Politiikassa ja kansalaiskeskusteluissa on havaittavissa yhä suurempaa taipumusta hyväksyä väitteitä, jotka tukevat omia tunteita ja uskomuksia, sen sijaan, että niitä arvioitaisiin objektiivisten faktojen valossa. Tämän seurauksena tärkeät poliittiset päätökset, kuten vaaleissa äänestäminen tai kansanäänestyksissä osallistuminen, nojautuvat yhä enemmän tunteen ja "ideologisten" impulsseihin sekä pintapuolisiin vaikutelmiin kuin rationaalisiin valintoihin, jotka perustuvat politiikan arviointeihin ja taloudellisiin näkökohtiin. Tämä rationalisoinnin väheneminen luo hedelmällisen maaperän väärän tiedon leviämiselle. Valeuutiset ja post-todellisuus ilmenevät juuri tässä kontekstissa: totuus ei ole enää objektiivinen käsite, vaan se on helposti vääristettävissä ja muokattavissa.

Post-todellisuus ei vain kumoa tietyn totuuden, vaan pyrkii kumoamaan itse totuuden käsitteen. Post-todellisuuden aikana totuus ei ole enää keskeinen, vaan siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi. Valeuutisten ei tarvitse enää välttämättä kiistää faktoja, vaan ne voivat ehdottaa harhaanjohtavia tulkintoja tai jopa luoda olemattomia "faktoja", jotka ovat kuitenkin uskottavia ja lähellä sitä, mitä yleisö voisi odottaa. Valeuutisten leviämistä edesauttaa monenlaiset tekniikat, kuten "pehmeiden valeuutisten" levittäminen, jotka luovat pohjaa vakuuttavammalle väärälle tiedolle ja voivat aiheuttaa pitkäkestoisia vaikutuksia. Tämä luo poliittista astroturfingia, jossa tietyn tahon intressejä edistetään manipuloimalla yleistä mielipidettä ja politiikkaa.

Post-todellisuuden nousu on ollut mahdollistettu paitsi teknologisten välineiden, myös systeemisten muutosten kautta. Kylmän sodan päättymisen jälkeen perinteisten maailmankatsomusten ja ideologioiden hajoaminen on luonut aikakauden, jossa valta on hajautunut ja uusia toimijoita on noussut esiin. Maailmanpolitiikasta on tullut yhä hektisempää, ja virtuaaliset verkostot ja kansainväliset liikkeet ovat edistäneet globaalin kansalaisuuden käsitteen hämärtymistä, kun taas valtiot ovat menettäneet otteensa monilla alueilla. Tämä kehitys on johtanut eräänlaiseen "neo-keskiaikaiseen" politiikkaan, jossa valta on hajautunut ja haavoittuvainen. Samalla kuitenkin globaalin talouskriisin, kuten vuoden 2008 talouskriisin, aikana valtiot ovat jälleen ottaneet vahvemman roolin talouden säätelyssä, mutta samalla ne ovat tulleet politiikan jakautumisen ja polarisaation pesäkkeiksi.

Valeuutisten ja väärän tiedon leviämisen yleistyminen liittyy myös valtioiden rooliin jakautuneen politiikan ylläpitäjinä. Populistiset diskurssit, asiantuntemuksen vähättely, vihapuhe ja poliittisten vastustajien demonisointi ovat nousseet keskeisiksi piirteiksi niin demokraattisissa kuin autoritaarisissa hallintomuodoissa. Samalla tiedon ja monimedialaitteiden käyttö on tullut keskeiseksi tekijäksi tällaisen politiikan hallitsemisessa. Tiedon helppo saatavuus voisi teoriassa edistää kansalaisten osallistumista poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon, mutta toisaalta se voi myös myrkyttää poliittista ja sosiaalista tilaa.

Kun tärkeät poliittiset päätökset, kuten vaalit ja kansanäänestykset, lähestyvät, ulkopuoliset toimijat voivat manipuloida tiedon leviämistä väärien uutisten avulla. Tämä puolestaan vie pohjan kansallisvaltioiden suvereniteetilta ja aiheuttaa vakavia jännitteitä valtioiden välisiin suhteisiin. Esimerkiksi valtiollisten johtajien, kuten Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin, Brasilian presidentti Jair Bolsonaron tai Kiinan ulkoministeri Wang Yin toimet voivat hämärtää totuuden ja valheen rajaa ja luoda poliittisia jännitteitä.

