Presidentin valta sodankäynnissä ja ydinaseiden käytössä on monimutkainen ja monivaiheinen prosessi, joka on syvällä Yhdysvaltain perustuslain ja kansainvälisen lain rakenteissa. Vaikka perustuslaki määrittää presidentin roolin asevoimien ylipäällikkönä, se ei anna suoria ohjeita siitä, milloin tai miten presidentti voi käyttää sotilaallista voimaa tai tehdä päätöksiä ydinaseiden käytöstä. Kysymys siitä, kuinka presidentin valta voidaan määritellä ja rajoittaa sodan ja ydinaseiden osalta, on edelleen kiistanalainen ja herättää keskustelua Yhdysvalloissa.

Yksi keskeinen elementti on presidentin valta käynnistää sotilaallisia toimia ilman kongressin suostumusta. Vaikka perustuslaissa sanotaan, että vain kongressi voi julistaa sodan, käytännössä presidentillä on laaja valta määrätä sotilaallisia toimia ilman kongressin suostumusta. Tähän perustuukin esimerkiksi presidentin valta vastata terrorismin uhiin tai harjoittaa sotilaallisia toimia maita vastaan, jotka tukevat terroristeja. Tämä valta on saanut laajaa tukea etenkin 9/11-iskujen jälkeen, jolloin presidentti George W. Bushin hallinto käytti AUMF (Authorization for the Use of Military Force) -lakia oikeuttaakseen laajennettuja sotilaallisia operaatioita ilman kongressin suoraa hyväksyntää.

Ydinaseiden käyttö on oma erillinen keskustelunsa, koska sen liittyminen Yhdysvaltain ulkopoliittisiin päätöksiin ja maailmanlaajuisiin turvallisuusnäkökulmiin on keskeinen osa geopoliittista tasapainoa. Presidentillä on laaja valta käyttää ydinaseita tilanteissa, joissa hän kokee kansallisen turvallisuuden olevan vaarassa. Yhdysvalloilla on strategia, jossa presidentti tekee päätöksiä ydinaseiden käytöstä, ja tämä valta on osa laajempaa keskustelua presidentin valtasuhteista ja niiden rajoista. Yhdysvaltain puolustusministeriö on selventänyt, että presidentin valtuudet ovat lähes rajattomat ydinaseiden käytön osalta, ja tämä voima on säilytetty erittäin tiukasti presidentin käsissä, ilman, että muut viranomaiset voisivat kieltää tai kyseenalaistaa hänen päätöksiään.

Vaikka presidentin valta on vahva, se ei ole täysin rajoittamaton. Esimerkiksi presidentti voi joutua kohtaamaan vastarintaa muilta hallituksen viranomaisilta, kuten Valkoisen talon neuvonantajilta tai puolustusministeriltä. Historian aikana on ollut useita tapauksia, joissa presidentin määräyksiä on tarkasteltu kriittisesti. Esimerkiksi vuoden 1970-luvun alkuun sijoittuvat väitteet, joiden mukaan presidentti Nixon olisi saattanut yrittää tehdä hätätilanteen ydinaseen käytön päätöksiä ilman asianmukaista valvontaa, ovat herättäneet keskustelua siitä, kuinka tämäntyyppinen valta voi vaarantaa kansallinen turvallisuus.

Toinen tärkeä näkökulma on presidentin ja kongressin välinen vuorovaikutus. Vaikka presidentti voi käynnistää sotilaallisia toimia ilman kongressin hyväksyntää, tämä ei ole ongelmatonta. Kongressilla on velvollisuus tarkastella presidentin toimenpiteitä ja varmistaa, että niitä ei käytetä väärin. Tätä vastakkainasettelua on käsitelty monilla tasoilla, ja kongressin rooli on korostunut, erityisesti silloin, kun presidentin toimien katsotaan ylittävän lainsäädännölliset rajat.

