Asun kerrostalossa, ja kaikki postilaatikot sijaitsevat rakennuksen alakerrassa aulassa. Joskus saan kirjeitä, joiden postimerkeissä on päivämääriä, jotka eivät vaikuta järkeviltä. "Jos CIA sekaantuisi postiinne, voin vakuuttaa, ettette huomaisi sitä", sanoi ystäväni kerran. En sano, että postini näyttäisi olevan manipuloitua, mutta on olemassa useita tilanteita, joissa esimerkiksi äitini tai kirjallisuusagenttini ovat vakuuttaneet lähettäneensä jotain tiettynä päivänä, ja kun vihdoin saan sen käsiini, postimerkin päivämäärä ei täsmää. Se on myöhässä, usein päiviä, joskus jopa viikon. En tiedä, miksi. Ehkä voisin vain olettaa, että kyse on postipalvelun kyvyttömyydestä, mutta kaiken muun, mitä on tapahtunut, vuoksi se saa minut miettimään, voisiko olla jokin muu syy.

Miksi kukaan seuraisi puhelujasi, varjostaisi sinua tai sekaantuisi postilähetyksiisi? Jos tietäisin, ehkä voisin tehdä jotain asialle. Mielessäni pyörii kuitenkin paljon muitakin kysymyksiä, ja pelkään, että paljastukset saattavat johtaa syvempiin ongelmiin. Tämän päivän Washingtonissa ei ole mitään muuta kuin loputonta ammuskelua, kuten aina ennenkin. Ainoa merkittävä tapaus, joka näyttää olevan käsillä, ovat nämä murhat tai mahdolliset murhat pariskunnista. Kun alan tutkia niitä, törmään ongelmiin. Se ei ole mitään pientä, eikä sitä voi ohittaa.

Viime aikoina työskentelen juttujen parissa, jotka liittyvät tapauksiin, joissa kadonneet kengät ja sukat eivät ole paljastuneet rikospaikoilta tai hylätyistä autoista. Tämä on yksityiskohta, joka on pidetty pois julkisuudesta, mutta se paljastaa kuitenkin jotain poikkeuksellista: onko tapaukset oikeasti murhia? Miksi niin monet uhrit päätyivät kuolemaan metsässä ilman kenkiä ja sukkia? Mihin kaikki viittaa?

Tämä tutkimus saattaa johtaa siihen, että en voi jakaa kaikkia yksityiskohtia. On monia osia, jotka ovat vielä epäselviä, ja kuten osavaltion viranomaiset ovat aiemmin todenneet, jotkut asiat saattavat olla tahallaan peiteltyjä. En voi ottaa riskiä antaa liikaa tietoa. Ja vaikka epäilen monia asioita, ei ole varmaa, mikä on oikea selitys. Koko tilanne tuntuu pahenevan, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää. Pat Harveyn perhe on keskiössä, ja heidän tilanteensa tuntuu monivivahteiselta ja täynnä piileviä jännitteitä.

Tietenkin, kuten Abby on sanonut, jos ei kestä henkilökohtaisia ongelmia, voi ura ja elämä mennä raunioihin. Mutta jos osaa selviytyä, se voi vahvistaa sinua. Abby on kokenut tämän omakohtaisesti Henna-sisarensa murhan jälkeen. Hän ei olisi koskaan tullut takaisin tänne, jos ei olisi ollut pakko, mutta kaiken jälkeen hän on tottunut ajatukseen, ettei aina voi paeta menneisyyttään.

Tämäntyyppiset tapahtumat luovat epävakautta ja pelkoa. Eikä se ole helppoa kenellekään, mutta työ on tehtävä. Yksi erityinen hetki on se, että Abby päätti tutkia kaiken mahdollisen ja mennä tarkistamaan pienen yksityiskohdan, joka voi muuttaa kaiken. Hänen ponnistelunsa saavat hänet näyttämään tavalliselta toimittajalta, mutta kaikki eivät tiedä, kuinka suuri merkitys niillä voi olla. Kaikki voi kääntyä päälaelleen, jos yksikin pieni seikka paljastaa jotain tärkeää.

