Miten uskonnolliset paraatit ja rituaalit muokkaavat yhteisöjä ja kulttuuria?

Uuden yhteisön luominen oli viidennen vuosisadan luostarilaisuudelle ominaista, aikana, jolloin Rooman sivilisaatio oli rapistumassa. Uskonnolliset paraatit ja liikkeet ovat aina olleet välineitä, joilla uskonto vie tilaa ja yhteisöjä rakenteisiin, jotka ylittävät tavalliset rajat. Näiden liikkeiden ja paraatien merkitys on syvällinen, sillä ne eivät ole vain uskonnollisia tapahtumia, vaan ne ovat myös yhteisöjen luojia, jotka voivat vaikuttaa kulttuuriin ja yhteiskuntaan hyvin laajasti.

Uuden testamentin mukaan Jeesus aloitti julkisen palvelutyönsä julistamalla Jumalan valtakunnan saapumista, ja tämä aloitus oli paraati itsessään: hän kulki Galilean läpi, keräten seuraajia. Tämän jälkeen, paastonajan aikana, Jeesus marssi Jerusalemiin aasilla, ja kansa heitti palmunoksia hänen tielleen. Tämän liikkeen – Jeesuksen kulku Jerusalemiin – voidaan nähdä olevan symbolinen matka kohti ristinkuolemaa, joka oli käännekohta kristinuskon kehitykselle.

Kristinuskon ensimmäiset lähetystyöntekijät, kuten pyhä Patrik ja pyhä Bonifatius, marssivat eri alueille, viemään uskoa aina Irlannista Saksan alueelle ja vaikuttivat merkittävästi alueellisten yhteisöjen uskonnollisiin käytäntöihin ja arvoihin. Pyhä Bonifatius, esimerkiksi, ei vain levittänyt kristinuskoa, vaan auttoi myös yhdistämään eurooppalaisia kansoja. Hänen martyrioninsa jäi elämään kulttuurissa ja uskonnollisessa muistissa, ja siitä seurasi suuri pyhiinvaellusreitistö Canterburyyn, joka on edelleen monelle tärkeä paikka.

Chaucerin "Canterbury Tales" kuvasi tämän pyhiinvaelluksen – elävä yhteisö, joka oli syntynyt matkalla. Tässä yhteisössä ei ollut pelkästään uskonnollisia päämääriä, vaan se loi myös kulttuurisen ja yhteiskunnallisen ympäristön, joka kietoi ihmiset toisiinsa. Pyhiinvaellus oli yhteisön muodostumista liikkeessä.

Monet eri kulttuureissa esiintyvät uskonnolliset paraatit, kuten hinduistiset kulkueet tai espanjalaisissa baptistikirkkoissa laulettavat laulut, kuten "Danzo Como David", osoittavat, kuinka uskonnollinen liike ei ole vain tilanne, jossa usko näkyy, vaan myös syvällinen yhteisön rakennustapa. Tämä tanssi, kuten Davidin tanssi, voi olla tapa ilmaista uskoa ja yhteisön voimaa, sillä se ei ole pelkkä uskontoon liittyvä rituaali, vaan myös kulttuurinen toiminta, joka rikkoo yksityisyyden ja julkisen tilan rajoja.

Kun kristinusko levisi lännen ja idän kautta, sen mukana tuli ajatus pyhästä tilasta ja sen tuomisesta julkiseen elämään. Tämä näkyy erityisesti liturgisissa liikkeissä, joissa seurakunta kulkee kirkon halki, kantaen ristiä ja Raamattua. Tämä liike on kuitenkin vain alku; sen ulottaminen kaduille voi muuttaa sen merkitystä. Uskonnollisen liikkeen vieminen julkiseen tilaan ei ole vain hengellistä vaan myös kulttuurista ja poliittista. Näin kristinusko voisi omaksua itselleen merkityksellisiä tiloja, jotka eivät ole vain kirkon rajoissa, vaan myös ympäröivässä yhteiskunnassa.

Martin Lutherin aikakausi tuo esiin myös ajattelun vallankumouksellisen vaikutuksen. Hänen marssinsa Wormsiin, jossa hän vastasi Rooman paavin vaatimuksiin, oli suurin piirtein samaa luonteenomaista liikettä, joka oli jo synnyttänyt uusien yhteisöjen syntymisen, ja se johti itse asiassa myös uskonpuhdistukseen. Lutherin teologinen perintö korosti Jumalan sanan saatavuutta kansankielellä, mikä merkitsi myös kirkon ja sen liikkeen juurtumista tavallisten ihmisten arkeen ja kieliin.

