Taloudellinen tehokkuus määritellään usein tuotannon maksimoinniksi haluttujen hyödykkeiden ja palvelujen tuottamisessa siten, että resurssien hukkaaminen vältetään. Daly ja Farley (2011: 474) kuvaavat tehokkuutta fyysisenä tuotannon maksimointina suhteessa käytettyihin resursseihin. Allocative efficiency, eli resurssien jakaminen tehokkaasti, esitetään usein kasvua tukevana periaatteena, jonka mukaan taloudellinen toiminta pitäisi perustua Pareton tehokkuuteen: jonkun hyvinvoinnin parantamiseen ilman toisten huonommaksi tulemista. Tämä tavoite on kuitenkin epärealistinen ja epäoikeudenmukainen, koska Pareto-tehokas resurssien jako usein suosii jo varakkaita ja jättää köyhät huomiotta. Tällainen tulos on linjassa Pareton poliittisen taustan kanssa, mikä alleviivaa teorian ongelmallisuutta.

Neoklassisessa taloustieteessä tehokkuutta pidetään arvovapaana ja objektiivisena hyvän mittarina, mutta Daly ja Farley ehdottavat, että taloudellinen kasvu tulisi korvata optimaalisen mittakaavan tavoitteella. Tämä tarkoittaa, että kasvun marginaaliset hyödyt ja kustannukset ekosysteemin toiminnan kannalta pitäisi tasapainottaa. Heidän mukaansa pääoman kasvu ja kertymä tulisi pysäyttää vakaaseen tilaan. Optimaalisen mittakaavan jälkeen tärkeimpiä tavoitteita ovat oikeudenmukainen jakautuminen ja tehokas allokaatio – tehokkuus ei ole enää itseisarvo.

Heidän ehdotuksensa tehokkuuden käsitteelle liittyy palvelujen, esimerkiksi ihmisten hyvinvointiin vaikuttavien palvelujen, tuottamisen tehokkuuteen. Ongelmana on kuitenkin, että luontoelementtien muuttaminen pääomaksi on käytännössä mitättömän hankalaa ja luonnon monimuotoisuuden ja palvelujen arvoa on vaikea mitata rahallisesti. Vaikka luonnon ylläpito ja palvelujen tuottaminen ovat tärkeitä, ne käsitetään edelleen neoklassisessa mallissa, joka korostaa optimointia, tasapainoa ja kustannus-hyötyanalyysiä.

Luonto ei kuitenkaan toimi taloustieteen tehokkuuden malleilla. Se tuottaa usein ylijäämää, ylitarjontaa ja syklejä, jotka eivät vastaa ihmisen rationaalista tehokkuusajattelua. Esimerkiksi puun hedelmien runsas tuotanto tai ihmisen siittiöiden määrä ovat luonnon tapoja varmistaa lisääntyminen eivätkä tehokkuuden ilmentymiä. Tehokkuus taloustieteessä muistuttaa insinööritiedettä, jossa pyritään matemaattisesti optimoimaan tuotantoa, mutta tämä ei aina vastaa luonnon tai ihmisen todellisia tarpeita.

Markkinoiden tehokkuus on myös kyseenalainen ihanne. Kapitalistinen markkinatalous tuhlaa resursseja jatkuvasti: ruokaa heitetään pois, tuotteet suunnitellaan rikkoutumaan tarkoituksellisesti, kuluttajakulttuuri vauhdittaa tarpeetonta kulutusta. Tekninen tehokkuus tuotannossa herättää kysymyksen: mitä varten? Onko tehokas aseiden valmistus tai polttoainetehokas Formula 1 -auto todella yhteiskunnan etu? Näissä ristiriidoissa näkyy, kuinka tehokkuuden tavoittelu voi olla sokeaa sen varsinaisille vaikutuksille.

