joustavuutta, sillä se kykenee mukautumaan yhteiskunnan ja kulttuurin jatkuvasti muuttuvaan tarpeeseen. Jokainen uusi prosessi tuo kieleen uusia mahdollisuuksia ja merkityksiä, jotka rikastuttavat kielitaitoa ja ilmaisun vivahteita.

Miten äänteet ja sävyt rakentavat merkityksen kielessä?

Pituus, sävelkorkeus, painotus ja intonaatio eivät ole vain abstrakteja fonetiikan käsitteitä, vaan keskeisiä elementtejä, joiden kautta kieli rakentaa merkityksen ja ilmaisee identiteettiä. Esimerkiksi konsonantin pituuden ero voi muuttaa sanan merkityksen: italiassa [kasa] tarkoittaa taloa, mutta pidennettynä [kas:a] tarkoittaa laatikkoa. Tällaiset pieneltä vaikuttavat erot voivat muodostaa perustavanlaatuisia merkityseroja.

Sävelkorkeus eli äänihuulten värähtelytaajuus toimii eri kielissä eri tavoin. Tooniset kielet, kuten mandariinikiina tai joruba, hyödyntävät sävelkorkeuden muutoksia erottamaan sanojen merkityksiä. Mandariinissa sama tavu [ma] voi tarkoittaa äitiä, hamppua, hevosta tai moittimista riippuen siitä, miten sävelkorkeus nousee tai laskee. Tällaiset sävelmuutokset voivat olla joko tasaisia (kuten jorubassa) tai muuttuvia, niin sanottuja kontuurisävyjä (kuten mandariinissa).

Painotus puolestaan toimii korostuksen ja merkityserottelun välineenä. Englannin kaltaisessa kielessä paino voi olla ratkaisevaa: rebel on substantiivi, kun paino on alussa, mutta verbi, kun paino on lopussa. Tämä järjestelmä ei ole universaali — unkarissa ja latviassa paino on aina sanan alussa, ranskassa lopussa. Painotus voi olla myös sosiaalisesti latautunutta, kuten nähdään tapauksessa, jossa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin Sonia Sotomayorin nimen espanjankielinen ääntäminen sai osakseen kritiikkiä, koska se ilmensi hänen latinotaustaansa — ja siten herätti ideologisia reaktioita enemmän kuin fonologisia kysymyksiä.

Intonaatio, sävelkorkeuden laajempi vaihtelu lauseessa, on ilmiö, joka tuo kieleen sävyjä ja suhtautumisen vivahteita. Yksi sana, kuten great, voi tarkoittaa joko aitoa innostusta tai sarkasmia riippuen siitä, nouseeko vai laskeeko sävel lopussa. Useissa kielissä, kuten englannissa, nouseva intonaatio ilmaisee usein kysymystä, kun taas laskeva intonaatio viittaa väitteeseen.

Fonetiikan merkitys ei rajoitu ainoastaan ääniin vaan ulottuu myös viittomakieliin. Amerikkalaisessa viittomakielessä (ASL) käsien muoto, liike ja sijainti muodostavat fonologisia yksiköitä. Muutos yhdessä näistä piirteistä — esimerkiksi käden liikkeen suunta tai sijainti pään sijaan leuan edessä — voi muuttaa viittoman merkityksen täysin, samoin kuin puhutussa kielessä foneemin muutos luo uuden sanan.

Yhä useammin huomio kiinnittyy siihen, miten äänteelliset vivahteet voivat toimia sosiaalisen identiteetin välineenä. Tutkimuksissa on havaittu, että nuorten sosiaalinen ryhmä voi vaikuttaa siihen, miten he ääntävät tiettyjä vokaaleja — esimerkiksi yhdysvaltalaisessa koulussa "jocks" ja "burnouts" ääntivät [ay]-vokaalin eri tavoin, ja tätä pidettiin osana ryhmään kuulumisen osoittamista. Vastaavasti tietyt ääntämistavat voivat ilmentää yhteyttä jengeihin, tunnetiloihin tai maantieteellisiin alueisiin. Näitä ääntämyseroja ei usein tiedosteta tietoisesti, mutta niillä on silti merkitystä sosiaalisessa tulkinnassa ja vuorovaikutuksessa.