Tällaiset liikkeet ovat tärkeitä paitsi uskonnollisesti, myös yhteiskunnallisesti. Kuten Lutherin esimerkki osoittaa, uskon ja yhteiskunnan välinen suhde voi olla jännitteinen ja täynnä konflikteja. Välillä kirkon ja valtion välillä käytiin taisteluita, mutta samalla uskon liike ja sen paraatit voivat tuoda muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin. Niinpä kirkon paikkana ei ole vain rakennus, vaan se on myös liike, joka ulottuu yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan.

Eri aikakausina, kuten 1600- ja 1700-luvuilla, kun kirkot ja valtio olivat erimielisiä, kansan uskonnolliset paraatit pysyivät kuitenkin tärkeinä. Martin Lutherin ajasta lähtien olemme nähneet, kuinka yksilön ja yhteisön rooli on tullut keskiöön. Kirkon ulkopuolinen liike on aina haastanut uskonnon asemaa ja roolia julkisuudessa, mutta samalla se on myös mahdollistanut sen kehityksen ja laajentumisen uusille alueille ja yhteisöihin.

Miksi tämä on tärkeää? Uskonnolliset liikkeet eivät ole vain pyhiä rituaaleja, vaan ne ovat tapa, jolla yhteisöt muotoutuvat ja muuttuvat. Kristinuskon historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka uskonnollinen liike ei rajoitu kirkon seinien sisälle vaan on väline, joka vie uskonnon julkiseen tilaan. Uskonnolliset paraatit, kuten ne, joita on nähty eri puolilla maailmaa, voivat antaa yhteisöille voimaa, mutta samalla ne haastavat myös yhteiskunnallisia normeja ja muuttavat kulttuuria laajemmassa mittakaavassa.

Mikä on pyhiinvaellusmatkan päämäärä?

Kun Bunyan kirjoitti, kaikille oli selvää, että elämä on pyhiinvaellusmatka. Kyse oli vain siitä, erehtyykö matkalla. Kolmannella vuosituhannella ei kuitenkaan ole enää itsestäänselvää, että ihmiset pitävät elämää pyhiinvaelluksena kohti lopullista merkitystä. Kierkegaard kuvasi etsijöitä, jotka voisivat muuttua uskon ritariksi, hypäten uskoon. Pascal puolestaan ajatteli, että elämätön elämä on sellainen, jossa ei ymmärretä Jumalan olevan korkein panos. Jeesus puolestaan kuvasi Jumalan valtakunnan hyvää sanomaa aarteena pellossa: kun sen löydät, myyt kaiken sen tähden.

Uuden testamentin alkuvaiheessa, kun Israelin kansa oli kerran kulkenut lupauksien maata, se kuvattiin jälleen vaeltamassa ja etsimässä Jumalan merkkiä. Yksi profeetta oli puhunut ajasta, jolloin ei olisi uskonnollisia kulkueita, ja kutsunut sitä Jumalan sanan nälkäajaksi. Niinpä evankeliumeissa Jeesus näyttäytyy kulkueena pyhällä maalla, keräten seuraajia. Evankeliumit tekevät tästä kohtaamisesta Jumalan, ystävyyttä etsivän Jumalan ja usein vastahakoisen maan välillä, valinnan kriisin.

Mihin suuntaan pyhiinvaellus kulkee? Kulkueen reitti ei ole merkityksetön. Jennifer McBride’s Radical Discipleship väittää, että kristittyjen on oltava valmiita löytämään Jeesus niiltä alueilta, joissa on syvää inhimillistä tarvetta, ja tämä olisi hyvä paikka tavata hänet. Totinen opetuslapseus marssii ihmisten keskellä, jotka ovat nälkäisiä, kärsiviä, yksinäisiä, hylättyjä, ulkopuolisia, elämän rajoilla, tunnustamattomia ja laittomia. Ja heidän joukossaan ovat myös voimakkaat, jotka tekevät heistä sellaisia. Kristillinen kulkue pyrkii kaventamaan välimatkaa eri sosioekonomisten ryhmien välille. Sorretut ja sorrettajat, välittäjät ja rikkinäiset, ovat tarkoitetut "antamaan rauhan" ennen eukaristiaa. Yksi ajatus kristillisestä pyhiinvaelluksesta on ilmestyä yllättäviin paikkoihin. Yllättää ihmisiä.