Ekologinen taloustiede korostaa aineen ja energian läpivirran rajallisuutta ja kysyy, mitä seurauksia jatkuvalla kulutuksen kasvulla on. Termodynamiikan lait ja aineen säilymisen periaatteet osoittavat, että talousjärjestelmän kasvu ei voi jatkua loputtomiin ilman seurauksia. Kasvun epäonnistuminen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamisessa näkyy jatkuvassa köyhyydessä, epätasa-arvossa ja ympäristöongelmissa. Lisäksi kasvu ei välttämättä lisää onnellisuutta, edes varakkaiden keskuudessa. Easterlinin tutkimukset osoittavat, että vaikka rikkaat ovat keskimäärin onnellisempia, jatkuva tulotason nosto ei lisää onnellisuutta ajan myötä, koska ihmisten odotukset ja vertailukohdat muuttuvat.

Kulutuksen kritiikki kytkeytyy yritysten kuluttajien manipulointiin ja kulutuksen sosiaalisiin sekä psykologisiin rooleihin. Materiaalisen kulutuksen korostaminen kapitalismissa johtaa luonnon merkityksen kieltämiseen. Teknologia on muuttunut itseohjautuvaksi voimaksi, joka ohjaa toimintaamme tavalla, joka sulkee pois vaihtoehtoiset päämäärät ja ihmiskeskeisen hyvinvoinnin. Taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys on yhdistetty kehitykseen ja edistykseen, mutta tämä ajattelu on historiallisesti ja poliittisesti ladattu narratiivi, joka pakottaa kaikki maat tiettyyn modernisaatiomalliin.

Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että kasvun rajoja ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan myös sosiaalinen, ekologinen ja poliittinen. Kasvun kritiikki avaa tilaa uusille tavoille ajatella hyvinvointia, resurssien jakamista ja luonnon suhdetta ihmiseen. Resurssien tehokas käyttö ei voi olla itseisarvo, vaan sen tulee tukea kestävää, oikeudenmukaista ja aidosti hyvinvoivaa yhteiskuntaa. Luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen arvo on otettava mukaan päätöksentekoon tavalla, joka ei alista niitä markkinoiden matemaattisille malleille. Ihmisen hyvinvointi ei ole mitattavissa pelkästään aineellisen kulutuksen kautta, vaan siihen liittyy laajempi sosiaalinen ja psykologinen konteksti.

Miten perinteinen taloustiede käsittelee ympäristökysymyksiä ja miksi ekologinen taloustiede haastaa sen?

Perinteisen taloustieteen piirissä ympäristökysymykset on usein pyritty sovittamaan nykyisiin taloudellisiin malleihin ilman syvällistä muutosta vallitsevissa ajattelumalleissa. Ympäristötaloustiede on alun perin muodostunut lähinnä teknokraattiseksi välineeksi, joka käsittelee ympäristön tilaa ikään kuin markkinatalouden ulkopuolisena ongelmana. Tavoitteena oli sovittaa ympäristöongelmat vallitseviin taloudellisiin rakenteisiin ja teorioihin, kuten optimaaliseen kontrolliin ja hyvinvointiteoriaan. Esimerkiksi saastumista käsiteltiin pitkään paikallisena ongelmana, joka voitaisiin ratkaista markkinahäiriöiden korjaamisella. Saastumisen laajamittainen luonne, joka ulottuu alueiden rajojen yli, oli toki tunnistettu, mutta sen rooli ei juurikaan muuttanut taloustieteellistä perusmallia, joka edelleen nähtiin paikkansa pitävänä.

Markkinahäiriöitä pidettiin väliaikaisina ja niitä pyrittiin korjaamaan taloudellisilla mekanismeilla, kuten verotuksella tai markkinahintoihin perustuvilla sääntelyillä. Näin ympäristön saastuminen, vaikka se oli globaali ja pitkäkestoinen ongelma, nähtiin ensisijaisesti yksittäisten markkinoiden epäonnistumisena. Vaikka taloustieteilijät olivat valmiita tunnustamaan, että ympäristön vaurioituminen vaati huomiota, he eivät kyenneet kyseenalaistamaan taloudellisia perusolettamuksia, kuten kasvua ja hintamekanismien toimivuutta. Ympäristövahinkojen arviointi rahassa oli yksi tällainen pyrkimys, jonka avulla pyrittiin tekemään saastuminen "laskettavaksi" ja näin sovittamaan se markkinatalouden logiikkaan.