Joissakin kielissä äännevalikoima on suppea — esimerkiksi rotokas-kielessä on vain 11 erillistä äännettä. Toisissa taas repertuaari on valtava: !Xoon-kielessä jopa 150 foneemia, mukaan lukien useita klikkiäänteitä, jotka ovat merkityksellisiä foneemeja, eivät vain huudahduksia tai efektejä. Klikit, kuten bilabiaalit ja lateraalit, ovat fonologisesti täysin integroituneita ja muodostavat sanoja siinä missä konsonantit muissa kielissä.

Kielen äännejärjestelmä opitaan varhain. Lapsi syntyy valmiina havaitsemaan kielen äänteellisiä rakenteita, ja ensimmäinen elinvuosi on ratkaiseva fonologisten perusrakenteiden omaksumisessa. Tämän kehityksen pohjana on universaali kyky erottaa foneettisia piirteitä, mutta ympäristön kieli ohjaa nopeasti huomion juuri niihin äänteisiin ja sävyihin, jotka ovat tärkeitä kyseisessä kielessä.

Tarkkuus äännetason yksityiskohdissa ei ole pelkkää teknistä osaamista — se on myös keino ilmaista, kuka olemme ja mihin kuulumme. Sosiaalinen, kulttuurinen ja identiteettiin liittyvä ulottuvuus kulkee käsi kädessä fonetiikan perusrakenteiden kanssa.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka fonetiikka usein näyttäytyy teknisenä tai jopa kliinisenä tieteenalana, sen vaikutukset ulottuvat ihmisen peruskokemuksiin. Äänteet eivät ole vain väline kommunikaatioon vaan myös merkityksen, tunteen ja kuulumisen rakentajia. Pienillä äänne-eroilla voi olla suuria seurauksia — ne voivat yhdistää tai erottaa, paljastaa tai peittää, luoda merkityksiä tai horjuttaa niitä. Fonetiikka ei siis ole vain kysymys siitä, miten puhumme, vaan myös siitä, keitä me olemme, kun puhumme.

Mikä on afroamerikkalainen kieli ja miten se erottuu muista englannin kielimuodoista?

Afroamerikkalainen kieli (AAL) ei ole vain kielenkäänteitä tai "laiskaa" englantia, kuten joskus virheellisesti väitetään. Se on elävä, monivaiheinen ja historiallisesti merkittävä kielimuoto, joka on kehittynyt pitkän ja monimutkaisen prosessin kautta. Kielen juuret ulottuvat siirtomaahistorian ja orjuuden aikakauteen, ja sen rakenne on muodostunut useista eri lähteistä: Afrikan kielistä, englannin eri muodoista ja Karibialaisista kreoleista. Tämä kieli on ollut ja on edelleen keskeinen osa afroamerikkalaisten identiteettiä, kulttuuria ja vastarintaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.

Alun perin afroamerikkalaiselle englannille annettiin nimityksiä kuten "Negro English" ja myöhemmin "Black English" ja "Black Vernacular English", jotka kuvastivat kielen käyttöä afroamerikkalaisten yhteisöjen keskuudessa. Vuonna 1973 Robert Williams lanseerasi termin "Ebonics", yhdistäen sanat "ebony" (musta) ja "phonics" (ääni), mutta myöhemmin on yleistynyt nimitys "Afroamerikkalainen kieli" (AAL), joka kunnioittaa sen monivaiheista kehitystä ja asemaa kielenä.