Mikä Jumala on pyhiinvaeltajien päämäärä? Jos Jumalan suunnasta, kulkureitistä ja Yhdysvaltain kristillisen pyhiinvaelluksen lopullisesta päämäärästä vedetään vetoa, mikä Jumala amerikkalaiset, kristityt tai ei, valitsisivat? Amerikkalaiset kokeilevat kaikkea, ja heidän historiansa on täynnä laajaa uskonnollista kokeilua, sopimusyhteisöistä raakaan individualismiin. Vapaamielinen individualismi tai libertarianismi on voittanut. Millainen jumalallinen DNA on kaikkein todennäköisimmin kukoistavaa amerikkalaisessa maaperässä? Jos ryhdymme kylvämään uutta sosiaalista evankeliumia, miten ja missä se voisi kukoistaa?

Rodney Stark, sosiologi, esittää, että uskonto Yhdysvalloissa on elinvoimaisempaa ja muovautuvampaa kuin Euroopassa, koska meillä on vapaa markkinatalous eikä kilpailukyvytöntä valtion kirkkoa. Vuoden 1776 jälkeen uskonnosta tuli vähitellen vapaa valinta, ja eri uskonnolliset ja ei-uskonnolliset liikkeet nousivat vapaaehtoisina yhdistyksinä markkinarakoihin. Tällaisessa tilanteessa Yhdysvallat vaikuttaa ihanteelliselta paikalta kylvää Jumalan siementä. Toisaalta edistyksellinen uskonto pyrkii omaksumaan vapauttavan Jumalan exoduksesta, profeetoista ja Jeesuksesta. Toisaalta taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset ratkaisut ovat tukkineet raikkaan Jumalan kuvan kansallisen tarkoituksen cheerleaderiksi ja tehneet jumalallisen huolenpidon vapaiden markkinoiden näkymättömäksi kädeksi.

Mikä Jumala-narratiivi pitäisi punoa kansalliseen mytologiaan? Muuttuisivatko amerikkalaiset jumalisemmiksi vai Jumala muuttuisiko amerikkalaisemmaksi?

Ajattele tänään mahdollisia kulkue-reittejä:

• Uskonnon tulee olla autenttinen, se on osoitettava fundamentalismin innolla, joten sivistyneet ihmiset valitsevat agnostisismia tai ateismia.

• Sekulaarinen agnostismi pitää itseään viimeisenä toivona, mutta sen fundamentalismin tyyli absolutistisella varmuudella on hämmentävää.

• Triumfalistinen konservatiivinen uskonto tuomitsee "edistyksellisen uskonnon" aneemiseksi, puoliksi sydämellisesti ja myyneeksi.

• Roomalaiskatolinen hierarkia omaksuu sukupuolen kiinteydet uskonnollisen elämän merkitykseksi. Ei homoja. Ei naispappeja.

• Konservatiiviset evankelikaalit väittävät omistavansa arvovalinnoista huolehtimisen ja vain heidän pitäisi tulla otetuiksi vakavasti amerikkalaisessa uskonnossa. Sillä välin edistykselliset kokevat vakavan uskonnon ongelman sekä agnostisella vasemmalla että uskonnollisella oikealla.

• Kyselytutkimukset paljastavat, että itsenäisesti ajattelevat, jotka ilmaisevat voimakasta kiinnostusta hengellisyydestä, eivät tiedä mihin mennä etsiessään, eivätkä näe tervetulleita kylttejä kaduilla ja kanavilla. Uudet itseään tunnistavat "ei-mikään"-ryhmät uskovat, että mikään yllä mainituista ei ole riittävä kosmiseen panokseen, ja nauttivat siitä, etteivät liity mihinkään.

Trumpin jälkeinen aika on herättänyt sosiaalisen median kertomuksia uskonnollisen vasemmiston elpymisestä, aidosta kristillisestä vaihtoehdosta Trumpin itsekorostamiseen.

Monet hyvän tahdon omaavat ihmiset kokevat huonoa omaatuntoa amerikkalaisen yhteiskunnan tilasta ja omasta osallisuudestaan siihen. Mutta he eivät ole löytäneet tapaa elää, joka saisi heidät tuntemaan itsensä hyväksi ja vastuulliseksi sen sijaan, että he tuntisivat itsensä syyllisiksi ja tyhjiksi. Vastarinnan muotoja on kuitenkin liikkeellä, ja ne ilmenevät monin tavoin, usein kytkeytyneinä identiteettipolitiikkaan tai sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

Miksi kristinusko? Uskonnollinen matka ja sen vaikutus maailmaan

Kristinuskon kysymys herättää usein ihmetystä ja vastarintaa. Miksi juuri kristinusko? Miksi valita tämä uskomus muiden sijaan? Näihin kysymyksiin on syytä pysähtyä tarkastelemaan, mitä kristinusko tarjoaa ja miten se ilmenee maailmassa tänään. Kristinusko heijastaa Jumalan olemuksen moninaisuutta ja inkarnoinnin riskejä. Se on uskonto, jota lännen sekularisoituminen usein halveksuu, mutta samalla se tuo esiin syviä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, joita ei voida sivuuttaa.