Näin ollen presidentin valta sodan ja ydinaseiden käytön suhteen ei ole yksiselitteinen, vaan se on monivaiheinen ja jatkuvasti kehittyvä prosessi, joka vaikuttaa kansallisiin ja kansainvälisiin suhteisiin. Tämän valtasuhteen kehitys on ollut keskeinen osa Yhdysvaltain poliittista ja oikeudellista keskustelua.

Tärkeää on ymmärtää, että vaikka presidentin valta on suuri, se ei ole täysin absoluuttinen. Yhdysvaltain järjestelmä perustuu tasapainon ja valvonnan periaatteelle, jossa eri hallinnon haarat tarkastelevat toistensa toimia ja varmistavat, ettei mikään yksittäinen viranomainen saa liian suurta valtaa. Tällainen tarkkailu on erityisen tärkeää tilanteissa, joissa presidentin valta voi vaikuttaa paitsi Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuuteen myös globaalin turvallisuuden ja politiikan tilaan.

Miten ulkomaisten hallitusten ja kampanjoiden väliset yhteydet voivat vaikuttaa Yhdysvaltojen vaaleihin?

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat monenlaisten poliittisten ja ulkoisten tekijöiden ristipaineessa. Erityisesti ulkomaisen vaikutuksen kysymykset ovat nousseet keskiöön sen jälkeen, kun Donald Trumpin presidenttikauden aikana paljastui useita skandaaleja, joissa ulkomaiset valtiot, kuten Venäjä, olivat olleet mukana. Tärkeimpänä esimerkkinä on Trumpin käymä keskustelu Ukrainan presidentin kanssa, jossa hän pyrki saamaan Ukraina tutkimaan poliittista kilpailijaansa, Joe Bideniä. Tämä tapaus johti presidentin viraltapano-prosessiin ja herätti laajaa keskustelua siitä, kuinka ulkomaisten hallitusten ja kampanjoiden väliset yhteydet voivat vaikuttaa vaaleihin ja demokratiaan.

Kun Yhdysvaltain kongressi tutki presidentti Trumpin toimintaa, se huomasi, että Trump oli hakenut ulkomaisia vaikutuksia Yhdysvaltojen vaaleihin. Hänen toimintaansa liittyi Ukrainan ja Kiinan hallitusten painostaminen tutkimaan hänen poliittista kilpailijaansa Bidenia, ja hän yritti käyttää hyväkseen $391 miljoonan arvosta tärkeää sotilasapua Ukrainan hallitukselle. Tällä tavalla hän pyysi muiden maiden yhteistyötä oman poliittisen etunsa ajamiseksi. Tämä toimi, kuten myös muut vastaavat yritykset, herättivät syvää huolta siitä, kuinka presidentti oli valmis vaarantamaan kansallisen turvallisuuden ja ulkopoliittiset suhteet oman etunsa vuoksi.

Kun tämä kaikki tuli julki, edustajainhuoneen tiedusteluvaliokunta teki tutkimuksia ja totesi, että presidentin toiminta oli ollut lainvastaista. Hän oli yrittänyt hankkia ulkomaisia vaikutuksia vaaleihin, ja lisäksi hän oli jarruttanut sotilasavun vapauttamista niin, että se oli laittomasti estetty. Tämä tilanne herätti kysymyksiä Yhdysvaltojen lainsäädännön kyvystä käsitellä ulkomaisten hallitusten ja poliittisten kampanjoiden välistä vuorovaikutusta, mikä oli keskeinen osa viraltapano-prosessia.

Kun tarkastellaan tätä tilannetta, on myös huomioitava, että ulkomaisen vaikutuksen riskit ovat kasvaneet erityisesti digitaalisten ja globaalien viestintäkanavien myötä. Esimerkiksi Venäjä, Kiina ja Iran ovat aktiivisesti yrittäneet vaikuttaa Yhdysvaltojen vaaleihin omien poliittisten ja taloudellisten etujensa ajamiseksi. Tämä tekee vaalien turvaamisesta entistä monimutkaisempaa ja haastavampaa.