Valeuutisten leviäminen on kuitenkin erityisen huolestuttavaa maissa, joissa viestintäkanavat, kuten WhatsApp, Telegram ja Messenger, eivät ole viranomaisten valvonnassa. Näillä alustoilla on suuri vaikutus erityisesti kehitysmaissa, joissa niitä käytetään pääasiassa henkilökohtaiseen viestintään perheen ja ystävien kesken. Erityisesti WhatsAppin kaltaiset alustoja ovat erityisen haavoittuvia väärän tiedon leviämiselle, koska ne tarjoavat salatun, vertaisverkossa tapahtuvan viestinnän ilman virallista kontrollia. Tämä mahdollistaa väärän tiedon leviämisen ja suuriin manipulaatioihin ilman, että niitä voidaan estää tai valvoa.

Tiedon manipulointi ja valeuutisten levittäminen on nähtävissä myös globaaleissa kriiseissä, joissa tiedon puute ja suuri tiedon tarve luovat otollisen maaperän väärän tiedon syntymiselle. Covid-19-pandemia on hyvä esimerkki siitä, miten kriisi voi syventää tietovajeita ja luoda kansalaisten tarpeen saada nopeasti tietoa. WHO käytti itse termiä "infodemia" kuvaamaan pandemiaan liittyvän tiedon tulvaa, joka sekoitti totuuden ja valheen. Tällöin kansalaisilla oli vaikeuksia arvioida, mitkä lähteet olivat luotettavia, erityisesti silloin, kun tieteelliset selitykset olivat keskenään ristiriitaisia.

Tieteellisen tiedon ja politiikan suhde on noussut esiin pandemian aikana. Vaikka tieteellisesti pätevä tieto on keskeinen perustelu politiikan päätöksenteolle, sen manipulointi poliittisten päämäärien saavuttamiseksi asettaa vakavan uhan demokratialle. Eri hallitukset ovat saattaneet ottaa käyttöön eri toimenpiteitä pandemian hillitsemiseksi, vaikka tiede itsessään on tarjonnut samanlaista tietopohjaa. Tällöin kysymykseksi nousee se, miten tieteellistä tietoa voidaan käyttää oikeutuksena politiikan äärimmäisiin toimiin ja kuinka tieteellistä tietoa voidaan manipuloida poliittisiin tarkoituksiin.

Kuinka suojata demokratiaa kyberuhkia ja hämärää rahoitusta vastaan?

Euroopan unionin kyberturvallisuusvirasto ENISA on viime vuosina koonnut laajan yksimielisyyden siitä, miten vaalien aikainen kyberturvallisuus voidaan varmistaa. Ensisijainen huolenaihe liittyy vaalien tekniseen infrastruktuuriin – äänestysjärjestelmiin, ääntenlaskentaan ja viestintään, joiden on täytettävä korkeat tekniset ja organisatoriset turvallisuusstandardit. Tämä edellyttää kansallisten viranomaisten välistä tiivistä yhteistyötä, hyvien käytäntöjen jakamista ja jatkuvaa kokemusten vaihtoa. Vakiintuneiden käytäntöjen noudattaminen ei kuitenkaan riitä, jos samaan aikaan poliittiset toimijat jäävät haavoittuviksi.

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat poliittiset puolueet ja kampanjat, joiden tietojärjestelmät ja sisäinen viestintä tarjoavat houkuttelevan kohteen ulkomaisille vaikuttajille. Ongelmana ei ole niinkään tahallinen välinpitämättömyys vaan rakenteellinen resurssipula: monien puolueiden toiminta nojaa vapaaehtoisiin ja kampanjabudjetit ovat rajallisia. Kun valinta on tehtävä kyberturvallisuusasiantuntijan palkkaamisen ja lisäjulisteiden painattamisen välillä, jälkimmäinen voittaa usein. Tästä syystä ENISA on esittänyt, että poliittisille organisaatioille asetettaisiin pakolliset kyberturvallisuusstandardit ja tarjottaisiin tukea niiden täytäntöönpanossa. Joissakin Euroopan maissa on jo otettu käyttöön tällaisia ohjelmia, ja niiden kokemuksista voidaan hyötyä myös muualla, kunhan paikalliset erityispiirteet otetaan huomioon.