Vaikka AAL:ää on joskus väärin pidetty vain slangina tai "laiskana" englannin kielenä, se on todellisuudessa tunnistettu kielimuoto, jonka rakenne, historia ja merkitykset ovat tulleet tutkituiksi ja arvostetuiksi lingvistiikan piirissä. Rickfordin ja Rickfordin (2000) mukaan AAL on "väistämätön alusta Amerikan historian, kirjallisuuden, yhteiskunnan ja populaarikulttuurin" ilmaisemiselle. Se on enemmän kuin vain viestinnän väline; se on osa afroamerikkalaisten kokemusta ja identiteettiä, joka elää ja hengittää arjessa — kotona, kouluissa, kaduilla, kirkossa ja populaarikulttuurissa.

AAL:ää ei kuitenkaan puhu vain köyhät tai syrjäytyneet yhteisöt, kuten usein media antaa ymmärtää. Itse asiassa 80–90 % afroamerikkalaisista osaa käyttää AAL:ää jollain tasolla, ja se on Yhdysvaltojen toiseksi puhutuin englannin kielimuoto. Kieli ei ole sidottu vain tiettyyn taloudelliseen tai sosiaaliseen luokkaan, vaan se on yleisesti käytössä myös keskituloisissa ja maaseudun yhteisöissä. Tästä huolimatta AAL:n stigma on syvästi juurtunut, ja monet, jotka eivät ole kielen puhujia, saattavat pitää sitä epäkelpona, "typeränä" tai "vääränä" kielenä. Kielen stigmatisaatio vaikuttaa niin koulutukseen kuin työelämään ja voi vaikuttaa myös yhteiskunnallisiin oikeuksiin. Tämä epätasa-arvoisuus on ollut osa AAL:n historiaa, mutta sen elinvoimaisuus ja jatkuva käyttö osoittavat, kuinka vahvasti kieli on kietoutunut identiteettiin ja kulttuuriin.

AAL:n rakenteelliset piirteet eroavat tavanomaisesta standardista amerikkalaisesta englannista (SAE), ja monet niistä, kuten verbin "be" käyttö ja tietyt ääntämispiirteet, ovat usein väärinymmärrettyjä ja saavat osakseen huomiota ja kritiikkiä. Vaikka AAL:n rakenteet eroavat SAE:stä, ne eivät ole sattumanvaraisia tai kielivirheitä, vaan osa kielen omia sääntöjä. Esimerkiksi "be"-verbin käyttö ei ole merkki "laiskuudesta", vaan se liittyy kielen ainutlaatuisiin sääntöihin, jotka tekevät AAL:stä toimivan ja tunnistettavan kielenmuodon.

Afroamerikkalaiset kirjailijat, kuten James Baldwin ja Toni Morrison, ovat jo pitkään tunnustaneet AAL:n merkityksen puhujiensa elämässä. Baldwin on kuvannut sitä "taitona ja intohimona", Morrison taas puhuu siitä rakkaudella ja tunnustaa, että AAL on "se ainoa kieli, jonka kautta hän voi ilmaista tietyt ajatukset ja tunteet." Tällaiset lausunnot ilmentävät kielen syvää kulttuurista ja henkilökohtaista merkitystä puhujilleen.

AAL:n synty on erottamattomasti sidoksissa Yhdysvaltojen orjuushistoriaan ja sen jälkeisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Orjuuden aikana kehittyi erilaisia kielenmuotoja, joissa orjat yhdistivät omat afrikkalaiset kielensä ja englannin eri muotoja selviytyäkseen ja kommunikoidakseen toistensa kanssa. Kielen kehitys ei ollut vain käytännön tarve, vaan se toimi myös yhtenäisyyden ja identiteetin välineenä sorron ja rasismin keskellä. Kielen kautta voitiin ilmentää kulttuurista vastarintaa ja olla yhteydessä oman yhteisön historiaan ja kokemuksiin.