Ulkomaisten vaikutusten estämiseksi ja vaalien turvallisuuden parantamiseksi ehdotetaan useita lainsäädännöllisiä muutoksia. Yksi keskeinen esitys on, että kaikki poliittiset kampanjat ja ehdokkaat velvoitetaan raportoimaan ulkomaisten hallitusten tai niiden edustajien kanssa käymistään yhteyksistä. Tämä tulisi tehdä heti, kun yhteys on tapahtunut, ja raportit tulisi toimittaa liittovaltion vaalitarkastusvirastolle (FEC) sekä FBI:lle. Tämän lain tarkoitus ei ole estää ulkomaalaisia toimijoita ilmaisemasta mielipiteitään, vaan varmistaa, että kaikki ulkomaalaiset yhteydet ovat avoimia ja julkisia. Tämä toimisi ennaltaehkäisevänä tekijänä, joka saisi kampanjat harkitsemaan tarkemmin, millaisia yhteyksiä ne tekevät ulkomaisiin toimijoihin.

Erityisesti tärkeää on, että tällainen raportointivelvollisuus ei estäisi ulkomaisten valtiollisten toimijoiden poliittista keskustelua, vaan sen sijaan se lisäisi avoimuutta ja vastuullisuutta. Tällainen laki olisi voinut estää esimerkiksi sen, että Trumpin kampanja ei olisi salannut yhteyksiä Venäjän edustajiin, jotka tarjosivat tukeaan. Tämä loi tarpeen julkistaa yhteydet ja varmistaa, että ne olivat lainmukaisia.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että vaikka tällainen laki ei sinällään tekisi ulkomaisten vaikutusten hyväksymisestä laillista, se toimisi vastapainona sille, että kampanjat voisivat hyväksyä ulkomaisia yhteyksiä ilman pelkoa mahdollisista seurauksista. Kampanjan olisi pakko raportoi yhteydet, mutta ei seuraa niiden avulla toimia. Tällainen raportointivelvollisuus voisi olla merkittävä askel kohti vaalien läpinäkyvyyttä ja estäisi ulkomaisten toimijoiden vaikutusyritykset.

Tällaisen lain ohella on myös tarpeen kehittää lainsäädäntöä, joka estäisi ulkomaisten valtiollisten toimijoiden virallisen tuen hyväksymisen kampanjoissa. Tällaiset ulkomaiset yhteydet voivat luoda epäluottamusta vaaleihin ja vaarantaa vaalien rehellisyyden. Demokraattisten instituutioiden vahvistaminen, vaalien avoimuuden ja rehellisyyden turvaaminen ovat keskeisiä tavoitteita, joita pitäisi tukea niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Tämän lisäksi on tärkeää, että kansalaiset ja vaalien valvojat ovat tietoisia mahdollisista ulkomaalaisista vaikutusyrityksistä ja pystyvät tunnistamaan ne ajoissa.

Tutkimusmenetelmien valvonta ja presidenttikampanjoiden tutkinta: Tarve selkeille sääntöjen ja ohjeistojen muutoksille

Yhdysvalloissa presidenttikampanjoiden tutkiminen on herkkä ja poliittisesti latautunut prosessi, joka vaatii erityistä huomiota ja sääntöjen tarkempaa määrittelyä, jotta oikeusvaltion periaatteet voidaan taata kaikille osapuolille. Erityisesti tutkintamenetelmien käyttö, kuten sähköinen valvonta, luottamukselliset ihmislähteet ja peitetehtäviä suorittavat työntekijät, herättävät huolta, kun niitä sovelletaan presidenttikampanjoihin. FBI:n ja oikeusministeriön on tärkeää laatia selkeät ja rajoittavat ohjeet, joiden avulla varmistetaan, että nämä menetelmät eivät uhkaa demokratian perusperiaatteita, kuten vaalien rehellisyyttä ja puolueettomuutta.