Tämä taloudellinen lähestymistapa kohtasi kuitenkin haasteita, kun alettiin kehittää uusia metodeja, kuten matkakustannusmenetelmää ja myöhemmin ehdollista arvonmääritystä. Näiden menetelmien tarkoituksena oli mitata ympäristön arvoa, mutta niiden käyttö nosti esiin uusia kysymyksiä siitä, kuinka ihmiset arvostavat ympäristöä ja kuinka taloustiede voi mitata ja mallintaa näitä arvoja. Tämä oli ristiriidassa perinteisten taloustieteellisten mallien kanssa, jotka perustuvat oletukseen ihmisten rationaalisuudesta ja markkinoiden tehokkuudesta. Ehdollisen arvonmäärityksen yhteydessä havaittiin, että ihmiset eivät aina toimi taloustieteen ennustusten mukaisesti, ja heidän käyttäytymisensä oli monimutkaisempaa kuin pelkät taloudelliset insentiivit.

Ympäristön arvon mittaaminen ja sen liittäminen markkinoiden kautta tapahtuvaan hintamekanismiin herätti myös eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja tulevien sukupolvien huomioiminen vaati uudenlaista ajattelua arvoteoriassa. Ympäristötaloustieteilijöiden vastustaminen näitä uusia lähestymistapoja kohtaan oli voimakasta, sillä monet taloustieteilijät pitivät niitä uhkana vallitseville taloudellisille normeille. Tällöin perinteinen neoklassinen taloustiede yritti neutraalisilla menetelmillä, kuten kustannus-hyötyanalyysillä, tuoda ympäristövahingot osaksi markkinataloutta ja estää perusmallin murtumisen.

Vaikka ympäristötaloustiede pyrki sopeuttamaan ympäristönsuojelukysymyksiä markkinatalouden ja hyvinvointiteorian sisälle, se ei kyennyt tarjoamaan riittäviä vastauksia ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, jotka eivät sopineet perinteisiin taloudellisiin malleihin. Tällöin ekologinen taloustiede alkoi haastaa vallitsevat ajatusmallit. Ekologinen taloustiede ei tyydy pelkästään markkinoiden tehokkuuteen ja korjaustoimiin, vaan se vaatii syvällisempää pohdintaa talouden rakenteista, kuten valtion roolista ja markkinoiden rajoitteista. Sen mukaan talous ei voi vain sopeutua ympäristön ja resurssien rajallisuuteen, vaan talousjärjestelmän on muututtava, jotta ympäristön kantokyky voidaan säilyttää.

Ekologinen taloustiede huomioi myös sen, että talous ei ole irrotettavissa luonnon resursseista ja ekosysteemien toiminnasta. Tällöin ympäristön rajoitukset eivät ole vain markkinoiden ulkopuolelle jääviä ongelmia, vaan ne ovat integroituja osia talouden sisällä. Erityisesti ympäristön kuormitus ja resurssien ehtyminen edellyttävät ei vain markkinoiden toimivuutta, vaan myös yhteiskunnallista sääntelyä, joka ohjaa talouden rakenteet kestävälle pohjalle.

Ympäristön arvon mittaaminen taloudellisesti ja markkinahintojen säätely ei riitä tarjoamaan kokonaisvaltaista ratkaisua ekologisiin kriiseihin. Tärkeää on ymmärtää, että taloudellisten mallien ja teoriat voivat toimia vain osittain. Ne voivat ohjata päätöksentekoa, mutta ne eivät pysty kattamaan kaikkia ympäristön ja yhteiskunnan monimutkaisia ja dynaamisia suhteita. Ekologinen taloustiede haastaa neoklassisen ajattelun, joka minimoi valtion roolin ja uskoo markkinoiden itsekorjaaviin mekanismeihin, osoittamalla, että taloudellinen kehitys ei voi olla irti ekologisista rajoista.

Miksi ekologinen taloustiede tarvitsee monitieteistä ajattelua ja arvopluralismia?