Yksittäisten kampanjatyöntekijöiden kouluttaminen on olennainen osa kattavaa kyberturvastrategiaa, mutta ei riitä tilanteessa, jossa valtiollisesti tuetut toimijat suorittavat organisoituja hyökkäyksiä. Vastuun jakaminen yhteiskunnallisesti tärkeiden instituutioiden turvaamisessa on väistämätöntä. Samalla on ymmärrettävä, että helposti saatavilla olevat teknologiaratkaisut – kuten suurten ulkomaisten teknologiayritysten palvelut – eivät välttämättä ole poliittisesti hyväksyttäviä ratkaisuja pitkässä juoksussa.

Kyberhyökkäysten ohella vaalivaikuttamiseen liittyy yhä enemmän hämärä rahoitus, joka voi muuttaa poliittisten prosessien dynamiikkaa perustavanlaatuisesti. Useat tapaukset, joissa venäläistaustaiset tahot ovat pyrkineet tukemaan eurooppalaisia puolueita joko suoraan tai epäsuorasti, ovat nousseet julkisuuteen viime vuosina. Ranskassa Kansallinen rintama sai miljoonaluokan lainan venäläisliitännäiseltä pankilta, Itävallassa poliitikko neuvotteli tuesta henkilöksi luulemansa oligarkin sukulaisen kanssa, ja Italiassa on paljastunut öljykauppaan kytkeytynyt hanke, jonka tarkoituksena oli rahoittaa poliittista kampanjaa kymmenillä miljoonilla dollareilla.

Tällaiset tapaukset ovat näyttäviä ja vetävät median huomion puoleensa, mutta ne jäävät helposti yksittäistapausten tasolle. Tästä huolimatta ne paljastavat laajempia haavoittuvuuksia, joiden hyödyntämiseen ei tarvita edes suurta kansainvälistä salaliittoa. Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimiva laaja offshore-talouden infrastruktuuri tekee maasta erityisen alttiin epäselvän rahan vaikutukselle. Kleptokraattiset hallinnot, etenkin entisen Neuvostoliiton alueella, käyttävät hyväkseen globaalin talousjärjestelmän harmaita alueita, ja nämä varat päätyvät helposti poliittiseen vaikuttamiseen myös lännessä.

Läpinäkyvyyden vahvistaminen poliittisessa rahoituksessa on siten keskeinen keino torjua ulkopuolista vaikuttamista. Tämä ei koske vain puolueita, vaan myös ajatuspajoja, säätiöitä ja muita

Miten botit ja poliittiset kaikuontelot muokkaavat verkkokeskusteluja Italiassa?

Italian poliittisessa keskustelussa sosiaalisessa mediassa erityisesti Twitterissä automaattiset tilit, eli botit, muodostavat selkeän rakenteen ja vaikuttavat merkittävästi keskustelun dynamiikkaan. Botit muodostavat noin 7 % kaikista käyttäjistä, mutta kun tarkastellaan merkityksellisten, validoitujen käyttäjien keskinäistä vuorovaikutusta, niiden osuus laskee 2,5 prosenttiin. Tämä osoittaa, että vaikka botteja on suhteellisen paljon, niiden aktiivisuus ja vaikutus julkisessa keskustelussa ei ole kaikilta osin verrattavissa ihmiskäyttäjien osallistumiseen, vaan ne toimivat ennemminkin vahvistavina ja vahvasti kohdennettuina ryhminä.

Koronaviruspandemiaa koskevassa keskustelussa havaittiin myös kaikuonteloiden olemassaolo, jotka ovat kuitenkin poliittisesti värittyneitä, vaikka aihe itsessään on pääosin tieteellinen ja terveystieteellinen. Tämä on seurausta siitä, että pandemiaan liittyvät poliittiset päätökset ja toimenpiteet ovat vahvasti vaikuttaneet julkiseen keskusteluun, ja olemassa olevat poliittiset jakolinjat ovat edelleen ohjanneet käyttäjien toimintaa sosiaalisessa mediassa. Tässä kontekstissa botteja on noin 6 % käyttäjistä, ja niiden osuus validoitujen käyttäjien aktiivisesta keskustelusta on 2,8 %. Toisin kuin maahanmuuttokeskustelussa, koronavirukseen liittyvässä keskustelussa ei kuitenkaan löydy merkkejä yhtenäisistä automatisoiduista boteista, jotka toimisivat yhtenäisenä ryhmänä.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalisen median ekosysteemeissä, kuten Twitterissä ja Facebookissa, käyttäjät jakautuvat selkeästi erillisiin kupliin eli kaikuonteloihin, joissa samankaltaiset näkemykset vahvistuvat ja vastakkaiset äänet jäävät vähälle huomiolle. Tämä ilmiö on yhteydessä poliittiseen polarisaatioon ja vahvistaa ryhmien sisäisiä uskomuksia entisestään. Tällainen polarisaatio voi haitata objektiivisen tiedon leviämistä ja vaikeuttaa yhteisymmärryksen syntymistä monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