Kristinuskoa usein moititaan lännen kolonialististen toimien välineeksi, sillä monet pitävät sitä ei niinkään uskontona vaan imperialistisena projektina, joka pyrkii levittämään lännen arvoja ja valtaa. Näin on erityisesti, kun tarkastellaan kristinuskon historiaa ja sen suhdetta juutalaisiin, tieteeseen, naisiin ja vähemmistöihin. Silti kristinusko on maailman suurin uskonto, jossa katoliset, protestantit ja ortodoksit muodostavat yhteensä yli kaksi miljardia uskovaa. Sen evankelioiminen ei pyri pelkästään Jumalan ilmoituksen tuomiseen ihmisten keskelle, vaan myös laajentamaan tätä ymmärrystä kaikkialle maailmaan.

Kristinuskon historia on syvällinen ja moniulotteinen, mutta se ei ole pelkkä historia. Se on jatkuva keskustelu ja yhteisö, johon kuuluu muistot, rituaalit ja moraaliset käytännöt. Kristityt eivät vain usko, vaan he elävät uskoaan jokapäiväisessä elämässään ja jakavat sitä eteenpäin. Tämä yhteisö on aina ollut avointa keskustelulle ja kehitykselle, sillä kristillinen usko ei ole koskaan ollut kiveen hakattu vaan elävä, kehittyvä kokemus.

Maailman nykypäivän tilanne tuo kristinuskolle uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Post-kristillisessä maailmassa, jossa kristinuskolle ei enää anneta erityisoikeuksia, on mahdollista rakentaa uskon yhteisö, joka ei ole sidoksissa menneisyyden valtiollisiin ja taloudellisiin kompromisseihin. Tämä avaa tilaa uudenlaiselle kristilliselle kertomukselle, joka voi kohdata aikamme haasteet ja samalla vapauttaa uskovia elämään Jeesuksen opetusten mukaisesti ilman valtiollista taakkaa.

Uskon elämän ytimessä on sana "usko". Usko on ollut niin keskeinen osa kristillistä traditiota, että sen merkitystä on joskus vaikea hahmottaa. Usko voi tarkoittaa kokonaisuutta siitä, mitä on uskottu—kuten uskontunnustuksia—tai se voi olla yksinkertaisesti ihmisen avoimuus ja luottamus Jumalaan. Tällöin usko ei ole pelkästään kognitiivinen hyväksyntä, vaan elämää ohjaava voimavara. Se ei ole vain dogmaattinen järjestelmä, vaan elämäntapa, joka keskittyy Jumalan hyvyyteen ja armoon ihmistä kohtaan. Se ei ole itsetarkoituksellista oikeassa olemista, vaan luottamusta siihen, että Jumala tuo hyvän kaiken keskelle, vaikka maailma olisi täynnä epäluuloa ja ahdistusta.

Modernin uskon ongelmana on, että osalle uskovista usko on liian tiukasti sidottu menneisyyteen, eikä se kestä nykymaailman haasteita. Toisaalta taas toiset saattavat luisua liialliseen epäuskoon tai kyynisyyteen, joka hylkää perinteet kokonaan. Kristillinen usko vaatii jatkuvaa tarkastelua ja sopeutumista nykyhetken tarpeisiin, mutta se ei voi menettää yhteyttä perinteeseen ja alkuperäisiin opetuksiin. Usko on muutoksessa, mutta sen perusta on aina pysyvä.

Tässä maailmassa kristillinen usko tarjoaa mahdollisuuden uudenlaiseen elämään, joka ei perustu pelkkään tiedon kartuttamiseen, vaan syvään luottamukseen Jumalan hyvyyteen ja armoon. Tämä usko ei ole vain yksilöllinen matka, vaan se on kutsu yhteisöön, joka on avoin kaikille etsimään totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kristinusko ei ole vain filosofinen ajatusjärjestelmä, vaan elävä ja hengittävä yhteisö, joka jatkuvasti etsii uutta tapaa elää todeksi ne lupaukset, jotka Jumala on antanut ihmiskunnalle.

Miten kristillinen yhteisö suhtautuu rotuun, tasa-arvoon ja poliittisiin rakenteisiin?