Erityisesti Abby ei pelkää toimia, vaikka se tarkoittaisi liikkuvan yksin yöllä. Se ei ole suositeltavaa, mutta joskus paineet ovat niin suuria, että se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän tietää, että kuten Crackerjackin laatikosta, arvokas palkinto löytyy vain silloin, kun uskaltaa tutkia syvälle, vaikka ei tiedä mitä tarkalleen etsitään.

Tällaiset yksityiskohdat voivat kuulostaa huomiotta jääneiltä, mutta niillä on valtava merkitys, kun kokonaiskuva alkaa selvitä. Salaisuudet voivat paljastaa enemmän kuin pelkät rikospaikat. Jos on valmiina tutustumaan niihin, voi löytää avaimen koko arvoitukseen.

Miten kuoleman jälkeinen tutkinta paljastaa totuuden?

Kaiken keskellä, kun elämä menee kohti epävarmuutta ja surua, on silti yksi asia, joka voi tarjota jonkinlaista lohtua: totuus. Se on ajatus, joka on ollut rinnallani siitä lähtien, kun aloitin työni ruumiinavauksissa. Kuoleman jälkeen jäljelle jää vain ruumis, mutta sen tutkinta – perusteellinen ja huolellinen – paljastaa asioita, joita ei voi peittää. Kun sanotaan, että tutkinta ei ole koskaan vain pinnallista, se ei tarkoita pelkästään tekniikan kehittymistä, vaan myös sitä, että se avaa meille ikkunoita, joita emme osanneet etukäteen kuvitella.

Tämä oli se, mitä ajattelin juuri silloin, kun Marino, tuollainen ärsyttävä mutta välttämätön hahmo elämässäni, puhui minulle murheellisesti erään päivän illalla. Se oli hetki, jossa tuntui siltä, että elämä voisi antaa periksi, mutta samalla olin tietoinen siitä, että jopa syvimmissä pimeyksissä on se pieni, vakaa totuus, joka odottaa löytämistään. Ruumiinavauksen ja kuoleman tutkinnan avulla, vaikka ne tuntuivat joskus väsyttäviltä ja turhauttavilta, ne olivat kuitenkin ainoat asiat, jotka tarjosivat mahdollisuuden paljastaa piilevät salaisuudet.

Deborah Harveyn tapaus oli siitä erityinen. Hänet oli ammuttu, ja hän oli ollut nuori nainen, jonka elämä oli jäänyt kesken. Joten miksi ihmiset, jotka ympäröivät häntä, eivät olleet tietoisia siitä, mitä oli tapahtunut? Miksi tieto kuoleman syistä ei ollut vielä levinnyt? Erityisesti perheiden ei pitäisi jäädä pimeään tietoisuuteen siitä, kuinka heidän rakkaansa olivat kuolleet. Kuolema voi olla väistämätön, mutta totuus siitä, kuinka kuolema tapahtui, on tärkeä ymmärtää.

Benton Wesley oli oikeassa, kun hän pyysi minua lykkäämään raporttien julkistamista. Hänen puheensa siitä, että hän ei halunnut, että joku muu saisi tietää, mitä oli tapahtunut, oli osittain järkevää ja järkiperäistä, mutta silti se herätti kysymyksiä siitä, kuinka pitkälle voimme mennä estääksemme totuuden kertomisen. Meidän on muistettava, että ihmiset ansaitsevat tietää, kuinka heidän läheisensä ovat kuolleet. Silti oli myös tilanteita, joissa totuus ei ollut vielä valmis julkistettavaksi. Joskus täytyy antaa ajan kulua, jotta voimme nähdä koko kuvan, eikä vain tarkan leikkauksen.

Olin matkalla Washingtoniin ja kuljetin mukanani laatikon, joka sisälsi tärkeää materiaalia – ihmisen luurankoja, jotka tulisivat osaksi tutkimusta. Tämä oli yksi niistä harvoista hetkeistä, joissa minä, ruumiinavaaja, tiesin kantavani elämän ja kuoleman todistusaineistoa, joka paljastaisi asioita, joita ei ollut vielä ymmärretty. Tunsin aina ahdistusta, kun työskentelin näiden todisteiden kanssa, sillä kuoleman jälkeen ei ollut enää puoliväliä – oli vain totuus. Se totuus voi olla surullinen ja vaikea hyväksyä, mutta se on se, mikä antaa elämälle merkityksen.