On tärkeää ymmärtää, että botit eivät ole vain passiivisia viestinviejiä, vaan usein ne on ohjelmoitu vahvistamaan tiettyjä poliittisia narratiiveja tai jopa manipuloimaan yleisön mielipiteitä. Niiden toiminta on suunniteltua ja usein organisoitua, mikä tekee niistä tehokkaan työkalun digitaalisen propagandan ja disinformaation levittämisessä. Botit voivat lisätä tiettyjen viestien näkyvyyttä keinotekoisesti, luoda vaikuttavuutta keskusteluissa ja jopa saada aikaan illuusion laajasta yhteisymmärryksestä tai vastarinnasta.

Lisäksi keskustelujen sisältöön vaikuttavat algoritmit, jotka suosivat sitoutumista ja tunteellisuutta herättäviä viestejä. Tämä altistaa käyttäjät manipuloinnille, jossa toistuvat viestit ja samanmielisten ryhmien sisäinen vuorovaikutus vahvistavat väärää tai harhaanjohtavaa tietoa. Tämä on osaltaan syynä siihen, että poliittiset kaikuontelot syntyvät ja pysyvät, sillä ne tuottavat käyttäjille vahvistusta heidän maailmankuvastaan ja samalla rajoittavat tiedon moninaisuutta.

Erityisesti kriisiaikoina, kuten pandemia-aikana, julkisen keskustelun polarisaatio ja väärän tiedon leviäminen voivat vaikuttaa merkittävästi kansanterveyteen ja yhteiskunnan toimivuuteen. Tämän vuoksi on olennaista, että lukijat ymmärtävät sosiaalisen median rakenteet, bottiliikkeiden toimintatavat ja kaikuonteloiden vaikutuksen keskusteluun. Myös algoritmien rooli tiedon levittämisessä ja poliittisen vaikuttamisen välineenä tulee tiedostaa.

Jotta ymmärtäisimme paremmin nykyisen tiedonvälityksen dynamiikkaa, on tärkeää huomioida myös se, että digitaalisen median käytön kasvu ei automaattisesti tarkoita tiedon laadun paranemista. Sen sijaan se voi synnyttää uusia haasteita julkisen keskustelun avoimuudelle ja totuudenmukaisuudelle. Poliittiset ryhmät ja toimijat hyödyntävät järjestelmällisesti botteja ja algoritmien rakennetta saadakseen etua ja muokatakseen mielipiteitä, mikä nostaa esiin kysymyksen medianlukutaidosta ja kriittisestä ajattelusta kansalaisten keskuudessa.

Miten äärioikeistolaisten ryhmien symbolit ja ideologiat kehittyvät nykyajan Euroopassa?

Äärioikeistolaisten ryhmien ideologioiden ja symbolien kehitys Euroopassa on monivaiheinen prosessi, jossa yhdistyvät perinteiset kulttuuriset elementit, kuten muinaiset mytologiat ja uudemmat poliittiset liikkeet. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa monet äärioikeistoryhmät hyödyntävät kelttiläisiä mytologisia symboleja tai pyrkivät luomaan omanlaistaan uusspiritualismia, joka haastaa vallitsevan kristinuskon. Pollard (2016) mainitsee tämän ilmiön nimeltään Odinismi, joka viittaa muinaiseen saksalaiseen jumalaan Odin. Tämä suuntaus on erityisesti keski- ja Itä-Euroopassa saanut jalansijaa, jossa on ollut taipumus omaksua elementtejä pre-kristillisistä uskomusjärjestelmistä, kuten muinaisista slaavilaisista uskonnoista.