Siksi me hylkäämme valkoisen nationalismiin ja rasismiin liittyvän nousun kansassamme monilla rintamilla, mukaan lukien korkeimmilla poliittisilla tasoilla. Me, Jeesuksen seuraajat, hylkäämme selvästi rotuvihaisuuden käyttämisen poliittisen hyödyn saamiseksi, kuten olemme nähneet. Vihan edessä vaikeneminen on osallisuus. Me hylkäämme erityisesti valkoisen ylivallan ja sitoudumme auttamaan purkamaan rakenteet ja järjestelmät, jotka ylläpitävät valkoista etuoikeutta ja etua. Lisäksi kaikki doktriinit tai poliittiset strategiat, jotka hyödyntävät rasistisia kaunoja, pelkoja tai kieltä, on tunnistettava julkiseksi synniksi, joka ulottuu kansamme perustaan ja elää edelleen.

Me uskomme, että me olemme yksi ruumis. Kristuksessa ei tule olla sorron perustaa rodun, sukupuolen, identiteetin tai luokan vuoksi (Gal. 3:28). Kristuksen ruumis, jossa suurten inhimillisten jakolinjojen tulisi voittaa, on esimerkki muille yhteiskunnille. Kun epäonnistumme voittamaan nämä sorron esteet ja jopa ruokkivat niitä, epäonnistumme tehtävässämme maailmalle — julistaen ja eläen Kristuksen sovittavaa evankeliumia.

Me uskomme, että tapa, jolla kohtelimme nälkäisiä, janoisia, alastomia, vieraita, sairaita ja vankeja, on tapa, jolla kohtelimme itse Kristusta. (Matt. 25:31–46) "Totisesti sanon teille: mitä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, olette tehneet minulle." Jumala kutsuu meitä suojelemaan ja etsimään oikeutta köyhille ja haavoittuville, ja tapamme kohdata niitä, joita pidetään "sorrettuina", "vieraana", "ulkopuolisina" tai muuten marginaaleissa olevina, on testi suhteestamme Jumalaan, joka teki meidät kaikki tasa-arvoisiksi jumalallisessa arvossa ja rakkaudessa. Kristuksen herruuden julistaminen on vaarassa, jos emme seiso kaikkein haavoittuvimpien rinnalla.

Me uskomme, että totuus on moraalisesti keskeistä henkilökohtaiselle ja julkiselle elämällemme. Totuuden kertominen on keskeinen osa profeetallista raamatullista perinnettä, jonka tehtävä on puhua Jumalan sanaa yhteiskunnissaan ja puhua totuutta vallalle. Totuuden etsiminen ja kunnioittaminen on tärkeää kaikille, jotka seuraavat Kristusta.

Me uskomme, että Kristuksen johtajuuden tapa on palvelu, ei hallitseminen. Jeesus sanoi: "Te tiedätte, että pakanakansojen hallitsijat hallitsevat heitä ja suurimmat heidän keskuudessaan ovat tyranneja. Mutta teidän keskuudessanne ei ole näin; vaan joka teistä tahtoo olla suuri, se olkoon palvelijanne." (Matt. 20:25–26) Me uskomme, että valitut virkamiehet on kutsuttu julkiseen palvelukseen, ei julkiseen tyranniaan, ja meidän on suojeltava demokratian rajoja, tarkistuksia ja tasapainoja sekä kannustettava valittuja virkamiehiä nöyryyteen ja kohteliaisuuteen. Me tuemme demokratiaa, emme sen vuoksi, että uskomme inhimilliseen täydellisyyteen, vaan juuri sen vuoksi, että emme usko siihen. Hallituksen valta on Jumalan asettama, jotta epäpyhä yhteiskunta voisi järjestyä oikeuden ja rauhan puolesta, mutta viimeinen valta kuuluu vain Jumalalle.

Siksi me hylkäämme kaikki autokraattisen poliittisen johtajuuden ja autoritaarisen vallan liikkeet. Uskomme, että autoritaarinen poliittinen johtajuus on teologinen vaara, joka uhkaa demokratiaa ja yhteistä hyvää — ja me vastustamme sitä. Lakien kunnioittamattomuus, hallituksen kolmen haaran merkityksen tunnustamattomuus ja julkisen palvelun eettisten periaatteiden unohtaminen henkilökohtaisen maineen ja hyödyn saamiseksi, usein loukkaavalla ylimielisyydellä, ovat meille huolenaiheita. Ne nostavat esiin syvempiä kysymyksiä poliittisesta epäjumalanpalvonnasta, johon liittyy vääriä ja perustuslain vastaisia käsityksiä vallasta.