Smithsonianin luonnontieteellinen museo oli paikka, jossa kävin tapaamassa tohtori Alex Vesseytä, joka oli erikoistunut ihmisten jäännöksiin ja toimi osana FBI:n tiimiä. Tämä ei ollut vain paikka, jossa tutkimme kadonneita esineitä tai luurankoja. Tämä oli paikka, jossa tutkimme kuoleman jälkeisiä jälkiä – asioita, jotka saattavat kertoa meille, mitä on tapahtunut. Vessey tarkasteli Deborah Harveyn luunpalaa ja vahvisti epäilykseni siitä, että kyseessä ei ollut kuoleman jälkeinen haava. Tämä oli tärkeä havainto, sillä se kertoi, että luu oli vielä elävä ja notkea, eikä kuoleman jälkeen kovettunut. Nämä yksityiskohdat olivat tärkeitä, sillä ne loivat kuvan siitä, mitä oli tapahtunut ja miksi se oli tärkeää ymmärtää.

Tässä työssä se ei ollut vain tiedettä – se oli elämäntapa. Meidän ei pidä unohtaa, että luurankojen tutkimus ei ole vain luurankojen tutkimista. Se on elämän tutkimista kuoleman jälkeen, sen selvittämistä, mitä tapahtui ja miksi se tapahtui. Se on kysymysten esittämistä ja totuuden etsimistä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa ja epämiellyttävää tahansa.

Aivan kuten minun piti kuljettaa näitä jäännöksiä D.C.:hen, myös me kaikki kuljetamme omia kuoleman jälkeisiä muistojamme ja selvityksiä, joita ei aina haluttaisi tutkia. Mutta tutkimus ja totuus ovat ne, jotka vievät meidät eteenpäin. Ne voivat olla järkyttäviä ja tuskallisia, mutta ne ovat myös ainoa tie ymmärrykseen ja mahdolliseen paranemiseen.

Mikä yhdistää kortin kuvapuolen ja pelon varjot?

Hän istui jännittyneenä vastapäätäni kiiltävän pöydän ääressä, katse harhaili tyhjyyteen kuin etsien turvapaikkaa. Iltapäivän varhainen hetki teki baarista aution ja äänetön tila tuntui sulkeutuvan ympärillemme. Hänen alahuulensa väreili, ja sanat tulivat katkonaisesti, kuin ne olisivat taistelleet tiensä ulos. Hän ei voinut soittaa, ei puhua omassa asunnossaan. Richmondin jälkeen kaikki oli muuttunut, ja nyt se oli kymmenen kertaa pahempaa. Hän vakuutti, ettei ollut hullu, mutta hänen äänensä paljasti, kuinka lähellä hän oli murtumista. Hän oli varma, että häntä seurattiin, hänen puhelimensa oli salakuunneltu ja asuntoon oli ehkä asennettu kuuntelulaitteita.

Hänen tarinansa alkoi tihentyä, kun hän kertoi asuntonsa murrosta. Mitään ei ollut varastettu, mutta tietokoneen tiedosto, jossa hän oli pitänyt muistiinpanoja pariskuntien oudoista kuolemista, oli avattu silloin kun hän ei ollut kotona. Varajärjestelmä oli tallentanut ajan ja päivämäärän – perjantaina, syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä, kello kaksitoista kolmetoista. Hän tiesi tarkkaan, ettei ollut itse koskenut tiedostoon ennen lauantaita. Tietokoneen kello oli oikein. Tunkeilija oli ollut älykäs, näkymätön. Hän uskoi, että vain viranomaiset – FBI – kykenisivät siihen.

Hänen työnsä oli muuttunut huomaamatta. Kuuma juttu Harvey–Cheneyn tapauksesta oli yllättäen jäänyt sivuun, ja hänet oli siirretty omin päin uusiin aiheisiin. Hän oli saanut palkinnon tutkivasta journalismista ja yhtäkkiä hänet oli työnnetty pois kovista uutisista, kohti piirteitä ja ihmisläheisiä artikkeleita, joilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mistä hän oli tullut tunnetuksi. Hän laski sen ansaksi, keinoksi hiljentää hänet. Hän yritti säilyttää itsekunnioituksensa, mutta pelko hiipi jokaiseen lauseeseen.