Vaikka AAL on kehittynyt monenlaisten vaikutteiden seurauksena, se ei ole koskaan ollut vain satunnainen sekoitus eri kielielementtejä. Sen rakenne perustuu moniin selkeisiin sääntöihin, jotka voivat poiketa standardista englannista. Esimerkiksi morfologisesti AAL:ssä on eroja SAE:n kanssa, kuten "s"-pääte, jota käytetään pluralissa, omistavassa muodossa ja kolmannen persoonan yksikön preesensissä. Vaikka usein väitetään, että AAL:ssä jätetään tämä pääte pois, se ei ole sääntö, vaan osa kielen omia sääntöjä. Sen sijaan, että sitä pidettäisiin virheenä, se on tunnistettava osaksi AAL:n ainutlaatuista rakennetta.

Kielen rakenteiden ja sääntöjen tuntemus on tärkeää, sillä se auttaa ymmärtämään, miksi AAL eroaa tavanomaisesta amerikkalaisesta englannista ja miksi sitä ei pidetä epäkelpona. Kielen kautta voidaan myös ymmärtää syvempää kulttuurista ja historiallista taustaa, joka muokkaa sen puhumista ja käyttöä.

Miksi lapsille pitäisi opettaa lukutaitoa äidinkielellä?

Lukutaito on monivaiheinen prosessi, ja sen oppiminen vieraalla kielellä tekee siitä vielä haastavampaa. Tutkimukset osoittavat kuitenkin, että kerran opitut luku- ja kirjoitustaidot voidaan siirtää myös toiseen kieleen. Silti monet koulut opettavat perustavanlaatuisen lukutaidon koulukielellä, ei lapsen äidinkielellä. Eräässä tutkimuksessa Papua-Uudessa-Guineassa Siegel (2012) kuvaa, mitä tapahtui, kun koulut alkoivat käyttää Tok Pisinia, englantiin pohjautuvaa kreolia, opetuskielenä. Tok Pisin oli oppilaiden äidinkieli, ja tutkimuksen mukaan oppilaat, jotka oppivat ensin lukemaan ja kirjoittamaan Tok Pisinilla, pärjäsivät akateemisesti paremmin sekä alaluokilla että yläluokilla verrattuna niihin, jotka oppivat lukemaan vain englanniksi. Samankaltaisia tuloksia on saatu myös muissa tutkimuksissa.

Monissa maissa, joissa on suuria maahanmuuttajaväestöjä, pelätään usein, että lasten äidinkielellä oppiminen johtaa sosiaaliseen hajautumiseen ja etniset yhteisöt kieltäytyvät oppimasta valtakieltä. Suurin osa maahanmuuttajataustaisten lasten vanhemmista kuitenkin haluaa, että heidän lapsensa oppivat valtakielen, sillä se tarjoaa mahdollisuuksia, mutta myös, että he voivat säilyttää oman äidinkielensä ja kulttuurinsa (Romaine, 2000). Kielellisesti ei ole mitään estettä tälle kaksikielisyydelle. Monet myös uskovat, että lasten opettaminen sekä omalla kielellä että englannilla sekoittaa lapsia, joten heille neuvotaan puhumaan vain englantia. Tämä uskomus ei pidä paikkaansa; lapset eivät tarvitse lopettaa äidinkielensä käyttöä oppiakseen koulukielen.

Monikielisyyteen liittyvä ajattelutapa, jota kutsutaan monolingvistiseksi ajattelutavaksi, on tiiviisti yhteydessä standardikielen ideologiaan, jota käsitellään tarkemmin myöhemmin. Michael Clynen (2004) lanseeraama käsite monolingvistinen ajattelutapa viittaa uskomukseen, että monikielisyys on outo ja vaarallinen ilmiö ja että yksikielisyys tulisi olla normi kansallisvaltioissa. Tämä ajattelutapa näkyy monissa englanninkielisissä maissa, joissa vastustetaan muiden kielten käyttöä julkisissa tiloissa. "Tämä on Amerikka, puhu englantia" on yksi esimerkki tästä asenteesta. Tällaiset näkemykset ilmentävät pelkoa ja kielten devalvoitumista.