Unkarissa pakanallinen mytologia ja symbolit ovat osa kansallismielistä kulttuuria, joka nostaa esiin perinteisiä elementtejä, kuten jousiammuntaa, ratsastusta ja runomagiaa. Tällainen kulttuurinen konteksti on antanut äärioikeistolle mahdollisuuden hyödyntää perinteitä, jotka ovat helposti yhdistettävissä kansallismielisiin liikkeisiin ja jopa militarismiin. Esimerkiksi Unkarin varhaisista kristillisten aikakausien mytologioista ammennetaan sekä symboliikkaa että rituaaleja, jotka luovat pohjan kansalliselle yhtenäisyydelle ja vastustukselle "ulkopuoliselle uhkalle."

Veugelersin ja Menardin (2018) mukaan monet oikeistopopulistiset ryhmät Euroopassa lähestyvät poliittisten sektien määritelmää. Heidän mukaansa sektit, olivatpa ne uskonnollisia tai poliittisia, korostavat yksilöiden lojaalisuutta ja omistautumista yhteisölleen. "Sektejä ei määritellä niiden koon mukaan, vaan sen mukaan, kuinka omistautuneita ja yhteisöllisiä ne ovat" (Veugelers & Menard, 2018: 420). Tämä ajattelutapa näkyy selkeästi äärioikeistoryhmien rakenteessa, joissa keskeisiksi arvoiksi nousevat moraliteetti ja yhteinen taistelu vallitsevaa järjestelmää vastaan, kuten Tsekin "Pro-Vlast" -ryhmässä.

Poliittiset propagandaryhmät, jotka keskittyvät omiin kannattajiinsa, eroavat huomattavasti niistä, jotka pyrkivät laajempaan yleisöön. Esimerkiksi "Droga Legionisty" -verkkosivustolla ja muissa äärioikeistolaisissa ryhmissä propagandaa suunnataan erityisesti nuoremmille ja äärimmille kansallismielisille, jotka voivat käyttää hyväkseen digitaalisia alustoja liikkeen leviämiseen. Erityisesti radikaalien oikeistolaisten suosima visuaalinen media, kuten bannerit ja animaatiot, toimii keskeisenä välineenä uusien jäsenien houkuttelemiseksi ja ryhmän ideologian levittämiseksi.

Tämä propagandan tyyli ja käyttö perustuvat osittain myös jalkautuvien äärioikeistoryhmien strategioihin, kuten Puolan puolustusliigan ja erilaisten militanttiryhmien toimintaan. Ne pyrkivät radikalisoimaan nuoria ja tuomaan esiin tiettyjä kansallismielisiä arvoja, jotka saavat kannatusta erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti haavoittuvista yhteisöistä. Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että äärioikeistolaiset ryhmät käyttävät usein strategioita, joissa pyritään yhdistämään perinteet ja nykyhetken poliittiset taistelut — erityisesti etniset ja uskonnolliset identiteetit — luomaan vaikutelman, että heidän liikkeensä on osa syvempää ja suurempaa historiaa.

Samalla kun äärioikeisto käyttää vanhoja myyttejä ja symboleita, se hyödyntää myös uusia teknologioita ja digitaalista viestintää. Internetiin ja sosiaaliseen mediaan on muodostunut valtava tilaa äärioikeistolaisten ryhmien, kuten "Soldiers of Odin" -ryhmän, toiminnalle. Tällaiset liikkeet voivat levittää vihaisia ja polarisoivia viestejä ja mobilisoida uusia kannattajia erityisesti viestintävälineillä, joissa visuaalisuus ja nopeasti leviävät uutisvirrat saavat aikaan nopeat radikalisoitumisprosessit.

Samalla kun äärioikeiston symboliikka ja ideologiat leviävät, on tärkeää tunnistaa, kuinka monet näistä ryhmistä suhtautuvat valtion ja yhteiskunnan rakenteisiin. Heidän ajattelutapansa ei usein rajoitu vain kulttuurisiin ja identiteettikysymyksiin, vaan ulottuu myös syvempiin poliittisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Äärioikeistolaisten ryhmien toiminta ei ole pelkästään yksittäisten symbolien ja imagon levittämistä, vaan kyseessä on kokonaisvaltainen ideologinen kamppailu, jossa pyritään muuttamaan käsityksiä valtioiden ja yhteiskuntien oikeudenmukaisuudesta ja toiminnasta.