Kun hän vihdoin puhui korteista, hänen silmissään välähti jotain, joka oli yhtä aikaa raivoa ja epätoivoa. Hän viittasi sotahistoriaan, siihen kuinka Vietnamissa amerikkalaissotilaat jättivät ässän ruutua kaatuneiden ruumiiden päälle merkiksi ja pelotteluksi. Nyt hänen tutkimissaan tapauksissa esiintyi herttapoika – jokaiseen ensimmäiseen neljään tapaukseen oli liittynyt kortti, löydettynä auton sisätiloista, ensin kojelaudalta, sitten matkustajan paikalta. Se oli yksityiskohta, jota ei oltu julkistettu, mutta FBI tiesi siitä ja oli hänen mukaansa kontrolloinut tietojen leviämistä heti alusta asti.

Hänen äänensä vapisi, kun hän kertoi FBI:n kiinnostuksesta. VICAPin normaalia laajempi osallistuminen, salailu, painostus. Hän vihjasi Camp Pearyyn, väärään käänteeseen, FBI:n agenttien ilmestymiseen hänen elämäänsä. Kaiken taustalla väreili tarve kertoa ja toisaalta tarve suojella itseään. Hänen pelkonsa ei ollut irrationaalinen siinä merkityksessä, että se perustui yksityiskohtiin, joita vain hän tiesi. Mutta se teki hänestä yksin – ja yksinäisyys teki hänen kokemuksestaan raskaamman.

On tärkeää ymmärtää, että tällainen tilanne – tieto mahdollisesta rikosvyyhdistä, salailusta ja uhasta – muuttaa ihmisen todellisuutta. Pelko ei synny tyhjästä, vaan se saa voimansa konkreettisista tapahtumista ja epäjohdonmukaisuuksista. Lukijan on nähtävä paitsi hänen kertomansa yksityiskohdat myös niiden aiheuttama psyykkinen kuorma. Se, että kortit ovat symboleja – sodan perintöjä, varoituksia, merkkejä – antaa niille voiman. Mutta se, mitä ne lopulta tarkoittavat, voi olla vielä suurempi ja vaarallisempi kuin yksittäiset tapaukset antavat ymmärtää.

Miten uskomukset voivat muuttaa tutkimuksen suuntaa ja vaikuttaa päätöksiin oikeudenkäynnissä

Ei riitä, että löydetään lehtileikkeitä ja kirurgisia käsineitä epäillyn talosta. Se ei kestä oikeudessa, jos asia päätyy tuomioistuimeen. Ei voi tuomita henkilöä murhasta pelkästään sillä perusteella, että hänen talostaan löytyy epäilyttäviä todisteita, erityisesti jos puolustus väittää, että ne on istutettu syytetyn niskoille. Tämä oli ajatus, joka alkoi kyteä mielessäni, kun keskustelimme Abbyn kanssa. Hän oli puhunut Pat Harveyn kanssa, joka oli menettänyt tyttärensä ja oli valmis tekemään mitä tahansa löytääkseen oikeuden. Tällä hetkellä kaikki riippuu todisteista, ja erityisesti DNA-todisteista, jotka voivat olla ratkaisevia.

Ainoa todistus, joka on löydetty, on verijäljet naisten autosta. Se, hyväksyykö oikeus tämän todisteen, on epävarmaa, sillä tapauksesta on kulunut jo kauan. Todisteiden käsittelyketju on epäselvä, ja jos kaikki palaset eivät täsmää, voi olla vaikeaa vakuuttaa valamiehistöä. Vaikka DNA-vertailut olisivatkin täsmälleen kohdallaan, ei ole takeita siitä, että valamiehistö hyväksyy todisteet. Lisäksi murhakeihästen löytämättömyys jää entistä enemmän epäilyksen varaan. Olemme etsimässä niitä, mutta Spurrierilla on ollut aikaa hävittää kaikki jäljet.

Spurrierin vuokrasäilytyslaatikkoa oli tutkittu, mutta se oli tyhjä. Hänen liikuntahalliltaan löytynyt sininen urheilukassi ei ollut enää missään, eikä todennäköisesti koskaan löydy. Tällaiset yksityiskohdat vain vahvistavat epäilystä, ettei Spurrierin mahdollisesti tekemiä rikoksia saada koskaan täysin paljastettua.