Tässä ajattelutavassa koulutuksen menestys usein nähdään standardikielen hallinnan kautta. Yhdysvalloissa oppilaat suorittavat standardoituja testejä, joissa arvioidaan erityisesti englannin kielen kielioppia. Kaikki kielimuodot, jotka eivät vastaa koulukielen normia, nähdään paitsi epästandardeina myös epäsopivina koulussa ja jopa epäloogisina. Niiden, jotka puhuvat tällaisia kielimuotoja, nähdään olevan moraalisesti puutteellisia. Esimerkiksi monikieliset lapset, jotka vaihtavat kieltä jatkuvasti eri tilanteiden mukaan, ovat usein alttiina virheellisiin käsityksiin.

Monikieliset lapset kuitenkin tuovat koululuokkaan erittäin monimutkaisia kielellisiä taitoja, joita pitäisi arvostaa ja palkita. Perez (2016) huomauttaa, että Kaliforniassa Zapotecin kieltä puhuvat oppilaat toimivat usein kolmikielisinä tulkkeina perheilleen, siirtyen alkuperäiskieleltään espanjan ja englannin välillä tarpeen mukaan. Entä jos koulutuksessa menestystä määriteltäisiin niin, että oppilas osaa käyttää kahta tai useampaa kieltä sopivissa tilanteissa?

Yhdysvalloissa kaksikielisen opetuksen kannattajat vetoavat tutkimuksiin, jotka osoittavat, että kaksikielisyyden ylläpitäminen tuo parempia oppimistuloksia. UNESCO:n (Yhdistyneet kansakunnat) vuoden 1953 raportti puolusti lapsen oikeutta saada opetusta omalla äidinkielellään, ja nykyiset tutkimukset tukevat tätä näkemystä. Erityisesti säilyttävä kaksikielisyys eli maintenance-koulutusohjelmat, joissa pyritään tukemaan oppilaan alkuperäiskielen säilymistä, ovat osoittautuneet menestyksekkäiksi.

Sen sijaan siirtymällä englantiin mahdollisimman nopeasti eli niin sanotut siirtymäohjelmat, joissa äidinkieltä käytetään vain välineenä, johtavat usein siihen, että oppilaat menettävät äidinkielensä. Tätä kutsutaan vähentäväksi kaksikielisyydeksi eli subtractive bilingualismiksi. Kaksikielisen koulutuksen hyödyllisyyttä on tutkittu monin tavoin, ja erityisesti säilyttävä kaksikielisyys on osoittautunut menestyksekkääksi.

Vaikka Yhdysvalloissa kaksikielisyys oli aiemmin yleisempää, esimerkiksi saksankieliset/englanninkieliset koulut olivat tavallisia Ohiossa ennen ensimmäistä maailmansotaa, on kaksikielinen koulutus vähentynyt merkittävästi 2000-luvulla. "Ei lasta jätetä jälkeen" -lain myötä monet kaksikieliset ohjelmat on käytännössä lakkautettu. Kuitenkin maahanmuuttajien ja erityisesti espanjankielisten yhteisöjen osalta kaksikielinen koulutus nousee yhä uudelleen tärkeäksi keskustelunaiheeksi.

Yhdysvalloissa espanja on toiseksi puhutuin kieli, ja sen asema on vahvistunut viime vuosikymmeninä. Vaikka monet väittävät, että uudet maahanmuuttajat eivät opi englantia, on todellisuudessa yli 80 % muunkielisistä amerikkalaisista täysin tai melko hyvin englanninkielisiä. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, että espanjan asema on edelleen kiistanalainen, ja erityisesti sen rooli kaksikielisessä opetuksessa on monelle ongelmallinen.

Miten fotoniikan teknologiat vaikuttavat toimitusketjuihin ja teollisuuden kehitykseen?
Miksi mikrobipolttoainekennot (MFC) ovat lupaavia ratkaisuna jätevesien puhdistukseen ja energian tuotantoon?
Mikä vaikuttaa puolijohteiden pakkausten luotettavuuteen ja kestävyysominaisuuksiin?