Yksi keskeinen osa tätä kehitystä on myös äärioikeiston yhä voimakkaampi linkittyminen laajempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten populistisiin puolueisiin ja vaalitaisteluihin. Tässä suhteessa on nähtävissä, kuinka oikeistopopulistiset puolueet, jotka aluksi saattoivat olla marginaalisia, ovat nousseet keskeisiksi poliittisiksi toimijoiksi monilla alueilla Euroopassa. Niiden valta-asema ei perustu pelkästään perinteisiin ideologisiin eroihin, vaan myös populistisen retoriikan ja vastakkainasettelujen hyödyntämiseen.

Voiko toimittajan vastuu ulottua sosiaalisen median käyttäjiin ja internet-alustoihin?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on asteittain muotoutunut tulkinta, jossa perinteisesti vain ammattijournalisteille kuuluneita vastuuperiaatteita aletaan soveltaa myös muihin toimijoihin digitaalisessa tilassa. Delfi v. Viro -tapauksen jälkeen tuomioistuin on laajentanut journalististen sääntöjen soveltamisalaa koskemaan paitsi uusia medioita – kuten blogeja, verkkosivustoja ja sosiaalisen median tilejä – myös yksityishenkilöitä, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun ja levittävät tietoa, vaikka he eivät olisikaan muodollisesti toimittajia. Tämä kehitys perustuu siihen ajatukseen, että julkiseen keskusteluun osallistuvan toimijan velvollisuus totuudenmukaisuuteen, lähdekriittisyyteen ja hyvään journalistiseen tapaan ei katoa pelkästään siksi, että kyseessä on esimerkiksi Facebook-käyttäjä eikä lehtimies.

Tässä kontekstissa korostuu digitaalisen median muutoksen vaikutus siihen, miten disinformaatiota levitetään. Perinteisten uutisartikkelien rinnalla valheellinen tieto leviää usein meemeinä, kuvina tai irrallisina postauksina ilman yhteyttä mihinkään toimitukselliseen kokonaisuuteen. Vaikka tällainen sisältö ei olisi journalistin laatimaa, sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen voi olla merkittävä. Siksi ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että myös yksityishenkilöt voivat joutua vastuuseen, mikäli he levittävät väärää tai harhaanjohtavaa tietoa osana julkista keskustelua. Tuomioistuimen mukaan myös näiden henkilöiden on toimittava "hyvässä uskossa" ja tarjottava "luotettavaa ja tarkkaa" tietoa.

Kehityksen myötä on syntynyt jännite kahden perusoikeuden – sananvapauden ja oikeuden totuudenmukaiseen tietoon – välillä. Tämä korostuu erityisesti vaalien yhteydessä, jolloin valheellisen tiedon vaikutus demokraattiseen prosessiin on erityisen vakava. Brzeziński v. Puola -tapauksessa tuomioistuin myönsi, että vaalien alla on oikeutettua rajoittaa sellaista "fake news" -sisältöä, joka vääristää julkista keskustelua vaaliehdokkaista. Vaikka tällainen sensuuri kohdistui poliittiseen toimijaan, tuomioistuin katsoi sen olevan yhteensopiva Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan kanssa.

Samalla kuitenkin korostetaan, että poliittinen puhe ja uutisten levittäminen eivät ole yksi ja sama asia. On vaarallista käyttää "fake news" -terminologiaa sellaisissa yhteyksissä, joissa kyse on arvolatautuneista poliittisista väitteistä, eikä objektiivisesti tarkistettavasta faktuaalisesta sisällöstä. Jos journalistiset normit ulotetaan liian laajasti poliittiseen retoriikkaan, vaarana on ilmaisunvapauden kaventuminen sellaisissa tilanteissa, joissa yhteiskunnallinen kritiikki ja poliittinen keskustelu ovat välttämättömiä demokratialle.

Euroopan unionin toimintaa disinformaation torjunnassa voidaan pitää tämän kehityksen jatkumona. EU ei ole pyrkinyt harmonisoimaan kansallisia lakeja yksityiskohtaisesti, mutta se on laatinut ohjeistoja, kuten Code of Practice on Disinformation, jotka asettavat internet-alustoille velvollisuuksia itsevalvontaan. Tavoitteena on estää väärän tiedon leviäminen ilman, että jäsenvaltioiden kansallisia perusoikeusnormeja rikotaan. Tämä tasapainoilu näkyy erityisesti pyrkimyksessä estää "sananvapauden yksityistäminen", jossa valtaa päättää sallitusta sisällöstä siirtyy yhä enemmän yksityisille toimijoille eli sosiaalisen median alustoille.