Pat Harvey oli tullut luokseni ja ollut varma, että Spurrier oli murhannut hänen tyttärensä ja että tämä ei koskaan joutuisi maksamaan teostaan. Hänen näkemyksensä oli, että Spurrierin vapaus oli vain ajan kysymys, ja hän pelkäsi, ettei oikeus järjestyisi koskaan oikein. Hänen kysymyksensä oli yksinkertainen: "Uskotko, että Steven Spurrier on murhannut tyttäreni?" Tällöin minä ymmärsin, että kysymys ei ollut vain uskomuksista, vaan siitä, mitä päätöksiä, tunteita ja reaktioita tämä asia herätti minussa.

Vaikka tutkimus oli edelleen kesken, ja vaikka FBI ja poliisi tekivät työtä, Patin epätoivo oli konkretisoitunut uskomukseksi, joka oli saanut hänet vieraantumaan kaikesta muusta. Se ei ollut vain hänen tyttärensä murha, vaan hän oli joutunut marginaaliin, jonne hänet oli sysätty, koska poliisi ei ollut enää kiinnostunut hänen asiastaan. Tämä oli tuntunut minusta raskaalta, mutta vielä raskaimmalta oli tuntunut ajatella, että edes lähimmät ihmiset eivät voineet enää kohdata totuutta.

Abby oli ollut mukana näissä tapahtumissa, mutta hän ei ollut aivan avoin minulle. Yritin puhua hänen kanssaan ja selittää, että Patin mukaan astuminen tutkimukseen ei ollut hyvä ajatus, sillä hän oli niin jäänyt kiinni omiin uskomuksiinsa, että hän oli vaarassa muuttaa todistusaineiston painotuksia. Abby, joka oli täysin hämmentynyt tilanteen vakavuudesta, ei ollut koskaan kertonut minulle, mihin hän oli uskonut. Vähitellen olin alkanut huomata hänen halunsa väistellä tätä keskustelua. Miten kauan hän jaksaisi elää tässä epävarmuuden tilassa? Hän ei itse asiassa tuntunut olevan tietoinen siitä, miten hänen ajattelutapansa oli alkanut muuttaa hänen elämäänsä.

Erityisesti Abby ei ollut kertonut, miksi hän oli ollut niin varma Spurrierin tulevasta vapauttamisesta. Tiedän, että hän oli jo varautunut siihen, että Spurrier ei joutuisi todelliseen vastuuseen. Hän oli käsittänyt tilanteen loppuun saakka – mutta miten ja miksi hän oli tullut siihen johtopäätökseen? Spurrier oli todellakin saanut vain lievän rangaistuksen pikkurikoksestaan ja kävellyt ulos vapaana miehenä. Tämä oli täysin toisenlainen lopputulos kuin mitä oli odotettu. Oliko tämä se, johon Abby oli viitannut sanoessaan, että "kaikki on jo päätetty"?

Tässä kohtaa tulee tärkeäksi ymmärtää, kuinka uskomukset ja odotukset voivat kietoutua niin tiukasti toisiinsa, että niistä tulee itsestäänselvyyksiä. Kun henkilö uskoo jonkin asian olevan totta ilman selkeitä todisteita, tämä voi muuttaa hänen käsitystään koko tilanteesta ja vaikuttaa siihen, kuinka hän suhtautuu muihin. Abby ei vain ollut valmis ottamaan vastaan yllättävää tuomiota, vaikka Spurrierin tapaus oli ollut hämmentävä ja epäselvä kaikille osapuolille. On tärkeää ymmärtää, kuinka emotionaaliset reaktiot voivat estää meitä näkemästä asioita selkeästi ja kuinka ne voivat vääristää todellisuutta.

Erityisesti, kun ympärillä on epävarmuutta ja epäluottamusta, on helppoa ajautua omaan kuplaan ja alkaa uskoa siihen, että asiat ovat juuri niin kuin haluaa niiden olevan. Tällaisissa tilanteissa on tärkeää pysähtyä ja arvioida todisteita kriittisesti, vaikka se olisi vaikeaa. Paha ei välttämättä ole aina ilmiselvää, eikä oikeus voi aina toimia niin kuin me itse haluaisimme sen tekevän.

Brachyspira ja muut bakteeri-infektiot marsuilla
Miten varmistaa optimaalinen juoksutekniikka paljain jaloin?
NeoReaktionaarisen Ajatuksen Kritiikki ja Liberalististen Instituutioiden Hegemonia