Ensimmäiseksi on tärkeää, että FBI esittää suunnitelmansa tutkimuksista oikeusministeriön ykkösketjun johdolle, erityisesti pääministerille, ennen kuin käyttää tällaisia tutkimusmenetelmiä. Horowitzin raportissa esitettiin huoli siitä, että FBI ei aina ole pyytänyt korkeimpien oikeusviranomaisten hyväksyntää ennen peitetehtävissä olevan henkilön käyttöä presidenttikampanjoiden tutkimuksissa. Tämä voi luoda tilanteen, jossa hallitus, erityisesti presidentin puolueen etuja ajava hallitus, voi käyttää peitetehtäviä vailla riittävää valvontaa. Tämän vuoksi on välttämätöntä luoda vahvempi sääntö, joka edellyttää vähintään oikeusministerin hyväksynnän ennen peitetehtävien käyttöä presidenttikampanjan kontekstissa. Tämä pitäisi olla poikkeus eikä sääntö, ja sen tulisi koskea vain poikkeuksellisia tilanteita, joissa rikollisen toiminnan estäminen vaatii tämän kaltaisia toimia.

Toiseksi, mitä tulee presidenttikampanjan tutkinnan julkiseen keskusteluun, on tärkeää, että oikeusministeriö ottaa käyttöön sääntöjä, jotka estävät viranomaisia tekemästä julkisia lausuntoja epäiltyjen presidenttiehdokkaiden tai heidän kampanjahenkilöstönsä toimista ilman oikeusministerin tai varapääministerin hyväksyntää. Tämä ei vain suojaa tutkintaa mahdolliselta poliittiselta vaikutukselta, vaan varmistaa myös, että vaalien integriteetti ei vaarannu ennen vaalien tulosten virallista julkistamista. Tämän vuoksi viranomaisille tulisi asettaa selkeä kielto keskustella syytetyistä toimista julkisesti vaaleihin liittyvissä tutkimuksissa, ja tämä kielto tulisi ulottaa kaikkiin oikeusministeriön virkamiehiin oikeusministeriön ja varapääministerin alapuolelle. Poikkeuksia voidaan tehdä vain äärimmäisissä olosuhteissa, kun julkinen etu sitä vaatii.

Kolmanneksi on ehdotettu, että niin sanottu 60 päivän sääntö, jonka mukaan tutkintatoimet tai syytteen nostaminen presidenttiehdokkaita vastaan tulee välttää 60 päivää ennen vaaleja, muotoutuisi viralliseksi politiikaksi. Tämä sääntö, joka tähtää siihen, ettei tutkinta vaikuta vaalien lopputulokseen, olisi erityisen tärkeä presidenttikampanjoiden yhteydessä. Kuitenkin 60 päivän sääntö ei ole aina mahdollista soveltaa kaikkiin vaaleihin, sillä se riippuu monista tekijöistä ja erityisolosuhteista. Tästä huolimatta presidenttikampanjoiden yhteydessä erityinen ohjeistus olisi tarpeen, jotta voitaisiin varmistaa, ettei tutkinta vaikuta vaalien rehellisyyteen.

Lopuksi on tärkeää tarkastella Loganin lakia, joka kriminalisoi ulkomaisten hallitusten kanssa käytävän vuorovaikutuksen, mikäli sen tarkoituksena on vaikuttaa Yhdysvaltojen sisäisiin asioihin. Tämä laki on lähes unohdettu ja siihen liittyy monia epäselvyyksiä, mikä tekee siitä huonosti sovellettavan presidenttikampanjoiden tutkinnassa. Erityisesti sen epämääräisyys ja sen epätarkka soveltaminen kampanjatutkinnoissa tekevät siitä käytännössä hyödyttömän työkalun.