Saksan NetzDG-lain kaltaiset säädökset määräävät, että ilmoituksen saatuaan sosiaalisen median on poistettava laitonta tai vihapuheeksi luokiteltua sisältöä 24 tunnin kuluessa, ilman viranomaisen väliintuloa. Samanlaista linjaa on nähty Italiassa, jossa ehdotetut lait olisivat velvoittaneet alustat yleiseen valvontaan. Kummassakaan tapauksessa ei ollut määrätty tuomioistuimen ennakkotarkastusta, mikä on herättänyt huolta sananvapauden toteutumisesta. Ranskassa on toisaalta säädetty laki, jossa tuomarin on arvioitava vaalien alla levitettävän epäluotettavan tiedon laillisuus ennen sen poistamista, mutta tämä laki rajoittuu nimenomaan vaaliviestintään.

Tällaiset kehityskulut ovat herättäneet keskustelua siitä, missä määrin yksityiset toimijat voivat tai saavat kantaa vastuuta sisällön säätelystä, ja missä kohdin tarvitaan julkisen vallan kontrollia. Vaikka alustojen velvollisuudet perustuvat vapaaehtoisiin käytännesääntöihin tai kansalliseen lainsäädäntöön, seurauksena voi olla tilanne, jossa päätökset ilmaisunvapauden rajoista tehdään suljetuissa järjestelmissä ilman avoimuutta tai oikeussuojakeinoja. Tämä on ongelmallista, kun otetaan huomioon, että kyseessä ovat globaalit toimijat, joilla on suurempi vaikutusvalta julkiseen keskusteluun kuin monilla perinteisillä mediataloilla.

Tämän kehityksen ymmärtäminen edellyttää myös sitä, että tunnistetaan se erottelu, joka vallitsee journalistisen sisällön ja poliittisen vaikuttamisen välillä. Vaikka molemmat tapahtuvat julkisessa tilassa ja vaikuttavat mielipiteenmuodostukseen, niille ei voida soveltaa samoja sääntöjä ilman riskiä ilmaisunvapauden kaventamisesta. Toisin sanoen, objektiivisen tiedon ja poliittisen ilmaisun välinen raja on tunnistettava, jos halutaan suojella demokratiaa sekä disinformaatiolta että liialliselta sensuurilta.

On myös tärkeää huomata, että disinformaation torjuntaa ei voida enää ajatella vain journalistisen kentän ongelmana. Yksittäiset käyttäjät, meemintekijät ja sisällöntuottajat sosiaalisessa mediassa voivat toimia yhtä vaikuttavasti kuin perinteiset tiedotusvälineet. Tämä tarkoittaa, että vastuu totuudellisuudesta, lähdekritiikistä ja sisällön vaikutusten arvioinnista ulottuu yhä useampaan toimijaan – ilman että heitä silti voisi tai tulisi kohdella identtisesti ammattitoimittajien kanssa.

Lisäksi keskeistä on kysymys siitä, missä määrin EU:n pyrkimys luoda yhtenäisiä käytännesääntöjä on riittävä vastaus nopeasti muuttuvaan digitaaliseen viestintäympäristöön. Vaikka käytännesäännöt voivat luoda ohjenuoria ja kehyksiä, ne eivät korvaa oikeudellista selkeyttä tai kansallisten järjestelmien tarjoamaa oikeusturvaa. Tässä mielessä oikeuskäytännön, lainsäädännön ja digitaalisten toimijoiden välinen vuoropuhelu on ratkaiseva, jotta voidaan sekä torjua väärän tiedon leviäminen että turvata demokraattinen ja avoin keskustelutila.

Miten skandaalit muokkaavat presidentin virkaa ja sen tulevaisuutta Yhdysvalloissa?
Miksi tämä ei toimisi kiinteistössä?
Mikä on mekanistinen tulkinta ja kuinka se voi auttaa ymmärtämään generatiivista tekoälyä?
Miten Stimulaattorit Vaikuttavat Luovuuteen ja Tuottavuuteen?
Mikä on paikallinen ja globaalinen ääriarvo funktiolle f(x,y)=x2+kxy+y2f(x, y) = x^2 + kxy + y^2f(x,y)=x2+kxy+y2, kun kkk vaihtelee R\mathbb{R}R-joukossa?