Ekologinen taloustiede ei ole yhtenäinen teoria, vaan pikemminkin lähestymistapa, joka kokoaa yhteen useita eri tieteenaloja, filosofisia näkemyksiä ja poliittisia painotuksia. Sen kenttä on lähtökohdiltaan moniarvoinen, ja se liikkuu taloustieteen, ympäristötieteiden, filosofian ja yhteiskuntatieteiden rajapinnoilla. Tämä tekee siitä sekä rikkaan että ristiriitaisen alueen, jossa teoreettinen epäyhtenäisyys ei ole heikkous, vaan väistämätön seuraus sen monitieteisestä luonteesta.

Ekologisen taloustieteen juuret ulottuvat klassisen poliittisen taloustieteen, marxilaisen analyysin, keynesiläisyyden ja systeemiteorian kautta myös biologiseen monimuotoisuuteen ja termodynamiikkaan. Tällainen laaja-alaisuus asettaa tutkimukselle korkeat vaatimukset: yksittäinen analyysikehys ei riitä. Martinez-Alierin, Spashin, Max-Neefin ja Munda'n työt osoittavat, että ekologinen taloustiede vaatii kykyä käsitellä ristiriitaisia arvoja, heikosti vertailtavia hyötyjä sekä sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien yhteenkietoutuneisuutta. Tämä ilmenee myös pyrkimyksissä kehittää deliberatiivista arvottamista, jossa taloudelliset päätökset tehdään vuorovaikutteisesti ja demokraattisesti, eikä vain markkinamekanismin kautta.

Erilaiset näkemykset inhimillisestä tarpeesta, kehityksestä ja arvosta muovaavat ekologisen taloustieteen käytännön suosituksia. Max-Neefin transdisciplinäärinen lähestymistapa haastaa perinteisen kasvun logiikan ja korostaa perustarpeiden täyttymistä. Naessin syväekologinen näkökulma puolestaan vaatii ihmisyhteisöä tarkastelemaan itseään osana luontoa, ei sen hallitsijana. Tämä radikaali epistemologinen käännös, jota myös Malm omissa töissään korostaa, vaatii hylkäämään vanhat dikotomiat "luonto vs. yhteiskunta" ja omaksumaan systeemisen, historiallisesti tietoisemman näkemyksen.

Ekologisen taloustieteen sisäiset jännitteet eivät rajoitu arvoihin tai tieteenaloihin, vaan ulottuvat myös sen käytäntöihin. On olemassa riski, että siitä tulee teknokraattinen väline ilman poliittista otetta. Spashin mukaan ekologinen taloustiede ei voi olla vain luonnon taloudellista hinnoittelua, vaan sen on kyettävä haastamaan talouskasvukeskeinen ideologia. Tämä tarkoittaa sekä talousteorian uudelleentulkintaa että uusien osallistavan päätöksenteon muotojen rakentamista.

Tämä vaatii ekologisilta taloustieteilijöiltä kognitiivista nöyryyttä: kykyä hyväksyä epävarmuus, ristiriidat ja keskeneräisyys. Loasbyn mukaan päätöksenteko tapahtuu aina kompleksisuuden ja tietämättömyyden olosuhteissa. Tämä tekee ekologisesta taloustieteestä myös käytännön eettisen harjoituksen, jossa tieteenharjoittaja ei voi piiloutua neutraalin asiantuntijuuden taakse.

Ekologinen taloustiede ei voi myöskään paeta historian painet

Miten alueellinen suvereniteetti ja kulttuurinen evoluutio vaikuttavat yhteiskuntien kehitykseen?
Miten luoda ainutlaatuisia nukkeja, jotka kulkevat sukupolvien ajan
Miten digitaalinen kuva muodostuu ja miten sen laatuun vaikuttavat tekijät
Miten valeuutiset ja post-todellisuus vaikuttavat politiikkaan ja kansalaisten päätöksentekoon?
Miksi rukous on merkityksellistä epätoivon keskellä?
Miten republikaaninen puolue ja sen sisäiset ristiriidat ovat vaikuttaneet Yhdysvaltojen politiikkaan Trumpin kaudella?