Jokaisella tutkimusmenetelmällä ja julkisuuteen liittyvällä toimenpiteellä on huomattavat seuraukset demokraattisten prosessien ja vaalien luotettavuuden kannalta. Oikeusministeriön ja FBI:n on otettava huomioon vaalien vaikutukset ja vältettävä kaikkia toimia, jotka voivat synnyttää epäilyksiä vaalien rehellisyydestä. Tämän vuoksi on perusteltua vaatia tarkempia sääntöjä ja käytäntöjä, jotka suojaavat vaaleja ja varmistavat, että presidenttikampanjan tutkiminen ei johda oikeusvaltion periaatteiden vähenemiseen.

Miten virkamiehiä tutkitaan entisen hallinnon aikana tapahtuneista rikoksista?

Viranomaisten tekemät rikostutkinnat aiemman hallinnon aikana ovat verrattain harvinaisia ja ennennäkemättömiä tapahtumia, ellei lasketa Fordin pikaista Nixonin rikosten tarkastelua ja myöhempää armahdusta. Sen sijaan on yleistä, että uusi hallinto tarkastelee ja muuttaa edellisen hallinnon oikeudellisia toimenpiteitä. Esimerkiksi uusi hallinto arvioi edellisen hallinnon liittovaltion tuomioistuinten oikeudelliset linjaukset ja syyteprioriteetit, odottavat säädökset ja hallinnon politiikat—tarkoituksena usein säätää niitä tai kumota. Joissain tapauksissa uusi hallinto käyttää rikostutkintaa virkamiesten toimien tarkasteluun, jotka liittyvät edellisiin hallintoihin.

Esimerkiksi Ford ja Carter jatkoivat Nixonin aikaisessa Watergate-skandaalissa syytteiden nostamista Nixonin virkamiehiä vastaan. Bushin hallinto aloitti Yhdysvaltain syyttäjän viranomaisten irtisanomista koskevan tutkinnan (katso luku 7), joka jatkui Obama-hallinnossa. Obaman oikeusministeri Eric Holder tutkitsi CIA:n toimien mahdollisia rikoksia, jotka Bushin hallinto oli aikaisemmin hylännyt. Vuonna 2008 Bushin oikeusministeri Michael Mukasey antoi Connecticutin syyttäjälle, tuolloin apulaisprokuraattori John Durhamille, tehtäväksi tutkia CIA:n kidutuksen tallentamien videoiden tuhoamista. Seuraavana vuonna Holder laajensi Durhamin mandaatin myös CIA:n salaisiin vankiloihin liittyvään tutkimukseen.

Oikeusministeri Barr vei tällaiset prosessit uudelle tasolle. Huhtikuun 10. päivänä 2019 hän ilmoitti tutkivansa "sekä älykkyystoiminnan alkuperän että toiminnan Trumpin kampanjaa kohtaan vuonna 2016". Maaliskuun lopulla hän pyysi Durhamiä, tuolloin Connecticutin syyttäjänviraston päällikköä, tutkimaan asiaa. Toukokuun 23. päivänä 2019 Trump ilmoitti, että hän oli Barrin pyynnöstä "ohjannut tiedusteluyhteisöä nopeaan ja täydelliseen yhteistyöhön oikeusministeriön tutkimuksen kanssa, joka koski vaalivakoilua vuoden 2016 presidentinvaaleissa". Trump myös valtuutti Barrin "luovuttamaan, alentamaan tai määräämään tietojen luovuttamisen tai alentamisen tiedustelutietojen suhteen, jotka liittyvät tutkimukseen."

Durhamin tutkimus alkoi "tarkasteluna" Trumpin kampanjan tutkimuksesta, mikä tarkoitti, että Durhamilta puuttui valtuudet haastaa todistajia tai saada asiakirjoja. Pian tutkimus kuitenkin laajeni merkittävästi ja sai laajemman tarkoituksen ja laajuuden. Kesän 2019 aikana uutisissa raportoitiin, että Durham, Barrin merkittävällä avustuksella ja välillä suoraan osallistumisella, etsi useiden ulkomaiden hallitusten ja tiedustelupalveluiden yhteistyötä, jotka olivat olleet mukana—tai oletetusti olleet mukana—FBI:n Crossfire Hurricane -tutkinnassa. Hän oli myös tuolloin haastatellut kymmeniä nykyisiä ja entisiä virkamiehiä FBI:stä ja muista tiedustelupalveluista liittyen tutkimukseen.

Lokakuun 24. päivänä 2019 uutisissa paljastettiin, että Durhamin tutkinta oli laajentunut rikostutkinnaksi, mikä tarkoitti, että hän sai valtuudet haastaa todistajia ja asiakirjoja ja etsiä rikossyytteitä valamiehistön edessä. Rikostutkinta aloitettiin ainakin osittain oikeusministeriön tarkastajan Michael Horowitzin rikosilmoituksen perusteella, joka oli ennen Durhamiin kohdistuvaa tutkimusta tutkinut Crossfire Hurricane -tutkimuksen osia. Horowitzin mukaan FBI:n lakimies oli väärentänyt sähköpostin, jota käytettiin Carter Pagea koskevan valvontahakemuksen tukena.

Durhamin tutkimus laajeni edelleen vuonna 2020. Siinä keskityttiin niin sanottuun "Steele-dossieeriin", joka sisälsi vastustajatutkimusta, jonka Demokraattinen puolue oli rahoittanut ja jota FBI käytti tukemaan Carter Pagea koskevia FISA-valvontahakemuksia. Hän tarkasteli myös sitä, miten muut Trumpin kampanjan tutkimukseen liittyvät tiedustelutiedot prosessoitiin ja jaettiin tiedusteluyhteisön sisällä. Durham vaikuttaa olevan erityisesti kiinnostunut siitä, miten tiedusteluviranomaiset arvioivat Venäjän halun tukea Trumpin kampanjaa vuonna 2016.

Durhamin tutkimus ulottui myös vuotoihin, jotka liittyivät luottamuksellisiin tietoihin Trumpin hallinnon alkuvaiheessa, sekä siihen, miten Obama-hallinnon virkamiehet tekivät niin sanottuja "unmasking"-toimia, joissa kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Michael Flynnin henkilöllisyys paljastettiin tiedustelutiedossa. Lisäksi Durham oli kiinnostunut siitä, miten Flynnin myöhemmät tutkimukset ja syytteet etenivät.

Oikeusministeri Barr teki poikkeuksellisen päätöksen nimittää St. Louisin syyttäjä Jeff Jensen tutkimaan Flynnin rikosoikeudellista tapausta. Tämä tarkastelu johti siihen, että oikeusministeriö pyysi hylkäämään Muellerin tutkimusryhmän nostaman syytteen Flynniä vastaan. Barrin ja Durhamiin liittyvän tutkimuksen julkinen kommentointi oli jatkuvaa. Barr esitti usein ennakko-oletuksia ja vihjailuja siitä, että Crossfire Hurricane -tutkinnan virkamiehet olivat syyllistyneet väärinkäytöksiin tai mahdollisiin rikoksiin.

Yksi keskeinen tekijä tässä prosessissa on se, että kun uusi hallinto ottaa tutkittavakseen edellisen hallinnon toimia, se ei ole pelkästään oikeudellinen prosessi, vaan se on myös väline poliittisten ja hallinnollisten linjausten tarkasteluun ja mahdolliseen muuttamiseen. On tärkeää ymmärtää, että tällaiset tutkinnat voivat saada erittäin laajan ja syvällisen luonteen, koska ne eivät ole vain oikeudellisia arviointeja vaan myös osa poliittista peliä, jossa syyteharkinta voi muuttua osaksi suurempaa taistelua vallasta ja hallinnan määrittämisestä.

Miten New Hampshire'n poliittinen maisema muotoutui vuonna 2018 ja miksi se oli niin tärkeää?
Miten Nixonin hallinto käsitteli Watergate-skandaalia ja miksi se epäonnistui?
Miten valita loma-asunto Espanjassa ja mitä on hyvä tietää ennen vuokraamista